- Magneettimedia - https://www.magneettimedia.com -

Auschwitzin kaasukammioissa ei murhattu ketään, osa 1

Magneettimedia julkaisee uusintana vuonna 2015 julkaistun artikkelin, Auschwitzin kaasukammioissa ei murhattu ketään, osa 1. Suunnaton mediarummutus kansallissosialistien tuhoamista “kuudesta miljoonasta juutalaisesta” on nyt jatkunut jo 75 vuotta ja sen kriittinen analysoiminen on kielletty lainsäädännön nojalla. Holokaustista on tullut epäjumala ja samalla uskonto. Kuitenkaan tästä “joukkotuhosta” ei ole pystytty esittämään ainuttakaan pätevää todistusta, mutta sitä vastaan lukuisia. Holokaustimyytin välityksellä juutalaiseliitti on haalinut rahaa, sympatiaa ja kansainvälistä poliittista asemaa. Holokausti propagandan kautta on terroristivaltio Israelin hakenut ”oikeutustaan” veriselle miehityspolitiikalleen palestiinalaisia kohtaa ja varustanut ydinasevaltio Israelin Yhdysvaltojen tukemana sotilaalliseksi tukikohdakseen Lähi-idässä. 

Magneettimediassa on julkaistuna aikaisemmin myös osa 2 [1]. 

Magneettimedian toimitus

Osa 1

Auschwitzin työleirillä oli moderneja syanidikaasukammioita toisen maailmansodan aikana. Tätä ei kiistä kukaan. Kaasua ei kuitenkaan käytetty ihmisten murhaamiseen vaan vaatteiden desinfiointiin ja kulkutautien torjumiseen. Kaasukammioilla siis pelastettiin juutalaisten ja muiden vankien henkiä.

Huhut juutalaisten joukkotuhonnasta käynnistyivät itse asiassa jo ennen toista maailmansotaa. Nürnbergin näytösoikeudenkäynneissä vuosien kuulopuheista pyrittiin rakentamaan koherentti ja virallinen kokonaisuus. Tarina ”holokaustista” on poltettu kollektiiviseen psyykeeseemme.

Etenkin toisen maailmansodan loppuvaiheessa kulkutaudit aiheuttivat suuren kuolleisuuspiikin saksalaisten hallinnoimilla työleireillä. Todistaako tämä, että saksalaiset murhasivat juutalaisia järjestelmällisesti? Liittoutuneet saivat sodan aikana haltuunsa suuren pinon saksalaisia asiakirjoja, mutta ne eivät todista, että hallitus olisi suunnitellut tai toteuttanut juutalaisten tai minkään muunkaan ihmisryhmän joukkotuhontaa.

Olemme kaikki kuulleet loputtomasti tarinoita ”natseista, jotka murhasivat juutalaisia”. Mutta tukevatko sodanaikaiset asiakirjat tai fyysiset löydöt tarinaa? Onko valtavirtainen holokaustitarina lopulta pelkkä kimppu huhuja, väärinkäsityksiä ja tyypillistä sodanaikaista kauhupropagandaa?

Huhut juutalaisten joukkotuhonnasta käynnistyivät itse asiassa jo ennen toista maailmansotaa. Nürnbergin näytösoikeudenkäynneissä vuosien kuulopuheista pyrittiin rakentamaan koherentti ja virallinen kokonaisuus. Tarina ”holokaustista” on poltettu kollektiiviseen psyykeeseemme.

Eurooppa tarvitsisi oman objektiivisen totuus- ja sovintokomissionsa selvittämään sodan tapahtumia. Valheet ja vihapropaganda tulisi kumota virallisesti ja selvin sanoin. Monet Euroopan valtiot ovat kuitenkin kieltäneet kaiken kriittisen keskustelun Saksan väitetyistä sotarikoksista; muun muassa Saksassa, Ranskassa, Itävallassa, Puolassa, Portogalissa, Tšekissä, Romaniassa, Belgiassa ja Sveitsissä on ankaria lakeja, jotka rajoittavat historiallista keskustelua.

Euroopan on vapauduttava itseinhon, syyllisyyden ja vihan kahleista. On uskallettava kyseenalaistaa dogmit ja tutkia historiaa ilman poliittista painolastia.

Saksalainen Horst Mahler suorittaa 12 vuoden ehdotonta tuomiota ”holokaustin” epäilemisestä.

Syanidi Auschwitzissa

Zyklon-B:tä käytettiin Auschwitzissa tuholaistorjuntaan. Hygienian kannalta oli äärimmäisen tärkeää, että esimerkiksi vankien patjat desinfioitiin tehokkaasti. Nestemäistä sinihappoa (vetysyanidi) adsorboitiin savimaisiksi rakeiksi, minkä tavoitteena oli tehdä tappavan vaarallisesta kaasusta mahdollisimman ”turvallista”.

Nykyään Auschwitzissa ei enää ole lainkaan autenttisia kaasukammioita. Vieraille esitellään kivikyhäelmiä, joita ei asiantuntijoiden mukaan voisi todellisuudessa käyttää ihmisten järjestelmällisiin murhiin, sillä rakennusten asianmukainen eristäminen olisi käytännössä mahdotonta (Zyklon-B:n syanidikaasu vapautuu verrattaen hitaasti).

Millaisia todellisten kaasukammioiden ovet ovat? Auschwitz erottuu joukosta. Klikkaa suuremmaksi.

1988 Fred Leuchterin (kaasukammioteknologian asiantuntija, joka tunnetaan Yhdysvalloissa ”herra Kuolemana”) johtama tutkijaryhmä matkusti Puolaan. He selvittivät, ettei Auschwitzin ”kaasukammioita” olisi voitu käyttää valtavirtahistorioitsijoiden kuvaamalla tavalla. Toisin sanoen Auschwitzista ei löytynyt kaasukammioita. Leuchterin raportti sai tukea myöhemmin myös muilta tutkijoilta.

Saksalaiskemisti Germar Rudolf työskenteli kiinteän olomuodon fysiikkaan erikoistuneessa Max Planck –instituutissa. Nyt [2008] hän istuu kuitenkin vankilassa, koska tutkiessaan leirejä hän löysi suuria syanidipitoisuuksia vain desinfiointikammioiden seinistä.

Syanidikaasu sitoutuu pysyvästi rautaan. Rakennusten kiviseinissä oli puolestaan paljon rautaa. Kummallista kyllä, Rudolf ei löytänyt syanidin jälkiä niistä rakennuksista, joiden väitettiin olevan ”murhakaasukammioita”. Usein murhahuoneiksi väitettiin rakennusten suihkutiloja. Rudolf ja Leuchter molemmat selvittivät, että syanidipitoista tuholaistorjuntakaasua löytyi vain desinfiointikammioiden seinistä.

Rudolfin raportti julkaistiin 1993. Raportin vuoksi hän menetti työpaikkansa eikä hänen annettu suorittaa tohtorintutkintoaan loppuun. Muutamaa vuotta myöhemmin hänet tuomittiin samasta syystä vankeuteen. Nyt hän istuu tuomiotaan vaarallisille rikollisille tarkoitetussa vankilassa lähellä Stuttgartia. Hänen rikoksensa on se, ettei hän löytänyt syanidin jälkiä ”murhakaasukammioiksi” väitettyjen huoneiden seinistä.

Rudolfin tutkimustulokset vastasivat siis Leuchterin tuloksia. On täydellinen farssi, että hänet vangittiin vain siksi, että hän teki objektiivista tutkimusta ja että tuomio annettiin vieläpä Saksassa – maassa, jossa kemialliset tutkimusmenetelmät alkujaan kehitettiin! (Väitetyt murhakaasukammiot sijaitsivat Saksan itäpuolella rautaesiripun takana, mikä teki länsimaisten tutkijoiden työstä vuosikymmenten ajan erityisen hankalaa ja ruokki mitä hurjimpia huhuja.)

Täysin erilaiset seinät

Leuchterin tutkimustulokset olivat lähes liian hyviä ollakseen totta, sillä desinfiointikammioiden (1 / 1 000) ja väitettyjen murhakammioiden (1 / 1 000 000) seinien syanidipitoisuudet erosivat kolmella suuruusluokalla. Valtavirtaiset kemian julkaisut eivät ymmärrettävistä syistä uskaltaneet ottaa kantaa tutkimuksiin. Koska media ja tiedemaailma eivät halua koskea aiheeseen pitkällä tikullakaan, ainut vuoropuhelu aiheesta käydään oikeussaleissa vastaajan ja syyttäjän välillä!

Vaikka seinien kemiallinen tutkiminen vaatii paljon aikaa ja vaivaa, sama tulos on saatu useaan otteeseen. Maallikkokin voi nähdä eron. Desinfiointirakennusten seinät ovat värjäytyneet räikeän sinisiksi sekä sisä- että ulkopuolelta. Sen sijaan ”murhakaasukammioiden” seinissä sinistä väriä ei ole.

Viralliset saksalaiset asiakirjat vahvistavat kemistien teorian siitä, mihin tarkoitukseen eri rakennuksia käytettiin. Myrkyllistä sinihappoa käytettiin esimerkiksi patjojen ja vaatteiden desinfiointiin. Myrkkyä ei koskaan käytetty niissä paikoissa, joissa Yhdysvallat ja Englanti Nürnbergin näytösoikeudenkäynnin aikana väittivät sitä käytetyn.

Germar Rudolf Zyklon B:n värjäämässä desinfiointitilassa.

Syanidin jäljet näkyvät selvästi desinfiointihuoneissa mutta eivät lainkaan ”murhakaasukammioissa”.

Yli 30 000 000 turistia on marssitettu kauhistelemaan Auschwitzin Krema I –rakennusta, jonka rekvisiittaa ovat esimerkiksi kuuluisat kenkäkasat. Rakennus pystytettiin uudelleen sodan jälkeen vuonna 1946, joten Auschwitz-vieraille esitetty krematoriorakennus ei ole autenttinen. Tämän selvitti 1992 tohtori Franciszek Piper, joka johti Auschwitzin alueellista museota.

Muutamia alkuperäisiä jäänteitä on kuitenkin edelleen olemassa, muun muassa suihkutilat, uima-allas ja ruumishuone.

Auschwitzissa oli oma musiikkiorkesteri, jonka järjestämistä taidekursseista on paljon valokuvia. Saksassa ja Puolassa valokuvien näyttäminen on kuitenkin laitonta, sillä tällöin sovellettaisiin lakia, joka kieltää holokaustin epäilemisen. On laitonta esittää valokuvia, jotka todistavat, ettei leirivankien elämä ollut orjatyötä ja sadistista väkivaltaa vaan muun muassa musiikkia ja taidekursseja. Vangeista pidettiin niin hyvää huolta kuin kaoottisissa sotaolosuhteissa oli mahdollista.

1944 maailmankuulu Anne Frank ja hänen sairastunut isänsä saapuivat Auschwitziin. Annen isä vietiin Auschwitzin sairaalaan, jossa hän parani. Häntä hoidettiin hyvin.

Auschwitzin väitettyjen ”murhakaasukammioiden” katoissa oli vesiputkia, mikä osoittaa, että rakennukset oli suunniteltu suihkutiloiksi. Niissä ei ollut tiiviitä erikoisovia, jotka olisivat olleet ehdottoman tärkeitä, mikäli rakennukset olisivat olleet todellisuudessa ”kaasukammioita”. Sitä paitsi tiiviit erikoisovet olisi ollut helppo asentaa, joten resurssipulastakaan ei voinut olla kyse. Jo Fred Leuchter kiinnitti huomiota väitettyjen murhakaasukammioiden epäasianmukaisiin oviin.

Auschwitzin orkesteri.

Auschwitzin orkesteri.

Auschwitzin uima-allas.

”Lopullinen ratkaisu” merkitsi juutalaisten lähettämistä ulos maasta

Adolf Hitlerin ”lopullinen ratkaisu” merkitsi läpi sodan vain yhtä asiaa: juutalaisten karkottamista pois Saksan alueilta ennen kaikkea Puolaan ja Venäjälle.

Lopullisen ratkaisun merkitys ei muuttunut missään vaiheessa. Wannseen konferenssissa 1942 ei puhuttu juutalaisten murhaamisesta. Ei ole lainkaan todisteita siitä, että juutalaisia olisi murhattu suunnitelmallisesti – ei varsinkaan kaasukammioissa. Ei asiakirjoja, ei mitään.

Gestapo ja sionistinen liike tekivät jonkin aikaa yhteistyötä 1930-luvun lopulla, koska molemmat osapuolet halusivat juutalaiset ulos Saksasta. 22.6.1937 Saksan ulkoministeriön julkaisemassa tiedotteessa kuitenkin todettiin:

”Kansainvälinen juutalaisyhteisö on hyökännyt ankarasti Saksaa vastaan. Siksi emme usko, että Palestiinan luovuttaminen juutalaisille tulisi ylläpitämään maailmanrauhaa.”

Kansainväliset juutalaisjärjestöt julistivat kahdesti sodan Saksaa vastaan, 1933 ja 1939. Kun liittoutuneet estivät Saksan suunnitelmat siirtää juutalaiset ulkomaille, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi työleirit.

Koska liittoutuneet terroripommittivat saksalaisia huoltolinjoja, kulkutaudit ja nälkä tekivät työleireistä hyvin epämiellyttäviä ja vaarallisia paikkoja sodan loppupuolella.

Video: Revisionistinen dokumentti kaasukammiovalheiden ristiriitaisuuksista.

Video: Sodan jälkeen liittoutuneet väittivät, että Dachaussakin murhattiin vankeja kaasulla. Nykyään tämä kiistetään jopa valtavirrassa.

Ei asiakirjoja?

Frankfurtin 1960-luvun puolivälin Auschwitz-oikeudenkäynnissä tuomioistuin joutui myöntämään, ettei sillä ollut ”käytössään käytännössä lainkaan sellaisia todisteita, joita normaali murhaoikeudenkäynti edellyttäisi”. Tuomioistuimella ei ollut ”uhrin ruumista, ruumiinavauspöytäkirjaa, luotettavaa selontekoa kuolinsyystä, todisteita vastaajan syyllisyydestä, murha-asetta jne.” Murhaa ei siis voitu todistaa.

Oikeudenkäynnin takaiskujen ei kuitenkaan annettu ohjata julkista keskustelua kriittisempään suuntaan. Holokaustista sodan jälkeen poliittisesti hyötyneet osapuolet saivat vain lisää vettä myllyihinsä. He alkoivat puhua entistä äänekkäämmin mystisistä ”kaasukammioista”, joiden olemassaoloa ei missään olosuhteissa saanut epäillä. Kuten holokaustihistorioitsija Léon Poliakov totesi, ”asiakirjoja ei ole löydetty eikä välttämättä koskaan tulla löytämään”.

Kun ”natseja” syytetään joukkomurhasta (josta ei jäänyt jäljelle lainkaan fyysisiä todisteita!), kaikki normaalit historiallisen tutkimuksen periaatteet heitetään romukoppaan. Historioitsijat viittaavat jatkuvasti toissijaisiin lähteisiin, kuten Raul Hilbergin järkäleeseen The Destruction of the European Jews tai Robert Wolfen Holocaust: The Documentary Evidence. Sen sijaan valtavirtahistorioitsijat eivät koskaan viittaa alkuperäisiin asiakirjoihin.

punainenristi [2]

Alkuperäisistä lähteistä merkittävin keskitysleirejä koskeva selonteko lienee Kansainvälisen Punaisen Ristin 1948 julkaisema kolmiosainen raportti. Raportissa kerrotaan paristatuhannesta säännöllisestä tarkastuskäynnistä, joita Punaisen Ristin lääkärit tekivät puolalaisiin työleireihin sodan aikana. Raporteissa ei viitata edes sivulauseessa kaasukammioihin tai suurten ruumisröykkiöiden poltto-operaatioihin.

Punainen Risti oli poliittisesti neutraali osapuoli, joka myönsi raporteissaan, että merkittävä osa työleirien kuolemista johtui siitä, että liittoutuneet pommittivat järjestelmällisesti Saksan huoltoinfrastruktuuria. Myöskään Winston Churchillin kuusiosainen sotamuistelmateos ei mainitse halaistua sanaa juutalaisten joukkotuhonnasta.

28.12.1942 SS:n keskitysleireistä vastaavan viraston johtaja lähetti määräyksen Auschwitziin ja muihin leireihin. Kirjeessä kritisoitiin tiukkaan äänensävyyn leirien korkeaa kuolleisuutta, jonka kulkutaudit olivat aiheuttaneet. SS-johto määräsi, että ”leirien lääkäreiden on tehtävä kaikkensa, jotta kuolleisuus kaikilla leireillä saadaan käännettyä laskuun”. SS määräsi myös:

”Leirien lääkäreiden on alettava valvoa entistä tiiviimmin vankien saamaa ravintoa ja laadittava leirijohdon kanssa suunnitelma menetelmistä, joilla tilannetta voidaan parantaa […] Leirien lääkärien vastuulla on varmistaa, että vankien työolosuhteita parannetaan mahdollisimman paljon.”

Määräys painotti sitä, että SS:n johtaja Heinrich Himmler vaati henkilökohtaisesti, että kuolleisuutta on ehdottomasti pienennettävä.

20.1.1943 leirien johtajille lähetetty kirje muistutti jälleen, että ”kuolleisuutta on vähennettävä kaikin keinoin”. Syyskuussa 1943 Auschwitzissa kuoli edelleen jopa 80 ihmistä päivässä, mitä SS-johto piti ”katastrofaalisena”.

Koska valtavirtahistorioitsijat eivät koskaan lainaa yllä mainitsemieni kirjeiden kaltaisia lähteitä, syytetään kuolleisuudesta huolestunutta SS-johtoa nyt joukkotuhonnasta! Yksikään asiakirja ei kuitenkaan tue joukkotuhontateoriaa. Auschwitz perustettiin teollisuuskeskukseksi, jossa hyödynnettiin Puolan suurten hiilikaivosten antia. Auschwitz sijaitsi jokien yhtymäkohdassa ja se oli sodankäynnin kannalta erittäin tärkeä laitos. Ei olisi ollut mitään järkeä käyttää leirin resursseja vankien järjestelmälliseen murhaamiseen epätoivoiseksi äityneen sodan aikana.

Saksalainen tuomari Wilhelm Stäglich työskenteli Auschwitzin lähistöllä sodan aikana ja vieraili useilla leireillä. Hänen mukaansa elämä leireissä oli sota-olosuhteisiin nähden siedettävää. Mikään ei viitannut vankien järjestelmälliseen joukkotuhontaan. Mikä tärkeintä, vangit eivät pelänneet vartijoitaan. Väkivallan uhkaa ei siis ollut.

Stäglich julkaisi lausuntonsa 1973, minkä vuoksi Saksan eliitti pakotti hänet eroamaan ammatistaan ja luopumaan tohtorin tittelistään. Stäglichin kirjat kiellettiin ja hävitettiin, vaikka ”kirjarovioiden ajan” piti olla ohi. Poliisi alkoi ahdistella häntä. Onneksi kirjaa (Der Auschwitz-Mythos) ei saatu hävitettyä kokonaan ja siitä on olemassa myös englanninkielinen käännös, jonka voi ostaa tai  ladata ilmaiseksi verkosta [3].

SS teki kaikkensa, että leirien kuolleisuutta saatiin supistettua.

Salakuuntelu ei tuonut todisteita joukkotuhonnasta

Sodan aikana Englannin Bletchley Parkin ”Asema X” onnistui murtamaan saksalaisten Enigma-salatut radioviestit. Kevään 1942 ja helmikuun 1943 välisenä aikana englantilaiset salakuuntelijat saivat haltuunsa seuraavat tiedot saksalaisten työleireistä:

”Auschwitz on saksalaisten suurin työleiri; siellä on yhteensä noin 20 000 vankia. Merkittävin kuolinsyy vankien keskuudessa ovat erilaiset sairaudet. Joitain vankeja on myös ammuttu tai hirtetty [rangaistuksena sääntöjen rikkomisesta. Suom. huom.]. Salakuuntelijoiden mukaan kukaan ei puhunut missään vaiheessa kaasutuksista.”

”Jostain syystä” englantilaiset eivät tuoneet tätä lainkaan esille Nürnbergin näytösoikeudenkäynnissä!

Kuolleiden ruumiit poltettiin yksitellen. Helmikuun 1942 ja lokakuun 1943 välillä laaditut polttouunien koksin (kivihiilestä valmistettu polttoaine) käyttöä tilastoineet pöytäkirjat osoittavat, että noin 5 000 ruumista tuhkattiin tuolloin. Luku menee yksiin leirin kuolintilastojen kanssa; saksalaiset rekisteröivät kaikki leireillä kuolleet vangit sekä kuolinsyyn.

Kuolintilastojen ja krematorioiden polttoaineen kulutuksen vertaaminen osoittaa, että vangit kuolivat sairauksien kaltaisiin luonnollisiin syihin – eivät järjestelmällisen murhaohjelman uhreina. Leireillä ei ollut ylimääräistä polttoainetta, jota olisi voitu käyttää murhattujen ruumiiden hävittämiseen.

Auschwitzia valvonut Josef Kramer antoi sodan jälkeen lausunnon, jota muun muassa professori Arthur Butz pitää uskottavana: toukokuun ja marraskuun välillä 1944 Auschwitzissa kuoli viikottain noin 350–500 vankia erilaisiin luonnollisiin syihin. Kuolleisuus kasvoi sodan pitkittyessä, sillä Auschwitziin tuotiin paljon sairaita vankeja muilta leireiltä. Jo hygieniasyistä ruumiit täytyi tuhkata. Kramerin mukaan leirissä oli tuolloin jopa 100 000 vankia, joista suurin osa oli puolalaisia ja venäläisiä.

Ei valokuvia?

Voit ladata ilmakuvia käsittelevän teoksen TÄÄLTÄ [4].

Tutkijat eivät siis ole löytäneet vielä ensimmäistäkään asiakirjaa, joka todistaisi holokaustiteorian olevan oikeassa. Ei ole olemassa myöskään valokuvia kaasukammiomurhista. Virallisen tarinan mukaan juutalaiset riisuttiin, marssitettiin kaasukammioihin ja lopuksi kasattiin ruumispinoiksi. Prosessista ei ole kuitenkaan olemassa ensimmäistäkään valokuvaa, vaikka kaasutusten väitettiin jatkuneen eri leireillä vuosien ajan.

Tämä on helppo tarkastaa Internetin hakukoneilla. Sota-ajoilta löytyy loputtomasti kuvia nälän ja sairauksien riuduttamista leirivangeista sekä pilkkukuumeeseen kuolleiden ruumiista. Ne eivät kuitenkaan todista, että juutalaisia oltaisiin murhattu järjestelmällisesti kaasukammioissa, mikä on holokaustin määritelmä.

Amerikkalaiset ottivat leiristä ilmakuvia vuonna 1944 (kuvat tulivat julki vasta 1978). Valokuvat otettiin aikana, jolloin ”holokausti” oli valtavirtahistorioitsijoiden mukaan täydessä vauhdissa. Missään ei kuitenkaan näy suurten ruumiskasojen polttohautauksia tai pitkiä kaasukammiojonoja. Kaikki on täysin normaalia:

”Auschwitz-Birkenausta joulukuun 1943 ja helmikuun 1945 välillä otetuista ilmakuvista ei löydetty ylimääräisiä polttoainevarastoja, tupruttavia savupiippuja tai niin sanottuja polttokuoppia. Joitain kuvia yritettiin muokata: primitiivisellä kuvankäsittelytekniikalla lisättiin esimerkiksi Zyklon-B-aukkoja rakennusten kattoihin sekä suuria vankijoukkoja parveilemaan teille. Myös krematorioiden seiniä yritettiin muokata jälkikäteen. […]

Toistaiseksi julkisuudessa ei kuitenkaan ole esitetty ainuttakaan ilmakuvaa, joka tukisi teoriaa juutalaisten joukkotuhonnasta toisessa maailmansodassa. Lännen kannalta oli erityisen noloa, että Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun yritys muokata valokuvia tuli julki.”

”Kaasutusten silminnäkijöiden” mukaan uhrien ruumiit muuttuivat sinertäviksi tai mustiksi. Todellisuudessa syanidin uhrit värjäytyvät vaaleanpunaisiksi.  [5]Miksi kukaan ”selviytyjistä” ei sitten koskaan mainitse vaaleanpunaisia ruumiita?

Väärennöksiä

Käykäämme läpi pari ”silminnäkijälausuntoa” pahamaineisista murhakaasukammioista. Maria Van Herwaarden oli itävaltalainen nainen, joka toimi todistajana Ernst Zündelin sananvapausoikeudenkäynnissä Torontossa 1988.

Van Herwaarden kuljetettiin Auschwitz-Birkenauhun 1942, koska hän oli ollut sukupuoliyhteydessä pakkotyöhön määrätyn puolalaisen kanssa. Junamatkalla kohti leiriä mustalaisnainen kertoi hänelle ja muille vangeille, että Auschwitzissa heidät kaikki kaasutettaisiin kuoliaaksi.

Kun Maria ja muut vangit saapuivat leirille, heidät määrättiin riisumaan ja kävelemään suureen ikkunattomaan betonihuoneeseen, jossa oli suihkut. Naiset olivat kauhuissaan ja luulivat, että nyt heidät kaasutettaisiin. Tapahtui ihme: tappavan kaasun sijaan suihkuista tulikin vettä.

Auschwitz ei ollut tietenkään nautinnollinen lomakohde, Maria kertoi Torontossa. Hän joutui näkemään useiden vankien kuoleman. Yleisin syy oli pilkkukuume, mutta muutamat vangit tekivät myös itsemurhan. Hän ei kuitenkaan nähnyt ensimmäistäkään merkkiä joukkoteloituksista, kaasutuksista tai muustakaan kansanmurhaan viittaavasta.

Vankien suihkuilla ja vaatteiden desinfioinnilla pyrittiin pitämään tuholaiset ja pilkkukuumeen kaltaiset tappavat taudit loitolla.

Juutalainen Marika Frank saapui Auschwitz-Birkenauhun Unkarista heinäkuussa 1944, kun valtavirtahistorioitsijoiden mukaan saksalaiset kaasuttivat ja tuhkasivat joka päivä 25 000 juutalaista. Myös Marika Frank totesi sodan jälkeen, ettei hän kuullut tai nähnyt mitään mikä viittaisi murhakaasukammioihin. Hän kuuli kaasukammiohuhuista ensimmäistä kertaa vasta sen jälkeen, kun hän oli jo päässyt pois Auschwitzista!

Liittoutuneiden mattopommituskampanja tuhosi työ- ja keskitysleirien huoltolinjat. Vangit kuolivat siis liittoutuneiden likaisen sodankäynnin vuoksi nälkään ja kulkutauteihin. Osana psykologista sodankäyntiä hävittäjät pudottivat paikallisille lentolehtisiä, joissa ihmisiä peloteltiin Auschwitzilla, jossa kaikki Saksan viholliset tapettaisiin kaasulla.

Huhut alkoivat levitä nopeasti, mikä synnytti Auschwitz-myytin. Kun kauhukertomukset yhdistettiin valokuviin (liittoutuneiden pommikampanjan vuoksi) aliravituista juutalaisista, oli psykologinen vaikutus erittäin voimakas.

William B. Lindsey on kirjoittanut:

”Ei todellakaan ollut ’yleistä tietoa Saksassa’, että juutalaisia oltaisiin kaasutettu […] Saksalaiset kauhistuivat, kun YK alkoi syyttää heitä juutalaisten joukkotuhonnasta. Monet protestoivat ja totesivat, etteivät he olleet kuulleetkaan kaasutuksista ennen kuin taistelut olivat jo loppuneet ja aiheesta alettiin keskustella YK:n lähettämissä radio-ohjelmissa.”

Englannin valtiollinen BBC-kanava oli alkanut levittää kaasukammiohuhuja jo kuukausia ennen toisen maailmansodan päättymistä. Monet saksalaiset kuulivatkin ”kaasukammioista” ensimmäistä kertaa kuunnellessaan vihollisvaltion sotapropagandalähetyksiä.

Legenda syntyi joulukuussa 1941, kun saksalaissyntyinen kirjailija Thomas Mann julisti BBC-lähetyksessä, että saksalaissairaaloissa oli yleinen tapa surmata vaikeasti sairaat sekä vanhukset myrkkykaasulla. Tämän jälkeen myrkkykaasusta alettiin puhua jatkuvasti sotapropagandassa.

Robert Faurisson on kirjoittanut kaasukammiotarinan kehityksestä:

”Ulkoministeriö piti uusia [kaasukammio-] huhuja juutalaisten perättöminä juoruina. Myöskään Amerikassa niihin ei uskottu. Tšekkoslovakian presidentti Edward Beneš (joka oli maanpaossa Lontoossa) kuulutti marraskuussa 1942, että – toisin kuin Euroopassa huhuttiin – saksalaiset eivät murhanneet juutalaisia järjestelmällisesti.

Amerikanjuutalainen korkeimman oikeuden tuomari Felix Frankfurter totesi suoraan, ettei hän uskonut Jan Karskin kertomuksiin siitä, että saksalaiset toteuttivat juutalaisten kansanmurhaa Puolassa.”

Elokuussa 1943 valtiosihteeri Cordell Hull lähetti varoittavan sähkeen Yhdysvaltojen suurlähettiläälle Moskovaan. Liittoutuneet olivat suunnitelleet yhteistä julkilausumaa ”Saksan rikoksista Puolassa”. Hull totesi, että julkaisussa ei tulisi mainita kaasukammioita lainkaan, sillä – kuten britit olivat osoittaneet – niiden käytöstä ei ollut lainkaan todisteita.

Nicholas Kollerstrom

Artikkeli julkaistu lähteineen englanniksi CODOH-verkkosivuilla 24.5.2008 [6].

Lue myös:

3D-malli paljastaa Auschwitzin kaasukammiohuijauksen [7]
Auschwitz-päällikön ”tunnustus” on väärennös [8]
”Holokausti kulkee geeneissä” – korvausmaksuja vielä sukupolvien ajan? [9]
Kiista ”holokaustin” todenperäisyydestä [10]
Video: 86-vuotias rouva kumoaa holokaustimyytin Saksan televisiossa [11]
Holokausti on huijaus [12]
Kriittistä holokaustitutkimusta [13]
Kriittistä holokaustitutkimusta: ihmisrasvan kerääminen polttokuopista [14]
Kriittistä holokaustitutkimusta: Mengelen kokeet Auschwitzissa [15]
Eliitin Auschwitz-juhla lähestyy [16]
Video: holokaustikriittisyys auttoi juutalaista löytämään ”murhatut” sukulaiset [17]
Ilse Koch ei ollut ihmishirviö [18]
”Holokausti” ja Euroopan politiikka – kaksi tärkeää videota [19]
Ukrainan kansanmurhan muistelu loukkaa juutalaisjärjestöä [20]
Sylvia Stolz – ”holokaustin” nojalla vangittu asianajaja [21]
Saksalaisnaiselle ehdoton vankilatuomio ”holokaustin” kyseenalaistamisesta [22]