- Magneettimedia - https://www.magneettimedia.com -

Erämaan ketun jäljillä: totuus Erwin Rommelista, osa 1

Erwin Rommel on yksi toisen maailmansodan myyttisimmistä hahmoista. Sodan jälkeen häntä on yritetty käyttää myös saksalaisvastaisen propagandan välikappaleena. Magneettimedia julkaisee David Irvingin kuuluisan Rommel-esitelmän [1] kolmessa osassa.

Selvittääksemme totuuden Rommelista meidän on selvitettävä, mitä hän ajatteli. Rommelia ei voi oppia tuntemaan katsomalla Hollywood-elokuvia tai lukemalla Saksaa vihanneiden britti- ja amerikkalaishistorioitsijoiden sodanjälkeisiä kirjoja.

Voittajat kirjoittavat historian, joten totuutta arvostavat tahtovat päästä tiedon alkulähteille. Tutkiessani sota-arkistoja löysin suuren kasan kirjeitä, jotka Rommel oli kirjoittanut vaimolleen Lucielle. Ne sisältävät aitoa ensikäden tietoa myyttisen sotasankarin ajatuksista.

Millainen oli Rommelin ura Saksan puolustusvoimissa? Ensimmäisessä maailmansodassa hän palveli jalkaväen luutnanttina. Rommel taisteli italialaisia vastaan Alpeilla Venezia Giuliassa ja suoriutui loistavasti. Närkästyksekseen hän ei kuitenkaan saanut armeijan korkeinta Pour le Mérite –kunniamerkkiä.

Luutnantti Schorner (myöhemmin sotamarsalkka Schorner) sen sijaan sai halutun kunniamerkin, mitä Rommel piti epäoikeudenmukaisena. Niinpä Rommel teki jotain ennenkuulumatonta: hän teki valituksen. Hän lähetti kirjeitä korkea-arvoisille upseereille ja esikunnille sekä vaati itselleen samanlaista kunniamerkkiä kuin Schornerilla oli. Lopulta hän sai kuin saikin Pour le Mériten, josta hän oli erittäin ylpeä; hän liittyi ensimmäisen maailmansodan legendaaristen veteraanien joukkoon. Hän seisoi nyt rinta rinnan Ernst Udetin, Manfred von Richthofenin, Hermann Göringin ja muiden sotasankareiden kanssa.

Kunniamerkin vuoksi Rommel nousi sotienvälisinä vuosina tavallisten upseerien yläpuolelle. Hän oli poikkeusyksilö, sillä hän ei ollut kuulunut Saksan pääesikuntaan, mikä vaikutti voimakkaasti hänen elämänsä viimeisiin vaiheisiin. Rommel ei ollut pääesikuntaupseeri, vaikka hänestä tuli armeijahierarkiassa toiseksi merkittävin henkilö, sotamarsalkka. Vain valtakunnanmarsalkka oli hänen yläpuolellaan. Rommel ei ollut ”kirjaviisas” teoreetikko. Hän ei tiennyt paljoakaan logistiikasta tai ajan ja tilan oikeaoppisesta hyödyntämisestä. Nämä olivat teoreettisia työkaluja, jotka opetettiin kaikille pääesikuntaupseereille.

Rommel voitti sodat toisella tavalla – hän oli arvaamaton. Omintakeinen tyyli synnytti kateutta ja vihaa muissa upseereissa. Kyse ei ollut pelkästä kilvoittelusta. Kyse oli kahden täysin erilaisen kulttuurin yhteentörmäyksestä sekä syvästä luottamuspulasta. Rommel ei ollut ”sisäpiiriläinen”.

Rommel oli elämänsä katkeraan loppuun asti ulkopuolinen. Mitä suurempiin urotekoihin hän ylsi sodissa ja niiden välillä, sitä enemmän häntä kadehdittiin ja inhottiin pääesikunnassa.

Rommel voittaa Hitlerin luottamuksen

Sotienvälisenä aikana Rommel ei ollut juurikaan kiinnostunut politiikasta. Hän kuului 100 000 henkilön armeijaan, joka sallittiin Saksalle Versailles’n häpeärauhan yhteydessä. Kun kansallissosialistit nousivat valtaan 1933, Rommel jatkoi puolustusvoimissa. Hänen sijoituksensa oli tuolloin edelleen melko matala.

1934 hän oli yhä majuri ja komensi jääkäripataljoonaa Goslarissa, kun Adolf Hitler teki ensimmäisen matkansa kaupunkiin. Vierailusta on säilynyt kuuluisa valokuva, jossa miekkaa kantanut Rommel saattaa Hitleriä Goslarin linnan edustalla.

[2]

Jokin Rommelissa kiinnitti Hitlerin huomion, sillä 1936 tämä nimitti hänet Nürnbergin puoluetilaisuuden turvallisuuspäälliköksi. Rommel suoriutui vastuutehtävästään mainiosti. Kun valtava parvi puolueen aluejohtajia yritti lähteä seuraamaan Hitleriä tilaisuuden jälkeen, määräsi hän Rommelia varmistamaan, että enintään kuusi autoa tulisi hänen perässään. Rommel suojeli Hitlerin yksityisyyttä järjestämällä panssarivaunutiesulun, joka varmisti, että Hitler sai ajaa rauhassa pois tapahtumapaikalta.

Kaksi vuotta myöhemmin Saksan joukot marssivat Sudeettialueille ja 1939 Prahaan. Rommel oli aina Hitlerin rinnalla, sillä hänet oli nimetty tämän sotilassaattueen komendantiksi. Tehtävänsä vuoksi hän ehti tutustua Hitleriin paljon tavanomaisia pääesikuntaupseereita paremmin. Hitler oli Itävallasta, Rommel Svaabiasta. Erilaisista taustoistaan huolimatta he tulivat hyvin toimeen keskenään. He keskustelivat paljon. Rommel kirjoitti Lucie-vaimolleen kirjeissään Hitlerin kanssa käymistään mielenkiintoisista juttutuokioista, jotka usein keskittyivät taistelutantereiden taktiikoihin.

Rommel käytti Hitlerin kautta saavuttamaansa asemaa älykkäästi hyväkseen. Kun Puola oli miehitetty, Hitlerin kanssa Varsovaan matkustanut Rommel ymmärsi, ettei työ Führerin pääesikunnassa tulisi tuottamaan uusia arvomerkkejä. Rommel oli ammattiupseeri ja uraansa edistääkseen hän tarvitsi mitaleita. Hänen kollegansa palasivat Puolan-rintamalta uudet kunniamerkit rinnassaan, mikä kasvatti Rommelin nälkää. Hän pyysi Hitleriltä lupaa komentaa panssaridivisioonaa. Rommel oli voittanut Hitlerin luottamuksen, joten pyyntöön suostuttiin.

Panssaridivisioonan komentaja

afrikka [3]Hitler oli huomannut Rommelin potentiaalin. Rommel oli härkäpäinen ja aktiivinen komentaja, joka ei jäänyt makaamaan tuleen. Tämä erotti hänet hitaista ja epäröivistä pääesikuntaupseereista, jotka eivät uskaltaneet tehdä nopeita päätöksiä. Rommel sai komentoonsa 7. panssaridivisioonan.

Seuraavien kuukausien ajan hän valmistautui kampanjaan Ranskaa vastaan. Hän kehitti uusia taktiikoita sekä tapoja hyödyntää panssarimassaa.

Samalla hän luki kaikki tärkeät panssarisodankäyntiä käsittelevät kirjat, kuten Liddell Hartin, kenraali J. F. C. Fullerin sekä kenraali Charles De Gaullen teokset. Rommel ei ollut koskaan aiemmin ollut panssarivaunun sisällä. Kun hän viimein pääsi ajamaan sitä, ihastui hän välittömästi sen voimaan ja ketteryyteen. Hän tunsi olonsa haavoittumattomaksi.

Rommel oli täydellinen komentaja, koska tavallaan hän oli haavoittumaton – häntä oli siunattu harvinaisella, lähes maagisella soturihengellä. Hän saattoi katsoa vihollisen jalkaväkeä ja tykistöä silmästä silmään konekivääri- ja kranaattitulen soidessa ja säilyttää tyyneytensä adjutanttinsa kuollessa, kuten kävi Ranskassa. Sekä Hitler että Rommel pelastuivat kuin ihmeen kaupalla lukemattomista vaaratilanteista. Tämä lujitti heidän alaistensa luottamusta johtajiinsa. Rommelin sotilaat vannoivat komentajan nimeen.

Ranskan taistelun aikana Rommel johti divisioonaa sokaisevalla vauhdilla kanaalin rannikon kautta Cherbourgiin. Seuraavana kesänä Saksan armeija antoi hänen tehtäväkseen ”Voitto lännessä” –nimisen propagandaelokuvan tuottamisen. Elokuvassa Rommelin divisioona näytti, kuinka tehokkaasti se oli kyennyt murskaamaan vastarinnan. Rommel sai taivuteltua ranskanmarokkolaisia sotilaita ”kuolemaan” ritarillisesti kameroiden edessä.

1940–41 talvella Hitlerin täytyi lähettää Pohjois-Afrikkaan komentaja pelastamaan Mussolini pulasta. Myöhemmin Hitler muisteli, että vaihtoehtoja oli vain kolme: Manstein, joka oli esiintynyt edukseen Ranskassa; Eduard Dietl, joka oli suoriutunut loistavasti Norjassa; sekä Rommel. Hitlerin mielestä Manstein oli tyypillinen pääesikuntaupseeri, jolla ei ollut samanlaista karismaa kuin Rommelilla ja Dietlillä. Juuri karisma oli merkittävä syy siihen, että Rommel päätettiin lopulta nimittää tehtävään.

Kohti Pohjois-Afrikkaa

Rommel määrättiin kuljettamaan 5. kevyt jalkaväkidivisioona Pohjois-Afrikkaan helmi–maaliskuussa 1941. Rommelin joukot livahtivat Pohjois-Afrikkaan italialaisten selustaan. Saksalaiset olivat Tripolissa, jonne britit olivat juuri saapumaisillaan välimeren kautta. Jos britit olisivat kyenneet murskaamaan italialaiset Libyassa, olisi se tehnyt ankaraa vahinkoa Saksan liittolaisille.

Kohtalokkaana hetkenä Winston Churchill (joka ei vielä tuolloin tiennyt Rommelin joukkojen olevan Tripolissa) alkoi kuitenkin epäröidä. Hän komensi Pohjois-Afrikan brittijoukot toivottomaan taisteluun Kreikkaan. Englanti kompuroi ennen Tripolin taistelua, mikä antoi Rommelille mahdollisuuden valmistautua. Sekä Italia että Saksa kielsivät Rommelia ankarasti hyökkäämästä brittejä vastaan. Hänen tuli rakentaa vahva puolustus eikä hän saanut kulkea kauemmas itään.

Kun britit viimein kauhukseen saivat selville, että saksalaiset olivat Tripolissa, olivat he oppineet jo pelkäämään ja kunnioittamaan Rommelia Dunkerquen taisteluiden vuoksi. Rommel oli siis jo tuolloin pelätty vihollinen.

Britit kuitenkin tiesivät, että Rommelia oli kielletty hyökkäämästä. He myös uskoivat, että Rommel noudattaisi käskyjä. Kun Rommel päättikin rikkoa kaikkia sääntöjä ja hyökätä brittien kimppuun, menivät nämä täysin pois tolaltaan. Rommel rymisteli Kyrenaikan halki, lamaannutti 30 000–40 000 vihollista ja vangitsi kolme brittikenraalia viikossa. Tämä oli yksi hänen suurimmista saavutuksistaan. Muutamassa viikossa hän oli edennyt jo Egyptin tuntumaan.

[4]

Rommel oli palauttanut italialaisten kunnian. Hän teki Hitlerille selväksi, että akselivallat voisivat melko helposti ottaa Egyptin haltuun, marssia Suezin kanavaa pitkin Lähi-idän halki ja osallistua suunnitteilla olleeseen Venäjän-vastaiseen hyökkäykseen. Rommelin joukot voisivat Lähi-idässä yhdistää voimansa Kaukasukselta saapuvien joukkojen kanssa. Rommel oli avannut Saksalle täysin uusia näköaloja ja hänestä tuli pian Hitlerin suosikkikenraali.

1941 puolestavälistä lähtien Rommel koristi kaikkien saksalaisten – ja monien liittoutuneiden! – aikakauslehtien kansia. Britit päättivät perustella vastoinkäymisiään kotirintamalle rakentamalla myyttiä yli-inhimillisestä kenraali Rommelista, jota ei kerta kaikkiaan voinut voittaa.

Kun voimasuhteet kääntyivät El Alameinissa, tahtoivat britit alleviivata, etteivät he olleet voittaneet ketä tahansa, vaan itsensä legendaarisen Rommelin. Juuri brittipropaganda teki Rommelista ”voittamattoman”, ”pysäyttämättömän” ja taktisesti lyömättömän saksalaiskenraalin, jonka päihittäminen oli suoranainen ihme. Kertomus jatkui brittilehdistössä 1941–1943.

Sotaonni kääntyy

Marraskuussa 1942 Hitlerin ja Rommelin välinen luottamus koki ensimmäisen kolhun. Brittien El Alameinin hyökkäyksen jälkeen Rommel kärsi hermoromahduksen. Hän ei ymmärtänyt, miksei hän saanut öljyä, patruunoita ja muita tarvikkeita, jotka hän tarvitsi päihittääkseen Montgomeryn.

Rommel otti jatkuvasti yhteyttä Berliiniin ja vaati huoltoapua. Berliinistä vastattiin, että täydennystä oli tulossa. Radiossa käytiin yksityiskohtaista keskustelua huoltoreiteistä – ja tietysti britit salakuuntelivat! Jokainen Rommelin tilaama huoltokuljetus upotettiin. Erämaan ketusta tuli yhä epätoivoisempi. 23.10.1942 El Alameinin taisteluiden alkaessa Rommel sanoi, että tilanne oli niin surkea, etteivät saksalaiset tulisi kestämään muutamaa päivää pidempää.

Brittiläinen sotamarsalkka Montgomery oli kuitenkin vieläkin surkeammassa asemassa. 25.10. hän lähetti Churchillille sähkeen: ”Uskon, että meidän on pakko perääntyä. Hyökkäyksemme on epäonnistunut.” Brittitiedustelu kuitenkin valoi sotamarsalkkaan uskoa: ”Odota vielä! Rommel on sanonut, ettei hän itse kestää enää kuin muutaman päivän. Hän tulee murtumaan paineesi voimasta.”

Brittien radiotiedustelu ja oma varomattomuus kävivät saksalaisille kalliiksi. [5]

Brittien radiotiedustelu ja oma varomattomuus kävivät saksalaisille kalliiksi.

Rommel oli siis itse pahin vihollisensa. Hän oli radiossa aivan liian varomaton. Hänen öljykuljetuksensa upotettiin ja lopulta häntä ajettiin takaa ympäri pohjoista Afrikkaa. Rommelin perääntyminen oli itsessään hurja kertomus: Montgomeryn koko 8. armeija jahtasi Rommelia, joka onnistui kuitenkin pelastamaan 2 000–3 000 saksalaista ja italialaista sekä kuljettamaan nämä Pohjois-Afrikan rannikkoa pitkin Tunisiaan. Siellä hän rakensi uuden sillanpääaseman.

Rommel onnistui säilyttämään käytännössä kaiken kalustonsa ja hän menetti vain muutamia sotilaitaan. Rommel oli jälleen todistanut olevansa äärimmäisen pätevä johtaja.

Ennen kaikkea Rommelin vähäiset menetykset todistivat kuitenkin, kuinka epäpätevä kenraali Montgomery todellisuudessa oli. Hän yritti toistuvasti saartaa Rommelin ja yllättää tämän takaa. Saksalaiset pääsivät kuitenkin kerta toisensa jälkeen pakoon. Churchillin tavoin Hitler tiedosti Rommelin nimen propaganda-arvon. Kun Rommel sairastui Tunisiassa, oli melko selvää, että Saksa tulisi häviämään. Hitler järjesti Rommelille huippusalaisen kuljetuksen Eurooppaan. Suuri yleisö luuli, että nurkkaan ahdistettu Rommel jatkoi yhä taistelua. Rommelin nimi kaikui edelleen kentillä, vaikka kenraali itse oltiin jo evakuoitu.

Päiväkirjamerkinnöistä ja kirjeistää selviää, että Saksaan palannut Rommel koki epäonnistuneensa. Puoli vuotta hän laahusti ympäri Berliiniä siviilivaatteissa, trilby-mallinen lierihattu päässään. Kadulla saksalaiset eivät tunnistaneet vastaan kulkenutta sotasankaria. Rommel etsi uutta työpaikkaa.

Lokakuussa 1943 sotamarsalkka von Rundstedt lähetti Hitlerille raportin, jossa kerrottiin Ranskassa maihin nousseiden liittoutuneiden aiheuttamista vaikeuksista. Hitler paneutui ongelmaan ensimmäistä kertaa täydellä vakavuudella. Hän ymmärsi, että nyt tarvittiin nopeita ratkaisuja. Pitkittynyt sota Neuvostoliittoa vastaan idässä merkitsi sitä, että Saksa joutuisi varautumaan erittäin hankalaan sotaan brittejä ja amerikkalaisia vastaan myös lännessä. Hitler oli varma, että maihinnousu tapahtuisi Ranskassa. Hitler päätti nimittää taisteluiden karaiseman komentajan suojelemaan Atlantin vallia. 5.11.1943 Rommel lähetettiin Ranskaan.

Hitler kertoi Rommelille, että vaikka tämä oli virallisesti Rundstedtin alainen, olisi tällä vapaat kädet siitä hetkestä lähtien, kun britit ja amerikkalaiset saapuvat. Toisin sanoen Hitler antoi Rommelille mahdollisuuden palauttaa kunniansa, jonka tämä oli menettänyt Libyassa. Rommel oli lähetetty sinne tukemaan italialaisia, mutta hän oli epäonnistunut. Italialaiset olivat paenneet ja tehneet sovinnon liittoutuneiden kanssa. Rommelia voitiin pitää syyllisenä Italian menetykseen. Nyt hänellä oli viimeinen näytönpaikka.

Marraskuusta 1943 alkaen lähetetyistä yksityisistä kirjeistä selviää, että Rommel uskoi voittoon Ranskassa. Hän kirjoitti Lucielle: ”Olen varma voitosta. Joka aamu menen peilin eteen herättyäni ja ajattelen, ettemme yksinkertaisesti voi epäonnistua. Vahvistamme puolustusta viikko toisensa jälkeen.”

 

Artikkeli julkaistu alunperin englanniksi Institute for Historical Review’n [1] sivuilla.