Olin viime viikolla sivistymässä. Olin luennolla, jossa professori Juha T. Hakalan aiheena oli ”Downshifting – Työelämän kohtuullistaminen”. Aihe, josta itsekin olen paasannut ja kirjoitellut jo vuosia. En tiedä, mitä muut paikalla olijat tunsivat, mutta itse olin vaikuttunut. Saattoihan siellä joku nukkuakin tai miettiä omiaan. Eiväthän kaikki asiat kolahda kaikille. Minulle jutut olivat tuttuja, olen lukenut jonkin Hakalan kirjoistakin.
Luennon yksi osa käsitteli arjen jaksamista. Miksi ponnistelemme niin ankarasti ja asetamme rimaa aina vain korkeammalle? Miksi mikään ei riitä? Kuitenkin suurin osa elämästä on vain sitä ihan tavallista arkea. Myös siitä pitäisi osata nauttia, elämä on kuitenkin varsin lyhyt. Ehkä pahimmassa saumassa olemme me keski-ikää lähestyvät. Meidän protestanttinen käsityksemme hyvästä elämänkaaresta on varsin jäykkä: Koulut käydään hyvin, opiskellaan mahdollisimman korkea tutkinto, sitten pysyvä työpaikka, perhe ja tiilitalo. Ostetaan hieno auto ja kesämökki. Kuvitelma siitä, että tämä jatkuisi samoin omien lasten kohdalla, usein särkyy. Nykynuorelle tuollainen ei riitä. Ei haluta vakiintua eikä aina opiskellakaan. Töihin ei enää sitouduta niin kuin meidän ikäluokkamme odotettiin tekevän.
Hieman yllätyin, kun Hakala yliopistomiehenä ja tohtorina sanoa paukautti saman ajatuksen, jonka oma äitini sanoi minulle yli 30 vuotta sitten. Hakala kyseenalaisti sen, että kannattaako uhrata lyhyestä elämästään vuosikymmen jotain tohtorinhattua varten? Voisiko senkin ajan elää? Vuosien vieriessä olen tullut samaan johtopäätökseen. Jokaisella on vain yksi oma ainutkertainen elämänsä ja valinnat on tehtävä itse.
•••
Oma akateeminen urani kariutui lukion ensimmäiseen luokkaan. Kohtalomme oli olla ensimmäinen peruskoulun läpäissyt ikäluokka. Sitä eivät jotkut vanhat lukion opettajat sietäneet, erityisen vaikea pala se tuntui olevan kieltenopettajillemme. Minäkin, vuotta aikaisemmin kympin oppilas sain sen tuntea nahoissani. Pääsiäisenä välitodistuksessa komeili jo nelonen. Viimeinen niitti oli, kun toiveikkaana odottelin mielestäni hyvin menneen kuuntelukokeen tuloksia. Opettaja antoi kokeen välissä lottokupongin ja naukui: ”Täytäpä tuo, kun olet näköjään hyvä veikkaamaan!” Sinä päivänä kotiin kävellessäni tiesin, ettei minusta tule maisteria eikä tohtoria, ei edes ylioppilasta. Myöhemmin olen kyllä opiskellut kolmekin eri ammattia. En tietenkään tarkoita, etteikö oppinut ihminen voisi olla sivistynyt. Voi toki, siitähän Hakalakin on elävä esimerkki.
•••
Mitä nyt jo edesmennyt äitini, opettajuudestaan huolimatta hyvä ihminen, sitten sanoi? Hän lohdutti: ”Ihminen on onnellisempi ollessaan hyvä putkimies kuin huono lääkäri”. Tätä periaatetta olen korostanut myös lapsilleni heidän ammatinvalinnassaan. Sivistys ei sijaitse päässä vaan sydämessä.
Kirjoittaja on ylivieskalainen palomies-sairaankuljettaja ja vapaa kirjoittaja.