Distributismi eli omistuksen hajautusoppi (joskus myös kansankapitalismi) kehitettiin katolisen kirkon aloitteesta 1800-luvun loppupuolella vaihtoehtona kapitalistiselle ja sosialistiselle talousjärjestelmälle, joille oli tyypillistä varallisuuden ja siten myös vallan keskittyminen harvoille.
[1]Distributismi pohjautuu katolisen kristinuskon sosiaalisiin opetuksiin, joita ovat kehittäneet paavit Leo XIII sekä Pius XI. Merkittävimpinä distributismin kehittäjinä toimivat myöhemmin katoliset ajattelijat Gilbert Keith Chesterton ja Hillaire Belloc 1900-luvun alussa. Tyypillistä distributistiselle talousmallille on varallisuuden mahdollisimman laaja jakaminen yhteiskunnassa ja varallisuuden liiallisen keskittymisen estäminen. Distributismi on talousjärjestelmä, jonka kehittämisessä perinteiset kristityt arvot ovat olleet tärkeä osa. Tämän vuoksi distributismin perusidea on kansalaisten omavaraisuuden suosiminen ja kansakunnalle elintärkeiden perusinstituutioiden, kuten avioliiton, perheen ja kodin vahvistaminen.
Distributismi luotiin taloudelliseksi vaihtoehdoksi, niin sanotuksi kolmanneksi tieksi, korvaamaan kapitalismi [2] ja sosialismi [3], jotka olivat (ja ovat edelleen) täysin katolisen kirkon silloisen vihollisen eli järjestäytyneen kansainvälisen juutalaisuuden hallinnassa. Sosialismi oli juutalaisten ajattelijoiden, kuten Karl Marxin ja Moses Hessin, kehittelemä, ja lähes kaikki Euroopan kommunistiset vallankumousliikkeet olivat juutalaisten johtamia ja juutalaisten pankkiirien rahoittamia. Samoin kapitalistiset valtiot elivät velkaorjuudessa ja juutalaispankkiirien talutusnuorassa samalla, kun vapaamuurariverkosto suojasi tämän pankkimafian poliittisen selustan.
[4]Distributismin ehkä tärkein sääntö on se, että rahanluontioikeus on kansallisvaltioilla eikä suurilla yksityisillä pankeilla. Näin valtiot eivät joudu ottamaan yksityistä korollista velkaa pankeilta vaan luovat tarvittavan rahan itse, eikä verorahoja jouduta täten käyttämään valtion velan korkojen maksuun. Distributismia mukailevaa talouspolitiikkaa alettiin noudattamaan 30-luvulla niin fasistisessa Italiassa [5] kuin kansallissosialistisessa Saksassakin. [6] Lopputuloksena Saksassa koettiin ihmiskunnan merkittävin taloudellinen nousu ja hyvinvoinnin [7] lisääntyminen uskomattoman lyhyessä ajassa. Tämän yksityispankkien kahleista irtautumisen seurauksena kansainvälinen juutalaisyhteisö julisti Saksalle sodan [8]vuonna 1933, mikä lopulta johti myöhemmin toisen maailmansodan syttymiseen.
Sodan voittajaosapuolet edustivat sekä kapitalistista että sosialistista talousjärjestelmää; toisin sanoen siis kansainvälistä organisoitua juutalaisvaltaa. Tämän seurauksena sotaa seuranneet vuosikymmenet ovatkin olleet oikeiston ja vasemmiston näennäistä ”kamppailua”, vaikka ne molemmat edustavatkin todellisuudessa saman valtaryhmittymän etua. Maailmassa ei ole siis ollut valtiota, joka edustaisi talouspolitiikassa ja ideologiassa vaihtoehtoa oikeistolle ja vasemmistolle. Tämä on mahdollistanut valtavan indoktrinaation maailmassa, sillä kaksi ”vastakkaista” puolta ovatkin loppupelissä aina edustaneet samaa valtaa. Tästä samasta syystä distributismista ei puhuta julkisissa poliittistaloudellisissa keskusteluissa eikä sitä opeteta yliopistoissa. Myöskään rahan todellista velkapohjaista luonnettakaan ei opeteta, sillä kansat halutaan pitää alistettuina nykyiselle velkatalouskapitalismille, joka lisää hallitsevan eliitin varallisuutta ja valtaa kiihtyvällä tahdilla.
[9]Distributismin kohtalon koki myös englantilaisen insinöörin Clifford Hugh ”C. H.” Douglasin talousteoriat ja kansanluottomalli (Social Credit). Douglasin mallissa tyrmättiin yksityinen pankkitoiminta ja todettiin rahan olevan tuotantoa ohjaava informaation väline eikä pelkkä vaihdonväline. Social Credit –mallia muun muassa USA:ssa, Englannissa ja Italiassa kamppanjoineet Douglas ja hänen yhteistyökumppaninsa runoilija ja filosofi Ezra Pound leimattiin sodan jälkeen antisemitisteiksi ja jopa mielenvikaisiksi. Näin myös tämä distributismia sivuava talousteoria häilyi pois suuren yleisön tietoisuudesta.
Nykyisessä poliittisessa tilanteessa on syytä muistaa, että yksikään suurista puolueista ei kannata tai ota edes puheenaiheeksi distributistista talousmallia, vaan kaikki yrittävät edelleen tasapainoilla sosialismin ja kapitalismin kiikkulaudalla, jonka tuhoisia seurauksia voimme todistaa yhteiskunnassa harva se päivä. Tämän vuoksi yksikään nykyisistä suurista puolueista ei ole todellinen vaihtoehto nykymenolle. Tietämättömyyteen ei voi enää pelkästään vedota 2000-luvulla, vaan syyt vaihtoehdon sivuuttamiselle ovat muualla.
Ehkä merkittävin syy on Niklas Ojalan toteamus [10]: ”On todennäköistä että jos Suomi ryhtyy harjoittamaan omaperäistä distributistista talouspolitiikkaa ja irroittautuu useista talouspoliittisista järjestöistä ja sopimuksista, siitä aiheutuu Suomelle useiden ulkomaiden tahoilta vakavia talouspakotteita. Pakotteita perustellaan julkisuudessa erilaisilla kokonaan tai osittain keksityillä tekosyillä. On mahdotonta ennustaa, kuinka koviksi pakotteet lopulta menisivät ja kuuluisiko pakotteiden joukkoon tekaistu sotilaallinen konflikti [11] talouspoliittisen kokeen lopettamiseksi väkivalloin.”
Julkaistu Totuusblokissa 1.8.2014 [12]