- Magneettimedia - https://www.magneettimedia.com -

Alexandr Solženitsyn: ”200 vuotta yhdessä: luku 19, 1930-luku”

Alexandr Solženitsy-nin kirjan ”200 vuotta yhdessä” käännösprojekti etenee. Luku 19: ”1930-luvulla” on nyt nähtävillä englanniksi koko 18.000 sanan pituudessaan (täällä). 1930-luku oli sanoinkuvaamattoman traaginen. Solženitsynin näkemyksen mukaan kaikki Neuvostoyhteiskunnan osat kärsivät, mukaan lukien juutalaiset, jotka olivat olleet eliitin jäseniä. Juutalaisten kärsimys kuitenkin kalpenee verrattuna ukrainalaisten ja venäläisten maanviljelijöiden kärsimyksiin heidän kokiessa väkipakolla kollektivisoinnin. Lisäksi juutalaisia ei koskaan vainottu juutalaisuuden tähden ja yleisesti juutalaiset pysyivät selvästi yliedustettuina ylimmissä asemissa läpi koko kauden, jopa puhdistusten jälkeenkin.

Solženitsyn painottaa lännen syyllisyyttä. Teollistumisen brutaali prosessi toteutettiin yhteistyössä länsimaisten kauppiaiden ja pankkiirien kanssa, jotka olivat innokkaita tekemään bisnestä Neuvostoliiton kanssa. Vastaava kaupallinen yhteistyö oli kielletty tsaarien aikana, sillä juutalaiset aktivistijärjestöt olivat painostaneet hallituksia boikotoimaan Venäjää sen juutalaisten kohtelun vuoksi. Samalla tavalla nykypäivänä asetetaan sanktioita kaupankäynnistä Iranin kanssa johtuen Israelin painostusryhmistä. Aivan kuten nykyäänkin, raha ja talous ei ollut kiinnostunut ideologioista tai ihmisoikeuksista, vaan ainoastaan tuottojen maksimoinnista. Kaupankäynti sallittiin lännen puolelta, sillä vallalla oli näkemys, että ”Neuvostovalta ei sorra juutalaisia, vaan heistä moni pysyy vallan kahvoissa.”

Ja niin todella oli, monet juutalaiset pysyivät valta-asemissa. Tapansa mukaan Solženitsyn on parhaimmillaan seivästäessään juutalaisten apologistien historiallisia epäkohtia. Tämä on erityisen törkeä: ”1980-luvulla näemme väitteitä, kuten: Neuvostoaikoina juutalaiset ’lähes tuhottiin kansana, heitä kohdeltiin yhteiskuntaluokkana, joka asutettiin suuriin kaupunkeihin palvelemaan hallitsevaa luokkaa’.”

Törkeä väite, että juutalaiset olivat vain ilkeän hallitsevan luokan manipuloimia pelinappuloita, on naurettava, sillä kuten Solženitsyn huomioi, itse asiassa ”juutalaiset olivat suurelta osin ’hallitsevan luokan’ jäseniä.” Koko muun maan kärsiessä joukkomurhista, nälänhädästä ja poliittisesta sorrosta hallituksen ponnistelut oli suunnattu juutalaisten asuttamien kaupunkialueiden ruokkimiseen, paranteluun ja huoltoon.

Tämä muistuttaa minua omassa kirjassani Separation and its Dicontents olleesta esimerkistä itsepetoksesta. Apologistien ongelma on siinä, miten esittää juutalaiset sorrettuna kansana, kun he ovat päivänselvästi yliedustettuja niin varallisuudella kuin vaikutusvaltaisilla asemilla mitattuna:

Tämä juutalaisten itsepetos käy hyvin ilmi juutalaislehti Tikkunin päätoimittajan rabbi Michael Lernerin tekstistä, jossa hän väittää nyky-Amerikan juutalaisten kärsivän ”henkisestä ja psykologisesta sorrosta, joka on yhtä todellista ja perusteellista kuin mikä tahansa muu sorto… Sorto ja tuska johtuvat meidän ihmisyyden kieltämisestä.” Juutalaiset ovat Amerikassa ulkopuolisia, sillä amerikkalainen valkoinen yhteiskunta kokonaisuutena ei taivu erityisen juutalaisiin eettisiin aatteisiin, vaikka juutalaiset ovatkin hyvin yliedustettuja kaikissa amerikkalaisen yhteiskunnan talouden ja kulttuurin menestystarinoissa, myös suurten yritysten omistajina.

Lernerin näkemyksen mukaan tämä juutalaisten maine hyvin toimeentulevina johtuu siitä, että juutalaiset ovat ei-juutalaisen ”hallitsevan eliitin” passiivisia uhreja, joita käytetään avuttomina palvelijoina edistämään tämän eliitin tavoitteita, aivan kuten hallitseva eliitti on aina tehnyt: ”Juutalaiset on laitettu väliportaan asemaan suuret talouden instituutiot omistavan hallitsevan eliitin ja hyvin vähän taloudellista valtaa omaavan Amerikan kansan väliin. Juutalaisista on tullut välikäsiä: lakimiehiä, lääkäreitä, hallituksen virkamiehiä, sosiaalityöntekijöitä, opettajia ja professoreita. Suurelle kansalle he edustavat hallitsevan eliitin kasvoja.”

Vaikka tämä itsepetos olisi puolueettomalle tarkkailijalle kuinka päivänselvää, se saa silti vastakaikua muilta juutalaisilta. Yksinkertaisesti nämä esimerkit vetoavat juutalaisten minäkuvaan, jossa heidän käytöksensä ei voi olla mitään muuta kuin esimerkillistä. Kaikki oletetut poikkeamat tästä tulkitaan ”ei-juutalaisen hallitsevan eliitin” vääristelyksi. Sama ongelma vaivaa nykyään mielikuvia Israelin brutaaliudesta, sorrosta, ryhmäkeskeisyydestä ja etnisistä puhdistuksista. Juutalaisaktivistit sivuuttavat kevyesti tällaiset mielikuvat juutalaisvastaisuutena tai perverssinä itseinhona. Vuoropuhelu on siten mahdotonta.

Solženitsyn osoittaa, että juutalaisia oli puolueen eliitissä vähemmän Trotskyn ja hänen enemmistöjuutalaisten seuraajiensa puhdistusten jälkeen. Kuitenkaan Trotskyn puhdistukset eivät missään nimessä olleet juutalaisvastaisia. Puhdistuksen jälkeen vallassa pysyi hyvin vaikutusvaltaisia juutalaisia, kuten Lazar Kaganovitš, joka oli tärkeässä roolissa aikakauden joukkomurhissa. Juutalaisten edustaessa vain 1 %:a kansasta kommunistipuolueen jäsenissä heitä oli kuudesosa ja puolueen johtoasemissa 33 – 40 %. Stalin nimitti juutalaisen Jakovlev-Epsteinin hallinnolliseen virkaan johtamaan kollektivisointia, jota Solženitsyn kutsui ”kansan elämän tapojen tuhoamiseksi” ja listasi monia muita hänen alaisuudessaan työskennelleitä juutalaisia. Listattuaan kymmenittäin talouden korkeissa asemissa olevia juutalaisia Solženitsyn päättelee, että ”Neuvostojuutalaiset hankkivat itselleen mittavan osuuden valtion, teollisuuden ja talouden vallasta kaikilla Neuvostoliiton hallituksen tasoilla. Aivan kuten 1920-luvulla, diplomatia houkutteli juutalaisia joukoittain myös läpi 1930-luvun.” Ja todella, vielä puhdistusten jälkeen Molotovin ottaessa vastaan vuonna 1939 Ulkoministeriön kansankomissaarin viran hän ilmoitti julkisesti eräässä diplomaattien kokouksessa ”hoitelevansa asiat synagogan kanssa tässä ja nyt” ja alkoi jaella juutalaisille potkuja vielä samana päivänä.

Juutalaisilla oli merkittävä edustus salaisessa poliisissa. Solženitsyn viittaa juutalaisten kasvavaan edustukseen valtion turvallisuuskoneistossa 1930-luvun puolivälissä. Kaikkein raskaimman sorron aattona juutalaisilla oli lähes 14 % ylemmistä asemista ja olivat erittäin hyvin edustettuina kaikkein korkeimmissa viroissa, kuten Genrik Jagoda, joka toimi NKVD:n (Turvallisuusministeriö) johtajana 1934 – 36. Joulukuussa 1936 seitsemän kymmenestä NKVD:n osastonjohtajasta oli juutalaisia, samoin GULagissa (NKVD:n leirihallitus). Solženitsyn muistaa raivon, joka heräsi hänen sisällytettyä valokuvan nimineen leirien johtajista (joista suurin osa juutalaisia) kirjaansa Vankileirien Saaristo.

Kuitenkin juutalaiset kärsivät suhteettomasti vuosien 1937 – 38 puhdistuksissa, luultavasti eliittiasemansa vuoksi. Solženitsyn esittää lukuja, joiden mukaan juutalaiset muodostivat ”50 % NKVD:n koneiston keskeisistä rakenteellisista yksiköistä, mutta vuoden 1939 alussa enää 6 %.” Vaikka Solženitsyn on sitä mieltä, etteivät puhdistukset olleet juutalaisvastaisia luonteeltaan, juutalaisia ei korvattu muilla juutalaisilla, mikä johti luonnollisesti heidän merkittävästi vähenneeseen valtaan.

Solženitsyn luettelee pitkän listan puhdistusten juutalaisia uhreja, mutta jälleen hylkää juutalaisten kirjoittajien puolustelevat tulkinnat. Esimerkiksi eräs juutalainen apologisti väitti, että ”Neuvostohallinto käytti hyväkseen juutalaisia ja sitten hylkäsi heidät armotta heidän käytyään tarpeettomiksi.” Solženitsyn vastasi: ”Mikä loistava argumentti! Näitä vaikutusvaltaisia juutalaisia siis käytettiin hyväksi 20 vuotta? Eivätkö he itse kuitenkin olleet tuon saman hirmuvallan koneiston innokkaita hammasrattaita aivan viime hetkeen asti, kunnes ’heidän palveluksensa kävi tarpeettomaksi’? Eivätkö he merkittävästi auttaneet tuhoamaan uskontoa, kulttuuria, älymystöä ja miljoonia maatyöläisiä?”

Hämmästyttävintä on se, että juutalaiskirjailija kykenee näkemään vain juutalaisten kärsimyksen. Mitä siitä, että puhdistuksen kohteeksi joutuneet juutalaiset olivat maailmanhistorian murhanhimoisimman hallinnon tukipilareita. Ainoat vääryydet, joilla on mitään väliä, olivat ne, jotka kohdistettiin juutalaisiin.

Eräs toinen puolusteleva kannanotto kirjailijalta, joka oli varsin hyvin tietoinen kollektivisoinnin kauhuista: ”Kömpelöt yritykset aikaansaada sosialismi Venäjälle verottivat raskaimmin juutalaisia. Bolsevismin skorpionit eivät hyökänneet ketään muuta ihmisryhmää vastaan niin raa’alla voimalla kuin juutalaisia vastaan.” Solženitsynin vastaus pukee sanoiksi koko luvun tunteikkaan ytimen:

Kuitenkin kulakkien vastaisen suuren vainon aikana miljoonat maanviljelijät menettivät sekä ’oikeuden elantoon’ että ’oikeuden elämään’. Silti kaikkien Neuvostokirjailijoiden kynät (joukossaan niin moni juutalainen) pysyivät täysin hiljaa tästä Venäjän maatyöläisten kylmäverisestä tuhoamisesta. Sopusoinnussa heidän kanssaan koko länsi vaikeni. Voiko syynä todella olla tiedon puute? Vai oliko syynä kenties Neuvostohallinnon suojeleminen? Vai johtuiko se pelkästä välinpitämättömyydestä? Tämähän on käsittämätöntä: 15 miljoonaa maatyöläistä ei vain menettänyt oikeutta käydä korkeampia kouluja tai laatia väitöskirjaa tai saada itselleen hieno virka – EI! Heidän omaisuutensa takavarikoitiin ja heitä ajettiin kuin karjaa kodeistaan kohti varmaa kuolemaa taigalla ja tundralla. Juutalaiset, muiden urbaanien kiihkeiden aktivistien kera, ottivat innokkaasti haltuunsa kollektivisoinnin ohjakset jättäen jälkeensä kestävän muiston pahuudesta. Kuka silloin kohotti äänensä puolustaakseen maatyöläisiä? Vuosien 1932 – 33 Venäjällä ja Ukrainassa – Euroopan äärilaidoilla – 5 – 6 miljoonaa ihmistä kuoli nälkään! Vapaan maailman lehdistö pysyi täysin vaiti. Vaikka ottaisimme huomioon silloisen länsimaisen lehdistön äärimmäisen vasemmistolaisen asenteellisuuden ja sen hartaan omistautumisen Neuvostoliiton sosialistiselle ’kokeilulle’, on silti mahdotonta olla hämmästymättä sitä, miten pitkälle länsimaat pystyivät olemaan sokeita ja välinpitämättömiä jopa kymmenien miljoonien kanssaihmisten kärsimyksille.

Jos ei sitä ymmärrä, ei koe sitä sydämellään.

Holodomorin_uhri [1]

Holodomorin uhri

Juutalaisille apologisteille muutaman tuhannen juutalaisen uhrin (jotka eivät olleet edes kohteena juutalaisuutensa tähden) kohtalo ansaitsee erityishuomiota, kun samalla murhattiin miljoonia ei-juutalaisia. Juutalaisten osallisuus bolsevismissa on kenties maailmanhistorian räikein esimerkki siitä, miten moraalin periaatteet eivät koske juutalaisia (moraalin partikularismi). Bolsevismin hirveät seuraukset miljoonille ei-juutalaisille Neuvostokansalaisille eivät liikuttaneet vasemmistojuutalaisia Neuvostoliitossa, eikä Yhdysvalloissakaan. 1930-luvulla Yhdysvaltain kommunistinen puolue edisti erityisesti juutalaisten tavoitteita, kuten juutalaisvastaisuuden vastustaminen, sionismin tukeminen ja juutalaisten kulttuuriperinteiden säilyttämisen tärkeyden korostaminen. Amerikkalaiset radikaalit ylistivät juutalaisten elämän kehitystä Neuvostoliitossa ”hyväksi juutalaisille”. Amerikan radikaalit juutalaiset – merkittävä osa koko maailman juutalaisista tuolloin – näkivät maailman juutalaisten lasien läpi.

Tämän tiedon pimittämisessä länsimaissa tärkeä tekijä oli median ”täydellinen vaikeneminen”. New York Timesin omistivat juutalaiset, ja monet amerikkalaiset patriootit Charles Lindbergin tavoin olivat huolissaan juutalaisen median vaikutusvallasta. 1930-luvulla korostaessaan Saksan juutalaisten sortamista ja yllyttäessään Yhdysvaltoja Toiseen Maailmansotaan Saksaa vastaan, Times vähätteli ja peitteli Neuvostohallinnon kauhuja, mukaan lukien Ukrainan nälänhätä, vaikka Hearst oli julkaissut siitä juttuja kattavasti lehdissään. Timesin johtajia oli useasti huomautettu siitä, että sen kirjeenvaihtaja maalasi virheellisen kuvan Stalinin toimista. Times ei koskaan palauttanut Pulitzer palkintoa, joka annettiin lehden reportterille Walter Durantylle tämän reportaasista Stalinin 5-vuotissuunnitelmasta.

Solženitsyn huomioi, että ulkomaalaiset juutalaisryhmät kokivat Neuvostoliiton edelleen hyväksi juutalaisille ja Neuvostojuutalaiset näkivät hallituksen suojamuurina suosittuja juutalaisvastaisia asenteita kohtaan. Juutalaiskirjailija väitti: ”Jos bolsevismin hirmuhallinto kaatuu, tullaan epäilemättä kokemaan laajoja juutalaisvastaisia tuhoja ja väkivaltaa. Neuvostohallinnon kaatuminen olisi katastrofi juutalaisille ja jokaisen juutalaisten ystävän tulisi pelätä kauhulla sellaista vaihtoehtoa.” Tunteet kävivät erityisen kuumina Ukrainassa, jossa juutalaiset nähtiin maanviljelijöiden nälänhädän aikaansaajina kostoksi vuosisatojen juutalaisvastaisista asenteista.

Juutalaiset olivat huolissaan kaikesta mahdollisesta venäläisen isänmaallisuuden henkiin herättämisestä. Huoli venäläisten isänmaallisuudesta ”ei häipynyt juutalaisten mielistä puoleen vuosisataan” huolimatta siitä tosiasiasta, että ”sota pelasti Neuvostojuutalaiset”. Solženitsyn on järkyttynyt kiitollisuuden puutteesta: ”Tarkastellen vuosien 1941 – 1945 sotaa täytyy sanoa, että tämä on hyvin epäkiitollinen käsitys.”

Kuten näistä kommenteista voidaan ymmärtää, juutalaisvastaisuus oli edelleen ongelma. Juutalaiset nähtiin usein vihatun hallituksen politiikan kasvoina. Solženitsyn pilkkaa juutalaiskirjailijaa, joka kirjoitti, ettei juutalaisilla ollut vaihtoehtoja hallituksen puolesta työskentelylle: ”Tämä on häpeällistä luettavaa. Voi, mitä sortoa ja epätoivoa! Katsokaas, heillä ei ollut mitään muuta elannon lähdettä, kuin ne etuoikeutetut. Muu väestö oli täysin vapaa raatamaan (kollektiivimaatiloilla), kaivamaan kuoppia ja työntämään kärryjä 5-vuotissuunnitelman suurilla rakennustyömailla.”

Lopuksi Solženitsyn osoittaa, että vielä puhdistusten jälkeenkin juutalaiset olivat yliedustettuina eliitissä, puuttuen juutalaiskirjailijan väitteeseen, jonka mukaan ”liioittelematta Ježovin puhdistusten jälkeen yhtäkään merkittävää juutalaista ei löytynyt enää vapaana Neuvostojuutalaisessa yhteiskunnassa, journalismissa, kulttuurissa tai edes tieteissä.” Solženitsyn listaa lukuisia juutalaisia nimiä kaikilta kulttuurin aloilta: näyttämötaiteesta, propagandasta, elokuvateollisuudesta, tieteistä ja teknologiasta. Esimerkiksi, juutalaiset olivat enemmistönä elokuvateollisuudessa, kun taas todelliset uhrit olivat katsomossa: ”Keitä olivatkaan todelliset uhrit? Petetyt katsojat, joiden sielu jyrättiin valheilla ja rivolla opetuksella, vai elokuvan tekijät, jotka ’väärensivät dokumenttiohjelmia, elämänkertoja ja tuottivat näennäishistoriallisia ja sisimmiltään merkityksettömiä propagandafilmejä’, joita vaivasi ’teennäinen monumentaalisuus ja sisäinen tyhjyys’?”

Solženitsyn muodostaa lopuksi johtopäätöksen: ”Virallinen Neuvostojen ilmapiiri 1930-luvulla ei ollut millään lailla vihamielinen juutalaisia kohtaan. Sotaan asti ylivoimainen enemmistö Neuvostojuutalaisista sympatisoi Neuvostoideologiaa ja piti Neuvostohallituksen puolta.” Todellakin, hän lainaa erästä juutalaislähdettä: ”1930-luvun lopulla juutalaisten rooli Neuvostoelämän eri aloilla saavutti huippunsa koko Neuvostohallinnon historiassa.”

Ratkaiseva tosiasia on, vaikka juutalaisten valta heikkeni joillain aloilla, kuten NKVD, yleisesti ottaen juutalaiset pysyivät eliittiasemissaan aina Toiseen Maailmansotaan asti. (Kirjan myöhemmät luvut kartoittavat juutalaisten vallan murenemisen Toisen Maailmansodan jälkeen.) Neuvostoliiton maine hyvänä paikkana juutalaisille tarkoitti sitä, että ”Puolan juutalaiset, ja nuoret juutalaiset eritoten, ottivat etenevän Puna-armeijan vastaan voitonriemuisella innostuksella” (kuten olivat tehneet Neuvostomiehityksen aikaan vuonna 1919). Tämä ilmiö varmasti herätti vihaa puolalaisissa patriooteissa ja muodostui keskeiseksi tekijäksi puolalaisten juutalaistenvastaisissa asenteissa myöhempinä vuosina.

Lopuksi kiehtova yksityiskohta: Menetelmä uhrien kaasuttamiseksi johtamalla kuorma-autojen pakokaasut matkustajatilaan keksittiin Venäjällä, ei Saksassa. Neuvostojuutalainen Isai Davidovich Berg työskenteli NKVD:lle keksiessään menetelmän vuonna 1937.

Alkuperäinen artikkeli: http://www.theoccidentalobserver.net/2010/12/in-the-1930s-chapter-19-of-alexandr-solzhenitsyns-200-years-together/ [2]

 

Lue myös:

» Henkilöesittely: Kevin MacDonald [3]

» Henkilöesittely: Aleksandr Solženitsyn [4]