Erwin Rommel on yksi toisen maailmansodan myyttisimmistä hahmoista. Sodan jälkeen häntä on yritetty käyttää myös saksalaisvastaisen propagandan välikappaleena. Magneettimedia julkaisee David Irvingin kuuluisan Rommel-esitelmän [1] kolmessa osassa. Lue myös osa 1 [2]!
Rommel määräsi, että Ranskan rannoille pystytettäisiin jättiläismäisiä pylväitä. Pylväät oli miinoitettu. Ranskan rantaviivalle haudattiin miljoonia miinoja.
Rannikkoalueiden asukkaat evakuoitiin. Kokonaisia kyliä tyhjennettiin ja rakennuksia ajettiin maan tasalle, jotta armeijalla olisi mahdollisimman laaja potentiaalinen tulilinja. Uusia aseita kuljetettiin alueelle jatkuvasti. Kaikki valmistautuivat murskaamaan liittoutuneiden joukot, joiden tiedettiin yrittävän maihinnousua.
Rommel teki työn, jota pääesikunta oli laiminlyönyt viimeiset kolme vuotta! Armeija oli ollut maassa kolme vuotta, mutta se ei ollut tehnyt käytännössä elettäkään valmistautuakseen liittoutuneiden maihinnousuun!
Rommel valoi intoa sotilaisiin. Hän kertoi näille, että nämä todella tulisivat puolustamaan Ranskaa ja estämään angloamerikkalaisten tunkeutumisen. Hitler totesikin Rommelille:
”Sotamarsalkka, yksi asia on varma. Jos onnistumme estämään brittien ja amerikkalaisten maihinnousun, tulen kahdessa tai kolmessa viikossa lähettämään 5–10 panssaridivisioonaa Ranskasta itärintamalle. Tuhoamme Neuvostoliiton, minkä jälkeen sota on ohi. Saksalaisten lopullinen voitto on sinusta kiinni, sotamarsalkka Rommel.”
Jokainen voi kuvitella itsensä Rommelin asemassa. Hän oli hävinnyt taistelun kokonaisesta mantereesta Pohjois-Afrikassa. Italialaiset liittolaiset syyttivät häntä tappiosta. Mikäli Rommel ei voittaisi äärimmäisen vaikeaa taistelua Ranskassa, hän ei tulisi jäämään historiaan Saksan suurimpana strategina ja komentajana. Hitler oli antanut Rommelille vielä yhden mahdollisuuden tavoitella kunniaa.
Rommel ei aikonut liittoutua Hitleriä vastaan juonineiden, petturimaisten saksalaisupseerien kanssa. Historiankirjojen sotasankarit eivät petä johtajaansa. Rommelilla ei yksinkertaisesti ollut kannustimia kääntyä Hitleriä vastaan. 1944 kevään ja kesän ajan hän käytti kaikki voimavaransa valmistautuakseen puolustamaan Ranskaa liittoutuneita vastaan.
[3]Hans Speidel – tarinan suurin konna
Huhtikuussa 1944 tapahtui jotain, joka muutti Rommelin koko elämän. Hänen vaimonsa Lucy oli erittäin voimakastahtoinen nainen. Lucyn negatiiviset luonteenpiirteet olivat korostuneet sodan loppuvuosina.
Lucy oli riitaantunut verisesti Rommelin esikuntapäällikkö Alfred Gausen vaimon kanssa, joten Gausen täytyi lähteä. Huhtikuussa 1944 Rommel korvasi Gausen (joka oli palvellut tehtävässä aina Pohjois-Afrikan kampanjasta lähtien) kenraali Hans Speidelillä, joka oli pääesikunnan korkeasti koulutettu, pianoa soittava upseeri.
Hans Speidel on ehdottomasti Rommel-saagan roisto. Hänestä tuli myöhemmin Naton maavoimien komentaja Euroopassa. Speidelistä siis tehtiin Rommelin alainen esikuntapäällikkö 1.4.1944. Hän saapui suoraan Hitlerin päämajasta, jossa Führer oli palkinnut hänet Ritterkreuzilla (ritariristi) työstään itärintaman 8. armeijan esikuntapäällikkönä.
Speidel oli älykäs mies, mutta hän oli myös petturi, joka juoni Hitleriä vastaan. Rommel ei tiennyt, että Speidel suunnitteli Hitlerin syrjäyttämistä.
Hitler-vastainen liike oli ennen kaikkea Stauffenbergin ja Speidelin kaltaisten esikuntapäälliköiden liike. Nämä suunnittelivat vallankaappausta eivätkä tietenkään kertoneet suunnitelmistaan esimiehilleen. Myöhemmin kapinalliset kuitenkin syyttivät pelkurimaisesti esimiehiään vallankaappaushankkeen johtamisesta. Rommel oli yksi valehtelijoiden uhreista.
Speidelin ja hänen kumppaneidensa juoniessa Rommel käytti kaiken tarmonsa valmistautuakseen liittoutuneiden maihinnousuun. Hänen päiväkirjoistaan selviää, että hän ajoi lähes päivittäin rannikkoalueelle seuraamaan puolustushankkeen edistymistä.
Rommel ei voinut kuitenkaan olla varma siitä, mitä reittiä liittoutuneet tulisivat käyttämään. Hitler oli kertonut 20.3.1944, että hänen tietojensa mukaan maihinnousu tapahtuisi joko Normandiassa tai Bretagnessa.
Hitler sanoi henkilökohtaisesti olevansa lähes satavarma siitä, että maihinnousu tapahtuisi juuri Normandiassa – ja myöhemmin selvisi, että hän oli oikeassa. Sen sijaan pääesikunta väitti, ettei hyökkäys tapahtuisi varmasti Normandian kautta. Heidän ennusteidensa mukaan joukot nousisivat maihin Pas-de-Calaisissa, koska se oli lyhyin reitti.
Toisin sanoen Saksan pääesikunta väitti, että britit ja amerikkalaiset tulisivat käyttämään mahdollisimman lyhyttä reittiä ja etenemään suoraan Ruhriin. Hitler sen sijaan uskoi, että liittoutuneet tulisivat etenemään kiertotietä pitkin, miehittämään ensin Cherbourgin ja käyttämään Cotentinin niemimaata maihinnousupaikkana.
[4]Epäonnistunut värväysyritys ja maihinnousun alku
Rommel joutui puun ja kuoren väliin. Hitler käski häntä vahvistamaan 7. armeijaa. Speidel ja pääesikunta puolestaan vaativat hänen keskittyvän Pas-de-Calaisin 15. armeijaan.
Kesäkuussa 1944 Hitler-vastaiset upseerit kokoontuivat Pariisissa. He päättivät, että vallankaappaushankkeeseen oli aika värvätä vaikutusvaltaisia nimiä. He lähettivät everstiluutnantti Cesar von Hofackerin (joka oli Ranskan sotilashallinnon johtajan, kenraali Karl Heinrich von Stülpnagelin adjutantti) Rommelin juttusille 9.7.1944.
Kun Hofacker oli palannut Pariisiin, oli Rommel todennut alaisilleen, että siinäpä vasta outo mies. Rommel ei ollut ymmärtänyt, mitä Hofacker oli oikein ajanut takaa.
Hofacker oli ollut hyvin hermostunut. Hän oli pelkkä ilmavoimien everstiluutnantti. Silti hänen tehtäväkseen oli annettu sotamarsalkka Rommelin – Hitlerin luotetun! – käännyttäminen Führerin vastaiseen hankkeeseen.
Hofacker ei siis voinut puhua suunnitelmistaan suoraan – hänen täytyi pitää keskustelu yleismaailmallisella tasolla. Ihminen on kuitenkin omahyväinen olento. Pariisissa Hofacker rehenteli Stülpnagelille ”voittaneensa” Rommelin puolelleen.
Sotamarsalkka Rommelin tulevaisuus alkoi näyttää synkältä – vaikka hän ei sitä itse vielä huomannutkaan.
Liittoutuneiden invaasio alkoi 6.6.1944. 1.6.1944 Saksan sotilastiedustelu varoitti, että hyökkäys alkaisi 24 tunnin sisällä siitä, kun brittiläinen BBC lähettäisi salaisen viestin: Paul Verlainen erään runon säkeen. Saksan tiedustelu oli oikeassa.
Illalla 5.6.1944 21:15 BBC lähetti runon säkeen. Kun 15. armeijan tiedustelupäällikkö kuuli tästä, hän soitti 7. armeijan kollegalleen. 7. armeija vastasi: ”Emme tiedä mitä tehdä. Rommelin armeijaryhmä B ei ole kertonut meille.” 15. armeija otti yhteyttä armeijaryhmä B:hen. Puhelimen päässä oli eversti Staubwasser, Rommelin tiedustelu-upseeri.
Staubwasser meni puolestaan Speidelin puheille: ”Kenraali, BBC:n lähetyksen perusteella on todennäköistä, että hyökkäys alkaa vuorokauden sisällä.” Speidel sanoi: ”Ahaa, soita Rundstedtille Pariisiin ja pyydä häneltä neuvoa.” Pariisin käsky oli selvä: ”Älkää tehkö mitään!” Ja niinpä 7. armeija ei tehnyt mitään!
[5]
Maihinnousu alkaa, mutta upseerit ryyppäävät ja nukkuvat
15. armeija aloitti täyden valmiustilan mutta 7. armeija Normandiassa ei. Speidel ja muut vallankaappauksesta fantasioineet petturit pitivät sinä iltana pienet pippalot. Pääesikunta oli nimittäin vakuuttanut Rommelille, ettei hyökkäys tapahtuisi lähiaikoina, joten hän oli matkustanut käymään kotonaan Saksassa.
Kun Rommel oli Saksassa, Speidel oli vallassa. Speidel oli kutsunut Hitleriä vastustavat ystävänsä ryyppäämään viiniä ja konjakkia luokseen.
Tiedämme tämän, koska Rommelin alaisuudessa työskennellyt amiraali Ruge kirjoitti salaiseen päiväkirjaansa, että koko joukko joi itsensä humalaan Speidelin päämajassa ja meni nukkumaan klo 1 aamuyöllä. Samaan aikaan ensimmäiset sotilaat olivat jo laskeutuneet Normandiaan laskuvarjoilla. Speidelin mukaan maihinnousu ”ei ollut tärkeä asia”, joten upseerit eivät jääneet jalkeille.
Noin klo 6 aamulla tilanne alkoi muuttua vakavaksi. Päämajaan saapui ilmoituksia laskuvarjomiehiestä eri puolilta Normandiaa. Auringon noustessa horisontissa saattoi jo nähdä liittoutuneiden laivaston. Speideliä tämä ei tuntunut haittaavan. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin matkustinkin Speidelin luo ja kysyin häneltä suoraan, mitä hän oikein ajatteli tuolloin. Sanoin:
”Herra Speidel, olen käynyt läpi 15. armeijan komentajan, kenraali von Salmuthin henkilökohtaiset paperit [hänen leskeksi jäänyt vaimonsa oli antanut minulle hänen päiväkirjansa].
Von Salmuth kirjoitti, että 6.6. klo 6:45 15. armeijan esikuntapäällikkö puhui puhelimessa Normandian 7. armeijan esikuntapäällikön kanssa. 7. armeijan esikuntapäällikkö kertoi kollegalleen horisontissa näkyvästä laivastosta.
15. armeija vastasi: ’Selvä. Mutta ovatko laivat vielä rantautuneet?’
7. armeija vastasi: ’Eivät. Ne näkyvät vasta horisontissa, mutta ne ovat alkaneet jo ampua meitä kohti.’
15. armeija: ’Mahtavaa! Mikäli maihinnousu ei ole vielä alkanut, se merkitsee, että liittoutuneiden operaatio on jo epäonnistunut.’
Ja niinpä kenraali Salmuth kirjoitti menneensä takaisin nukkumaan.”
Luin tämän kenraali Speidelille hänen kotonaan Bonnissa ja sanoin: ”Kenraali, uskon, että myös te menitte takaisin nukkumaan saatuanne nämä raportit.” Hän vastasi minulle: ”Herra Irving, voitte hyvinkin olla oikeassa.”
Speidelin esikunnan sotapäiväkirjassa ei ole merkintöjä seuraavan 3,5 tunnin ajalta. Kaikki esikunnassa nukkuivat klo 6:00–9:15 aivan kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunut!
Rommel kuulee maihinnoususta
Mitä oli tapahtunut? Sata panssarivaunua oli jo rantautunut siinä vaiheessa, kun Speidel nousi jalkeille. Satatuhatta liittoutuneiden sotilasta oli noussut maihin. 7. armeija oli joutunut ankaran hyökkäyksen kohteeksi. Maihinnousua oli käytännössä mahdotonta enää torjua tässä vaiheessa.
Rommel kuuli maihinnoususta klo 10 aamulla kotonaan Herrlingenissä. Hänen täytyi ajaa 700 kilometriä päämajaansa. Hän oli perillä vasta klo 22:00, jolloin taistelu oli jo hävitty. Rommel ei enää voinut voittaa, mutta hän päätti taistella loppuun asti. Kuten kaikki tietävät, taistelivat molempien osapuolten sotilaat urheasti Normandiassa.
Britannia lähetti 2 000 pommikonetta pommittamaan Saksan etulinjaa neliömailin kokoisella alueella, sillä Montgomeryn tehtävä oli marssia Caenin kaupungin halki ja perustaa sillanpääasema. Yrittäkäämme asettua saksalaissotilaiden asemaan: 2 000 pommikonetta alkaa yhtä aikaa pommittaa neliömailin kokoista aluetta etulinjassa! Ja silti saksalaiset pitivät pintansa!
Tämä oli heinäkuun 1944 operaatio Goodwood. Nämä olivat Rommelin kouluttamat joukot. He kärsivät karmeita iskuja, ja monet heistä olivat vasta 15-, 16- tai 17-vuotiaita poikia. Kun pommitus oli loppunut, hengissä selvinneet pojat ja miehet kuitenkin tarttuivat jälleen aseisiinsa ja alkoivat tulittaa brittien tankkeja. Britit eivät yksinkertaisesti kyenneet murtamaan saksalaisrivistöjä.
Amerikkalaiset yrittivät samaa operaatio Cobrassa. Heidänkin pommikoneensa alkoivat nuijia pieniä neliömailin kokoisia saksalaiskohteita. Viimein, heinäkuun lopulla, liittoutuneet saivat murrettua saksalaisrintaman ja pääsivät etenemään.
17.7.1944 brittien Spitfire-hävittäjä avasi tulen Rommelia kuljettanutta autoa vastaan. Kuljettaja kuoli ja auto törmäsi puuhun. Rommel menetti tajunsa ja loukkaantui vakavasti. Rommel heräsi ranskalaisessa sairaalassa. Lääkärit pelkäsivät hänen kuolevan, sillä hänen pääkallossaan oli neljä murtumaa. Hieman myöhemmin Rommel evakuoitiin toiseen sairaalaan.
21.7. Rommel kuuli ensimmäistä kertaa, että Hitler oltiin päivää aiemmin yritetty murhata. Saksalainen esikuntaupseeri oli piilottanut pommin Hitlerin työpöydän alle Itä-Preussissa. Neljä ihmistä kuoli räjähdyksessä. Hitler sen sijaan oli pelastunut kuin ihmeen kaupalla ja vain pienin naarmuin. Terroristeja alettiin metsästää periksiantamattomalla tarmolla.
[6]
Uskollinen Hitlerille
Amiraali Rugen päiväkirjoista selviää, että Rommel oli Hitlerin fanaattinen kannattaja aina auto-onnettomuuteensa asti. Vielä heinäkuussakin Rommel oli aina Hitlerin puolella, kun hän keskusteli sodasta ja yhteiskunnasta ystäviensä kanssa.
Ruge kysyi Rommelilta kesällä, että eikö saksalaisten tulisi yrittää tehdä sopimus Mongomeryn kanssa ennen kuin liittoutuneet ehtivät tehdä täydellisen läpimurron. Rugen mukaan saksalaisten ja liittoutuneiden olisi pitänyt yhdistää voimansa ja ajaa venäläiset ulos. Rommel vastasi: ”Minustakin se olisi paras ratkaisu. Olen kuitenkin myös varma siitä, että Hitler on nero ja hänellä on loistavat poliittiset vaistot. Hän varmasti osaa itse päättää, mikä on paras ratkaisu.”
Rommel lausui sanansa 14.7.1944. On siis täysin mahdotonta, että hän olisi ollut mukana Hitler-vastaisessa pommi-iskussa vain kuusi päivää myöhemmin. Tunnetuimmat Rommel-elämänkerrat eivät ole kuitenkaan julkaisseet sitaattia, sillä monet historioitsijat ovat laiskoja – he eivät käyneet läpi kaikkia päiväkirjoja.
Kun Rommel kuuli salamurhayrityksestä, oli hän raivoissaan. ”Ne hullut typerykset! Mitä he luulevat tekevänsä? Tappaa Saksan johtaja? He ovat menettäneet järkensä!” Rommel huusi.
Syyllisyydentuntoa potenut kenraali Speidel meni tapaamaan Rommelia muutama päivä myöhemmin. Sotamarsalkka sanoi hänelle: ”Nyt tajuan, mistä se Hofacker puhui ja mihin hän yritti saada minut mukaan! He ovat hulluja! Onneksi en liittoutunut heidän kanssaan.”
Hitlerin päämajassa vallitsi kuitenkin toisenlainen käsitys. Hofacker oltiin pidätetty lähes heti pommin räjähdettyä. Joku oli vuotanut tiedon.
Ilmavoimien everstiluutnantti ymmärsi, että hän saattoi turvata selustansa vain puhumalla. Hän alkoi sepittää kuulustelijoille tarinoita kaikista mahdollisista upseereista. Aina kun hänet aiottiin viedä hirttolavalle, Hofacker sanoi: ”Odottakaa! Voin paljastaa teille vielä muutaman ihmisen henkilöllisyyden, jos annatte minulle muutaman päivän aikaa!”
Rommelista valehdeltiin
[7]Hofacker puhui ja puhui. 1.8.1944 Hitler lähetti Wehrmachtin pääesikunnan operaatiopäällikölle, kenraalieversti Alfred Jodlille raportin. (Olen saanut haltuuni Jodlin päiväkirjan):
”Klo 17 Führer antoi minulle raportin, jonka Kaltenbrunner kokosi everstiluutnantti Hofackerin keskusteluista K:n ja R:n kanssa [K. = sotamarsalkka Günther Hans von Kluge, R. = Rommel].
Hitler sanoo etsivänsä uutta ylipäällikköä länsirintamalle. Rommelia tullaan kuulustelemaan hänen toivuttuaan, minkä jälkeen hänet irtisanotaan vähäeleisesti.”
Hitler ja Rommel olivat vanhoja ystäviä, joten hän ei halunnut, että tälle tapahtuisi mitään ikävää. Kuulusteluita seuraisi vain erottaminen.
Tilanne muuttui kuitenkin mutkikkaammaksi, sillä Hofacker jatkoi puhumista. Hän esimerkiksi väitti: ”Kun menin tapaamaan Rommelia, hän ei kyennyt hillitsemään itseään. Hän sanoi: ’Kerro esimiehillesi Berliinissä, että minuun voi luottaa.’” Hofacker valehteli.
Kenraali Stülpnagel kertoi saman tarinan. Gestapo oli ottanut hänet kiinni Pariisissa ja kuljettanut hänet Saksaan kuulusteltavaksi. Saksan rajalla hän ampui itseään silmään. Itsemurha ei kuitenkaan onnistunut, vaan Stülpnagel vain sokeutti itsensä. Verensiirron jälkeen säälittävä kenraali virkosi, minkä jälkeen hänet vietiin Saksaan, jossa Gestapo pääsi viimein kuulemaan häntä. Stülpnagel väitti, että Rommel oli osallinen salaliitossa.
Hitlerin vastustajat eivät olleet typeryksiä. He tiesivät, että mikäli he tyrisivät kuulusteluissa, vietäisiin heidät varmasti hirttolavalle. Ainut tapa turvata oma selusta oli syyttää muita: ”Jos todella aiotte hirttää minut, niin teidän tulisi hirttää muutama muukin mies. Ettekö ole kuulleet sotamarsalkka Klugesta tai Rommelista?”
Saksalaisten kannalta oli kiusallista, että Rommelin nimi mainittiin. Hitler ei halunnut hirttää Rommelia, joten hän keskitti tutkinnat muihin henkilöihin, kuten Klugen esikuntapäällikkö Günther Blumentrittiin. Blumentrittiä ei kuitenkaan hirtetty, sillä hänen osallisuuttaan terrori-iskussa ei voitu todentaa.
Artikkeli julkaistu alunperin englanniksi Institute for Historical Review’n [1] sivuilla.