"Esi-isiemme vuotaneen veren nimessä, kuolema kotiemme, omaistemme ja isänmaamme hävittäjille ja raiskaajille, kuolema Kalevan heimon pirstojalle, Suomen kansan saastuttajalle."

Elias Simojoki

Eurooppa on sodassa, osa 1

HuonoVälttäväIhan okHyväErinomainen 4,18
Loading...
Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

Euroopassa riehuu sota maahantunkeutujien ja maiden sotajoukkojen välillä. Konfliktiin on myös ajautunut osa siviileistä tunkeutujia vastustaen. Magneettimedia julkaisee tämän Pekka Kemppaisen kirjoittaman fiktiivisen kertomuksen kolmessa osassa. Novellin etnisen taustan kuvaus ja väkivalta ei edusta Magneettimedian kantaa.

”Eurooppa on sodassa”.

Manuel Valls, Ranskan pääministeri 22.3.2016

Kuorma-autot ja kaksi panssaroitua ajoneuvoa seuraavat maastoautoa hiekkatielle, joka talojen pihoja sivuten ja jopa leikaten kiemurtelee laakson reunaa alaspäin. Välillä saattue pysähtyy, upseeri tulee ulos ensimmäisestä ajoneuvosta, levittää kartan maastomersun konepellille. Sitä tutkitaan hartaasti. Ei siksi että sijainnista olisi epäselvyyttä, vaan upseeri päättää mihin asetutaan.

Niitty laskeutuu poimuillen kohti jokilaaksoa, jonka toiselta puolen vuoristoa kohti nousevat rinteet ja kukkulajonot siintävät yhä hämärämmin lämpenevän päivän nostaman usvan läpi. ”Täällä on kaunista”, ajattelee upseeri, ”liian kaunista siihen mitä täällä tulee tapahtumaan”.  ”Tämä on se paikka”, hän sanoo, polkaisee savukkeentumpin sammuksiin, ja alkaa jakaa käskyjä.

Maanviljelijä nojaa traktoriinsa. Hän on tyytymätön saamaansa käskyyn. Kaivukone tolppien pystytykseen on kiinni traktorissa. Tänne oli pitänyt tulla kiireellä, ateria oli jäänyt kesken, poikkeustila-artiklat oli esitetty, kerrottu että ”olet nyt liikekannallepano-määräyksen alainen”. Piikkilankavyyhdet saapuvat, kuorma-auto kippaa ne pellolle, rullaten eteenpäin etteivät sotkeudu yhteen, ja poistuu pysähtymättä. Aliupseeri puhuu radiopuhelimeen kiukkuisesti. Tolpat ovat yhä jossain matkalla. Helikopterin ääni kuuluu, se ilmestyy puidenlatvojen takaa ja jatkaa kohti laakson pohjaa. Upseerilla on jo uusi savuke. ”Näytä tyyneltä, itsevarmalta, anna lyhyitä käskyjä, vaadi täsmälliset ilmoitukset.” Joskus opittujen ohjeiden muistaminen saa hänet hymyilemään väkinäisesti.

Radisti seisoo lähellä upseeria, vie välillä luurin korvalleen, sanoo jotain lyhyesti. Nyt: ”Capitan!” Hän antaa kuulokkeen upseerille, tämä kuuntelee, ilmeettömänä. Maanviljelijä katselee heitä, nyt alkaa tapahtumaan. Käskyjä jaellaan, sotilaat alkavat levittää spiraaliksi väännettyjä piikkilankaa suoraan kerältä pellolle, pitkäksi kimaltelevaksi esteeksi. Joku huomaa maanviljelijän. ”Kaikki siviilit pois täältä!” ”Mutta minut on…” ”Sinut on nyt käsketty painumaan kotiisi ja niin nopeasti kuin pääset!” Maamies ei väitä vastaan eikä kysy.

Traktorin kääntyessä niityltä metsätielle, hän katsoo taakseen. Piikkilankaspiraali ulottuu jo joenpartaalta kukkulan rinteeseen, piirtäen pahaenteisen hopeajuovan yli niityn. Jono sotilaita juoksee esteen suuntaisesti, heillä on aseet käsissään. Maanviljelijän kurkkua kuivaa, sydän hakkaa kurkussa. ”Kotiin, vai onko varminta heti paeta?” Maatila, elämäntyö, isänperintö, tulevaisuuden turva, ei ehkä ole enää turvallinen.

Sotilasketju on paikoillaan, panssariautot uhkaavina sivustoilla, piikkilankaeste edessä, tosin ei aitana vaan vyyhtenä. Mikä on tehtävissä, se on tehty. Upseerin katse haravoi edessä olevaa näkyä, ei löydä laiminlyöntiä, ei virhettä. ”Nyt voi huokaista helpotuksesta…”, silloin tapahtuu. Ihmisjoukko tulee näkyviin jyrkkenevän rinteen takaa, ei koko sivulaakson leveydeltä mutta näky on uhkaava. Joillain näkyy keppejä käsissään.

Nyt joukko tai ”lauma” on piikkilangan tasalla, väkeä alkaa pakkautumaan. ”Kiihdyttävät itseään raivoon, yrittävät hermostuttaa sotilaita”, ajattelee upseeri, taas savuke kädessään, imaisee pari kertaa, vilkaisee radistia. Tällä ei näytä olevan mitään viestiä tulossa. Esikunta on tilanteen tasalla, ei ole raportoitavaa. Melu on korviasärkevää, mutta mitään ei tapahdu. Piikkilankaa yritetään katkoa leikkureillä ja pihdeillä, väki esteen takana aaltoilee, joitain kiviä lentää.

Nyt väki lähtee perääntymään? Upseeri seuraa tilannetta, ”mitähän nyt?” Piikkilankaspiraali on poikki, muutama mies tarttuu lankaspiraalin päihin eripuolilla katkosta, ja alkaa vetää sitä sivulle tehden laajenevaa aukkoa. Upseeri heittää savukkeen maahan, tempun juoni paljastui. ”Siksi perääntyminen!? Seuraavaksi näemme ryntäyksen.” Radisti raportoi jo kiihtyneenä, upseeri kokeilee vyöllään roikkuvaa pistoolia: Löysästi kotelossaan.

”Ei onnistu näillä voimilla! Annan perääntymiskäskyn, kunhan olen vähän hidastanut noita…”, ajattelee upseeri. Väkijoukko on jo aukossa, ryntää mutta pysähtyy sotilasketjun eteen. Monilla on kotimaissaan kokemusta aseellisten miesten suhtautumisesta väkijoukkoihin, maastopuvut ja rynnäkkökiväärit herättävät kunnioitusta, ei ole halua mennä lähemmäksi, koittamaan onneaan.

Upseeri ottaa hänelle tuodun megafonin, ja puhuu englanniksi. Metelin keskellä hänen sanoistaan ei saa selvää. Laukauksien ääniä ei kuulu, mutta ensin yksi sitten pari muuta sotilasta putoaa maahan, verta. Väkijoukon keskeltä on ammuttu!  ”Minun sotilaitani kuolee! Durak! Scheisse!” Upseeri heittää megafoninsa, huutaa taktiseen radiopuhelimeen: ”Tulitukiosasto: Tulipeite etumaastoon.

Panssariautojen luukuissa seisoneet miehet pudottautuvat sisään, luukut sulkeutuvat ja konetuliaseiden piipuissa värisevät liekit. Ammussarjat hakkaavat piikkilankaesteen aukkoon, sen taakse, sen sivuille, sotilasketju ampuu makuulta, väkijoukosta lentää käsikranaatti, pauketta verta, parkumista. Luotisuihkut pöllyttävät mutaa, ihmisistä tulee passiivisia vaatemyttyjä, ne vereytyvät. Takaa tuleva paine työntää ihmisiä tulilinjalle.

”Tuli seis!” Upseeri katsoo näkyä edessään. Niitty on peittynyt kuolleista ja kuolevista, veren värjäämä. Valkovuokot eivät ole kaikki tallautuneet. Veristä nurmea vasten ne näyttävät irvokkailta. Upseeri ottaa uutta savuketta, kädet tärisevät. Viisi sotilasta on haavoittunut, kaksi … nyt kolme, on kuollut. Haavoittuneita valmistellaan evakuointiin helikopterilla. Tulee käsky eristää tapahtumapaikka.

Seuraavan viikon aikana mellakoivat ihmisjoukot täyttävät kadut niissä kaupungeissa, joissa on etnisiä erikoisalueita, öisin palavat rakennukset ja autot. Ilmeisesti samoihin aikoihin joukkoliikenteen, laitosruokailun ja puhtaanapidon palveluksessa toimivat jihad-mieliset levittävät bioasetta kaikissa Euroopan maissa, Pohjois-Amerikassa ja Australiassa.

 

Kuukautta myöhemmin, Suomessa.

”Mummia ei jätetä sinne!” Tyttö istui uhmakkaasti moposkootterin päällä, katsoen rivitalon kuistille, jossa hänen vanhempansa seisoivat. ”Mutta….”, nainen yritti. ”Joko odotatte meitä tai ette.” Vastausta odottamatta tyttö polkaisi kaasua, rullasi pihasta ulos, kääntyi, jatkoa mäkeä alas ja katosi. Pihassa oli hiljaista. Auton luona, maassa, lojui matkalaukkuja jotka oli nostettu autoon ja sieltä takaisin pihakiveykselle. ”Ville!??” Perheen äiti nyökkäsi taloon päin. Isä tiesi mistä etsiä. Pieni poika istui matolla, jalat taitettuina alleen, ja katseli akvaariota. Isä pysähtyi ovelle, tuli hiljaa poikansa luokse, laski kätensä tämän olkapäälle. Hän tiesi kuinka rakkaita kalat ovat pojalleen. Hän pakotti ääneensä rauhallisuutta ja hellyyttä. ”Tulehan, mennään…” Isän mielessä myllersi. Hänen vaimonsa voi menettää samana päivänä tyttärensä ja äitinsä.

Katriina sammutti mopon, otti kypärän päästään, ja kuunteli. Mitään huolestuttavaa? Huutoja, laukauksia? Meteliä kyllä, mutta ei ainakaan kovin läheltä. Jostain nousi savupilviä, ilmassa oli outoa kitkerää hajua. Katriina päätti käyttää kevyenliikenteenväyliä ja välttää katuja. Hän osasi palvelutalolle kaikkia mahdollisia reittejä, olihan hän koko perheestä se joka vieraili mummin luona useimmin. Nyt, kun sekasortoa oli jatkunut jo kolmatta päivää, piti kulkureitti valita hyvin huolellisesti. Katriina laittoi kypärän takaboxiin, kuulosteli vielä hetken ja lähti liikkeelle ilman valoja.

Läpi omakotialueiden. Näkyi että monista paikoista oli lähdetty kiireellä, ryöstelyn jälkiä. Katriina ajoi, pysähtyi, kuunteli ja ajoi. Yksityinen vanhusten palvelutalo oli pientalovaltaisella alueella, tonteilla oli puita ja pensasaitoja. Katriina talutti mopoaan, aidan varjoon kätkeytyen. Hän halusi tarkkailla ennenkuin tulisi itse näkyviin. Pihassa oli liikettä, autojen valoja, ihmisiä. Kovaäänistä puhetta. Mitä nyt: Laukauksia! Katrina hiipii kyyryssä, pensaiden ja asfaltin välissä on oja, Katriina laskeutuu siihen ja pysyttelee matalana. Nyt hän näkee laitoksen ovelle. Rehvakkaasti käyttäytyvät miehet taluttavat vanhuksia ulos, tönivät nurmikolle. Siellä makaa jo monia. Verta.

”Oliko se uusi hoitaja? Tumma mies. Täällä on ennenkin ollut tumma mies hoitajana, milloinkohan?” Mummi ei muista. Tämä mies vie huonetoverin pois, repäisee pystyyn vuoteesta aika rajusti. ”Onko tuo nyt laitaa?” Mummi ei halua jäädä yksin. Kuuluu, että palvelutalossa on vieraita? Mummi ottaa tohvelit jalkaansa, laittaa myssyn päähänsä vaikkei enää ole talvi. Ei, ei rollaattoria, kepillä selviää. Mummi saapuu aulaan. Melua ja ihmisiä. Hän ei ymmärrä. Ovet ovat aivan auki. Mummi laahustaa ovien suuntaan. Ne pitää sulkea, tulee kylmä. Mummi onkin jo ulkona. kulkee kävelyluiskaa. ”Hyvä että on tämä kaide laitettu.”

Keväänkostea nurmikko tuntuu tohveleiden läpi. Se on pehmeä ja kylmä, ja havahduttaa mummin. Ääniä ja hajuja? Savunkäryä, ruudinkäryä, palaneen lihan käryä. Mummi etsii muistoistaan. Hän palautuu Elisenvaaraan 20.6.1944. Mummi on pieni, äitinsä sylissä. Juna haisee pölylle, auringonlämmittämälle maalatulle puulle, matkustajien vaatteille, ja äidin haju. Ja pehmeys. Repivää ääntä, välähdystä, kipua, pimeys. Mummi avaa silmänsä. Junanvaunu on poissa, paljon valoja, ihmiset huutaa, puunsäleitä sojottaa pystyssä, kevyt it-tykki nakuttaa jossain, ”tak-tak-tak-tak-tak”, ja sitten taas ”tak-tak-tak-tak-tak”.

Mummi on jonkun vieraan sylissä. Vieras on mies, hänellä on karkeasta harmaankirjavasta kankaasta pusero. Haisee hielle, öljylle ja ruudille. Vieras mies tutkii junanvaunun jäännöksiä, Mummi yhä sylissään. Mummi näkee äidin villapaidan, äidistä puuttuu jotain, äiti ei ole ehjä. Tupakanhajuinen käsi peittää mummin silmät. Vieras mies juoksee, mummi tuntee kuinka miehen rintakehä vavahtelee. Nyt mummi on toisen ihmisen sylissä, pehmeän ja naisellisen. Hänelläkin on harmaankirjava pusero, mutta pehmeämpää kangasta, ja valkoiset pyöristetyt paidankaulukset puseron päällä. Nainen sanoo jotain, se ei ole puhetta vaan lepertelyä. Mummi koittaa sormellaan puserossa olevaa emaloitua nappia. Se on pyöreä, kaunis, siinä on sininen kuvio valkoisella.

Mummi palautuu ajassa taemmaksi. Hän on kotipihalla. Lampaiden matalaksisyömä nurmikko viettää kohti sinistä järveä. Taivaalla on valkoisia pilviä. Nurmikolla on voikukkia. Pikkuveli konttaa nurmikolla ja nauraa. Mummi juoksee poimimaan kukkia.

”Yksi pääsee pakoon”, partainen mies valkoisessa kauhtanassa osoittaa sormellaan mummia, joka seisoo nurmikolla silmät kiinni, muistoihinsa vajonneena. Toinen mies, ase hihnasta olalla roikkuen, kääntyy kävelemään huolimattomasti Mummin suuntaa.

Katriina on edennyt pitkin ojaa kohti palvelun talon pihaa. Hän näkee Mummin. ”Mummi kävelee tännepäin, juuri oikeaan suuntaan!”  Asemies pysähtyy Mummin taakse, kääntää rynnäkkökiväärinsä vaakasuoraan, ja ampuu lyhyen sarjan. Vanha nainen kaatuu kasvoilleen. Tappaja kävelee hänen luokseen, vielä sormi liipasimella kääntää vainajaa kengänkärjellään. ”Kristitty sika hymyilee kuollessaankin”, asemies raivostuu. Hän aikoo potkaista Mummia vielä kerran, mutta liukas nurmikko ei pidä parketeille tarkoitetun kengänpohjan alla. Asemies horjahtaa, kiväärinpiippu tarkertuu hänen partaansa ja sormi vääntää liipasinta. Miehen päälaki hajoaa ilmaan.

Katriina seuraa tapahtumia suojapaikastaan. Hän näkee Mummin kuolevan silmiensä edessä, kääntyy konttaamaan ojan pohjaa pitkin poispäin. Uusi laukaussarja, Katriina luulee itseään ammuttavan, ja syöksähtää pensasaidan läpi johonkin. Tuntematon piha, onneksi viettää alaspäin. Kierien poispäin kadulta, rakennuksen luokse ja aina rakennuksen taakse. Portaat! Portaiden alle, ja hyvin hiljaa.

Kukaan ei etsi, kukaan ei huomannut. Palvelutalon pihassa valkokauhtanainen mies, enintään kolmikymppisen näköinen, kohentaa valkoista virkattua kalottia päässään. Yksi soturi tunaroi itsensä hengiltä, eipä haittaa. Tästä talosta saamme hyvän toimintakeskuksen, kunhan vääräuskoiset vanhukset on siivottu pois. Ne voidaan haudata tuohon nurmikkoonkin. Hän käskee tuoda avoautonsa. Vaikka se on epämukavampi, kuin limousine, hänen täytyy näkyä tänä suurena päivänä, että oikeauskoiset muistavat ikuisesti että juuri hän oli täällä.

Viereisen omakotitalon kuistin alla Katriina kuuntelee autojen poistumista. Laukaukset ovat loppuneet, mutta kadulla liikkuu yhä ajoneuvoja. Jos menisi taloon? Katriina hiipii ylös, nousee kuistille, ja kokeilee ovea. Lukossa. Talon ikkunoissa näyttää olevan mustat kelmut. Outoa. Katriina kopauttaa lasia, sen sisäpuolella kärpäsparvi säikähtää lentoon, musta olikin kärpäsiä. Nyt vasta Katriina huomaa, että oven alareunan edessä on matto kärpästen koteloiden kuoria. Asukkaat ovat kuolleina talossaan.

Paniikissa Katriina syöksyy alas portaita, pois pihasta, läpi seuraavan pihan, naarmuttaa itseään pensaissa. Leikkimökki, sinne! Kun hengitys tasaantuu, Katriina arvioi tilannettaan. Mummi kuollut, perhe ehkä jo pakomatkalla, mopo mennyttä, ei ruokaa, ei juomaa. Mutta talossa täytyy olla? Katriina pysyy piilopaikassaan, tarkkailee taloa. Ehkä tunti on kulunut, eikä mitään liikettä. Katriina hiipii talon luokse. Ovi on lukossa, tietty. Tällä kertaa ei mitään outoja merkkejä, taloa ei ole myöskään ryöstetty.

Katriina istuu kynnykselle. Tähänkään ei voi jäädä. Hän saa idean. Jos asukkailla on vara-avain jossakin? Ikkunan rikkominen aiheuttaisi meteliä, -ja huomiota. Siis etsimään. Talon sivussa on parkkiruutu, ja tolpassa sähkörasia. Rasiassahan sen täytyy olla! Kuten olikin. Varovaisesti avain lukkoon, äänettömästi, ovi hiljaa auki, kuulostelua – ei rapsahdustakaan – ja sisälle. Ovi perässä kiinni ja valmiina pakenemaan. Ei mitään, talo on tyhjä.

Täältäkin on lähdetty vauhdilla. Matkalaukkuja on pakattu, ja jätetty. Mikään muu ei kiinnosta, kuin keittiö. Siellä on säilykkeitä ja energiajuomaa, ja korppuja. Nämä Katriina kelpuuttaa. Perheen teini-ikäisen pojan huoneesta hän löytää olkalaukun, pakkaa jo tavarat, mutta tulee toisiin ajatuksiin: Laukku haittaa liikkumista. Takaisin pojan huoneeseen. Kaksivärin pusero, jossa selässä ”H”, kiinnittää huomiota. Väljä muttei liian. Pöydällä on jonkinlainen tikari tai kommandoveitsi, näyttää olevan ihan käyttökelpoinen. Naurettavaa teinipoika-kamaa, -normaalissa maailmassa, mutta nyt maailma ei ole normaali.

Kun Katriina jättää talon, on jo aamuyö. Hän on antanut itselleen jonkun tunnin nukkumisaikaa, mutta vaisto sanoo että pysy liikkeellä. Oman repeytyneen puseronsa hän on jättänyt äskeiseen taloon, sullonut roskikseen vain kunnioituksesta tuntematonta isäntäväkeä kohtaan. Pojan pusero on nyt hänen päällään, hihat tungettuna täyteen säilykepurkkeja ja juomatölkkejä. Tikarin Katriina on teipannut reiteensä. Pihojen läpi ja pikkukatuja kulkemalla hän pyrkii pois rakennetulta alueelta, jossa vaanivat tautiepidemiat, ryöstäjät, itseään ja perhettään puolustavat asukkaat, ja maahantunkeutujien aseistetut partiot.

Auton on täytynyt odottaa kadun varressa tai tulla hiljaa ilman valoja, sillä Katriina huomaa sen liian myöhään. Pakeneminen on nyt liian myöhäistä. Auto lähestyy takaa. Katriina tuntee sydämen nousevan kurkkuun, hän muuttaa kävelytyylinsä hoippuvaksi, kumaraksi, ja pitelee käsiään alavatsan kohdalla, kuten on nähnyt joukkoraiskattujen tekevän. Itkuisen ilmeen imitoiminen ei ole nyt kovinkaan suuren ponnistuksen takana. Auto rullaa Katriinan sivulle, hyvin läheltä. Katriina kuulee, kuinka ikkunoita avataan, haistaa huismönjän ja palaneen ruudin löyhkän ja kuulee noin kymmenestä suusta röhönaurun. Katriina ei uskalla katsoa sivulleen, hän vääntelee naamaansa kuin olisi itkenyt itsensä kuivaksi, ja pitää nyrkkejään haaroissaan kouristuksenomaisesti. Kauhun näytteleminen olisi ollut hukkaan heitettyä vaivannäköä.

Auto ja Katriina kulkevat hetken rinnakkain, sitten auto äkkiä kaasuttaa pois, ja on kadonnut. Katriinan on pakko istua alas, odottaa että jyskytys rinnassa laantuu. Jännitys, järkytykset ja väsymys ovat vieneet suuntavaiston. Katriina tunnistaa paikan jossa on: Kirjasto, ostoskeskuksia ja jonkinlainen tori tuolla kauempana. Siellä on väkijoukko, meteliä ja outoa rytmikästä hoilaamista. Katriina vetäytyy rakennustyömaan varjoihin ja nukahtaa.

Pekka Kemppainen

Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

13 Kommentit

  1. Loistava idea kirjoittaa tällainen fiktiivinen kertomus.

    (2)(5)
  2. Kertomus saa uskottavuutta siitä, että samanlaista on jo tapahtunut Syyriassa, Afganistanista ja Irakissa. Sieltä on tullut väkeä Suomeen. Aleppo on päreinä. Vuonna 2011 se oli vielä toimiva kaupunki. Kertomuksen julmuudet ovat uskottavia Suomeen sijoitettuna. Jo nyt maahamme on päästetty irtopäiden kanssa poseeraavia. Muslimien määrä maassamme kasvaa ja kriittinen massa saavutetaan pian.

    Tällä hetkellä olemme tilanteessa, jossa vallassaolijat yrittävät pitää muslimit rauhallisina antamalla periksi heidän vaatimuksilleen ja syyllistämällä kantaväestöä. Seurauksena muslimien ruokahalu kasvaa. Valittu taktiikka on väärä. Tai ehkä paremminkin valittu strategia on väärä.

    Näkisin paremmaksi strategian, jossa tavoitteena on islamista vapaa Suomi tai mieluiten koko maailma. Keinoina voisi olla islamin harjoittamisen ja levittämisen kriminalisointi sekä muslimeiksi tunnistettujen oikeuksien rajoittaminen ja maasta karkotus. Koko maailman tasolla islamin tukijalka öljy tulee tehdä lähes arvottomaksi vaihtoehtoisin energialähteiden avulla. Niitä on. Muslimimaihin tulee kohdistaa kauppa- ja tietoliikennesaartoja.

    (15)(3)
  3. Muslimit ei kuulu tänne

    Varsin totuudentuntuisia kuvauksia mitä vielä tuleman pitää.

    Valitettavasti. Sit kyl ottaa päähän kun asiat menee tohon pisteeseen. Kiitos vasemmiston ja muiden suvakkien, myös oikeiston.

    Olisi täällä parempaakin tekemistä.

    (11)(2)
  4. Luin kaikki kolme osaa. Eikö nämä ole nyt aika sairasta väkivaltafantasiaa? Me vastaan ne huttua.

    (0)(7)
  5. Mutta kun tänne lappaa sotilita, joilla on kaikilla älypuhelin, joiden kanssa jaetaan ja saadaan ohjeita ja jotka on prepattu ohjeilla ja joilla on valloittajan asenteet. Irakissa ovat muka joutunet ISIS-järjestön poisajamksi. Sotilaiden komentajat ovat myös tulleet pakolisina johtamaan tulevia sotaoperaatioita. Sota voi alkaa jo kesällä. Tai terrori ja poikkeustila. Tai sitten suomalaisten joukkomurhat. Eliittihän on väkivaltakoneistoineen tulijoiden puolella. Irakiss ja muualla ovat sotilaat tehneet hirveitä

    (10)(0)
  6. Fiktio on loistavaa. Sitä ei voi kieltää.

    Itselläni on pitkälle kirjoitettuna fiktiivinen kertomus lähitulevaisuudesta, jossa maanpettureita kohdellaan Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen tyyliin kansan hurratessa.

    Fiktiota kehiin vaan. Ei tarvitse käyttää ns. ”oikeita” nimiä. Voi olla Saini, Nuunisto, Stöppe jne. Kyllä maailmaan sanoja mahtuu.

    Fiktiossa on voimaa. Ja jopa sionistinen eliitti harkitsee kaksi kertaa ennen kuin se alkaa kieltämään fiktiota, vaikka, tottakai, lopuksi sekin, kuten ajattelukin, halutaan kieltää.

    Mielestäni tärkeää on aina korostaa sitä, että vihollinen EI ole islamilainen tollo tai neekeriääliö, vaan näiden ryhmien takana toimiva kansalle vihamielinen eliitti. Kansalla ei ole ongelmaa muslimiterroristien kanssa, koska terveessä tilanteessa maassamme ei totisesti ole yhtä ainutta muslimiterroristia. Mustista ääliöistä puhumattakaan.

    Ei, kaikki toimenpiteet ja kaikki viha kohdistetaan eliittiä kohtaan. Eliitin pitää pelätä kaduilla, sen pitää nukkua huonosti. Sen pitää tuntea kansan viha ja halveksunta jokaisella askeleella. Sen kesäjuhlissa mehuhetki päättyy ikävästi.

    Eliitin pitää katsoa koko ajan olkansa ylitse. Sen pitää pelätä pimeällä kadulla, iltaisin, mielellään aamuisin ja päivisinkin. Ennen kaikkea sen pitää aistia viha.

    Olemme jo nyt pitkälti siellä.

    Ja me emme ole sitä pyytäneet. Me olemme halunneet rakentaa omaa maatamme, pitää huolta omasta kansastamme. Me haluamme rauhaa, mutta sitä ei meille anneta ja kuten majuri Talvisota-elokuvassa kiven päältä sotureille sanoi: ”Me emme halua sotaa, me haluamme rauhaa. Mutta vihamielinen eliitti (ryssä tällä kertaa) haluaa meiltä maata. Meitä voi kyllä pyytää, mutta voi olla paha tulla ottamaan. Ja jos maata annetaan, niin sellainen metri kertaa kaksi metriä jokaiselle ottajalle.” Tähän tyyliin.

    Ja jos eliitti luulee, että suomalaisesta naisesta ja miehestä on taistelijan geeni hävinnyt, niin eliitti tulee sitten ottamaan ja saa sen metri kertaa kaksi metriä. Sitä eliitti saa, mitä eliitti tilaa.

    (8)(0)
    • Suomi suomalaisille

      Se rikollinen roskajoukko ei kylläkään ansaitse nimitystä ’eliitti’!

      (3)(0)
      • Ei ansaitsekaan. Tuo saatanallinen paskasakki on kaukana eliitistä. Raukkamainen rottalauma on parempi nimitys. Pohjimmiltaan rikolliset ovat kaikki pelkureita, eikä Rottalapset ja muut jutkut ja heidän kätyrinsä ole poikkeus.

        (0)(0)
  7. Suomi suomalaisille

    ”80 miljoonaa ihmistä saa oikeuden tulla Suomeen koska tahansa haluavat

    Suomessa ei lankaan yhteiskunnallista keskustelua aiheesta.

    EU:n päättäjät jyräävät läpi väkisin Turkkia mielistelevän, sen tahtoon alistuvan päätöksen myöntää turkkilaisille viisumivapaus Euroopassa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Turkin kansalaiset, joita on lähes 80 miljoonaa kappaletta, voivat lentää esimerkiksi Helsinkiin koska heitä huvittaa. Turkin väestöstä noin 6 miljoonaa henkilöä kannattaa esimerkiksi terroristista, Islamilaista valtiota. Myös tulotaso Turkissa on matalampi kuin yhdessäkään EU-maassa. Tämä on valtava houkutin miljoonille turkkilaisille…”,
    https://riippumatonmedia.com/2016/05/04/80-miljoonaa-ihmista-saa-oikeuden-tulla-suomeen-koska-haluavat/

    (2)(0)
  8. Pekka Kemppainen

    Ranskan PM:n sitaatti on pudonnut pois. Tässä:

    ”Eurooppa on nyt sodassa.”

    (2)(0)

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei tulla julkaisemaan.Pakolliset kentät on merkitty *

*