"On väärin kysyä, miten holokausti oli teknisesti mahdollista toteuttaa. Holokausti oli teknisesti mahdollinen, koska se tapahtui."

Fernand Braudel

Alexandr Solženitsyn: ”200 vuotta yhdessä: luku 19, 1930-luku”

HuonoVälttäväIhan okHyväErinomainen 4,35
Loading...
Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

Alexandr Solženitsy-nin kirjan ”200 vuotta yhdessä” käännösprojekti etenee. Luku 19: ”1930-luvulla” on nyt nähtävillä englanniksi koko 18.000 sanan pituudessaan (täällä). 1930-luku oli sanoinkuvaamattoman traaginen. Solženitsynin näkemyksen mukaan kaikki Neuvostoyhteiskunnan osat kärsivät, mukaan lukien juutalaiset, jotka olivat olleet eliitin jäseniä. Juutalaisten kärsimys kuitenkin kalpenee verrattuna ukrainalaisten ja venäläisten maanviljelijöiden kärsimyksiin heidän kokiessa väkipakolla kollektivisoinnin. Lisäksi juutalaisia ei koskaan vainottu juutalaisuuden tähden ja yleisesti juutalaiset pysyivät selvästi yliedustettuina ylimmissä asemissa läpi koko kauden, jopa puhdistusten jälkeenkin.

Solženitsyn painottaa lännen syyllisyyttä. Teollistumisen brutaali prosessi toteutettiin yhteistyössä länsimaisten kauppiaiden ja pankkiirien kanssa, jotka olivat innokkaita tekemään bisnestä Neuvostoliiton kanssa. Vastaava kaupallinen yhteistyö oli kielletty tsaarien aikana, sillä juutalaiset aktivistijärjestöt olivat painostaneet hallituksia boikotoimaan Venäjää sen juutalaisten kohtelun vuoksi. Samalla tavalla nykypäivänä asetetaan sanktioita kaupankäynnistä Iranin kanssa johtuen Israelin painostusryhmistä. Aivan kuten nykyäänkin, raha ja talous ei ollut kiinnostunut ideologioista tai ihmisoikeuksista, vaan ainoastaan tuottojen maksimoinnista. Kaupankäynti sallittiin lännen puolelta, sillä vallalla oli näkemys, että ”Neuvostovalta ei sorra juutalaisia, vaan heistä moni pysyy vallan kahvoissa.”

Ja niin todella oli, monet juutalaiset pysyivät valta-asemissa. Tapansa mukaan Solženitsyn on parhaimmillaan seivästäessään juutalaisten apologistien historiallisia epäkohtia. Tämä on erityisen törkeä: ”1980-luvulla näemme väitteitä, kuten: Neuvostoaikoina juutalaiset ’lähes tuhottiin kansana, heitä kohdeltiin yhteiskuntaluokkana, joka asutettiin suuriin kaupunkeihin palvelemaan hallitsevaa luokkaa’.”

Törkeä väite, että juutalaiset olivat vain ilkeän hallitsevan luokan manipuloimia pelinappuloita, on naurettava, sillä kuten Solženitsyn huomioi, itse asiassa ”juutalaiset olivat suurelta osin ’hallitsevan luokan’ jäseniä.” Koko muun maan kärsiessä joukkomurhista, nälänhädästä ja poliittisesta sorrosta hallituksen ponnistelut oli suunnattu juutalaisten asuttamien kaupunkialueiden ruokkimiseen, paranteluun ja huoltoon.

Tämä muistuttaa minua omassa kirjassani Separation and its Dicontents olleesta esimerkistä itsepetoksesta. Apologistien ongelma on siinä, miten esittää juutalaiset sorrettuna kansana, kun he ovat päivänselvästi yliedustettuja niin varallisuudella kuin vaikutusvaltaisilla asemilla mitattuna:

Tämä juutalaisten itsepetos käy hyvin ilmi juutalaislehti Tikkunin päätoimittajan rabbi Michael Lernerin tekstistä, jossa hän väittää nyky-Amerikan juutalaisten kärsivän ”henkisestä ja psykologisesta sorrosta, joka on yhtä todellista ja perusteellista kuin mikä tahansa muu sorto… Sorto ja tuska johtuvat meidän ihmisyyden kieltämisestä.” Juutalaiset ovat Amerikassa ulkopuolisia, sillä amerikkalainen valkoinen yhteiskunta kokonaisuutena ei taivu erityisen juutalaisiin eettisiin aatteisiin, vaikka juutalaiset ovatkin hyvin yliedustettuja kaikissa amerikkalaisen yhteiskunnan talouden ja kulttuurin menestystarinoissa, myös suurten yritysten omistajina.

Lernerin näkemyksen mukaan tämä juutalaisten maine hyvin toimeentulevina johtuu siitä, että juutalaiset ovat ei-juutalaisen ”hallitsevan eliitin” passiivisia uhreja, joita käytetään avuttomina palvelijoina edistämään tämän eliitin tavoitteita, aivan kuten hallitseva eliitti on aina tehnyt: ”Juutalaiset on laitettu väliportaan asemaan suuret talouden instituutiot omistavan hallitsevan eliitin ja hyvin vähän taloudellista valtaa omaavan Amerikan kansan väliin. Juutalaisista on tullut välikäsiä: lakimiehiä, lääkäreitä, hallituksen virkamiehiä, sosiaalityöntekijöitä, opettajia ja professoreita. Suurelle kansalle he edustavat hallitsevan eliitin kasvoja.”

Vaikka tämä itsepetos olisi puolueettomalle tarkkailijalle kuinka päivänselvää, se saa silti vastakaikua muilta juutalaisilta. Yksinkertaisesti nämä esimerkit vetoavat juutalaisten minäkuvaan, jossa heidän käytöksensä ei voi olla mitään muuta kuin esimerkillistä. Kaikki oletetut poikkeamat tästä tulkitaan ”ei-juutalaisen hallitsevan eliitin” vääristelyksi. Sama ongelma vaivaa nykyään mielikuvia Israelin brutaaliudesta, sorrosta, ryhmäkeskeisyydestä ja etnisistä puhdistuksista. Juutalaisaktivistit sivuuttavat kevyesti tällaiset mielikuvat juutalaisvastaisuutena tai perverssinä itseinhona. Vuoropuhelu on siten mahdotonta.

Solženitsyn osoittaa, että juutalaisia oli puolueen eliitissä vähemmän Trotskyn ja hänen enemmistöjuutalaisten seuraajiensa puhdistusten jälkeen. Kuitenkaan Trotskyn puhdistukset eivät missään nimessä olleet juutalaisvastaisia. Puhdistuksen jälkeen vallassa pysyi hyvin vaikutusvaltaisia juutalaisia, kuten Lazar Kaganovitš, joka oli tärkeässä roolissa aikakauden joukkomurhissa. Juutalaisten edustaessa vain 1 %:a kansasta kommunistipuolueen jäsenissä heitä oli kuudesosa ja puolueen johtoasemissa 33 – 40 %. Stalin nimitti juutalaisen Jakovlev-Epsteinin hallinnolliseen virkaan johtamaan kollektivisointia, jota Solženitsyn kutsui ”kansan elämän tapojen tuhoamiseksi” ja listasi monia muita hänen alaisuudessaan työskennelleitä juutalaisia. Listattuaan kymmenittäin talouden korkeissa asemissa olevia juutalaisia Solženitsyn päättelee, että ”Neuvostojuutalaiset hankkivat itselleen mittavan osuuden valtion, teollisuuden ja talouden vallasta kaikilla Neuvostoliiton hallituksen tasoilla. Aivan kuten 1920-luvulla, diplomatia houkutteli juutalaisia joukoittain myös läpi 1930-luvun.” Ja todella, vielä puhdistusten jälkeen Molotovin ottaessa vastaan vuonna 1939 Ulkoministeriön kansankomissaarin viran hän ilmoitti julkisesti eräässä diplomaattien kokouksessa ”hoitelevansa asiat synagogan kanssa tässä ja nyt” ja alkoi jaella juutalaisille potkuja vielä samana päivänä.

Juutalaisilla oli merkittävä edustus salaisessa poliisissa. Solženitsyn viittaa juutalaisten kasvavaan edustukseen valtion turvallisuuskoneistossa 1930-luvun puolivälissä. Kaikkein raskaimman sorron aattona juutalaisilla oli lähes 14 % ylemmistä asemista ja olivat erittäin hyvin edustettuina kaikkein korkeimmissa viroissa, kuten Genrik Jagoda, joka toimi NKVD:n (Turvallisuusministeriö) johtajana 1934 – 36. Joulukuussa 1936 seitsemän kymmenestä NKVD:n osastonjohtajasta oli juutalaisia, samoin GULagissa (NKVD:n leirihallitus). Solženitsyn muistaa raivon, joka heräsi hänen sisällytettyä valokuvan nimineen leirien johtajista (joista suurin osa juutalaisia) kirjaansa Vankileirien Saaristo.

Kuitenkin juutalaiset kärsivät suhteettomasti vuosien 1937 – 38 puhdistuksissa, luultavasti eliittiasemansa vuoksi. Solženitsyn esittää lukuja, joiden mukaan juutalaiset muodostivat ”50 % NKVD:n koneiston keskeisistä rakenteellisista yksiköistä, mutta vuoden 1939 alussa enää 6 %.” Vaikka Solženitsyn on sitä mieltä, etteivät puhdistukset olleet juutalaisvastaisia luonteeltaan, juutalaisia ei korvattu muilla juutalaisilla, mikä johti luonnollisesti heidän merkittävästi vähenneeseen valtaan.

Solženitsyn luettelee pitkän listan puhdistusten juutalaisia uhreja, mutta jälleen hylkää juutalaisten kirjoittajien puolustelevat tulkinnat. Esimerkiksi eräs juutalainen apologisti väitti, että ”Neuvostohallinto käytti hyväkseen juutalaisia ja sitten hylkäsi heidät armotta heidän käytyään tarpeettomiksi.” Solženitsyn vastasi: ”Mikä loistava argumentti! Näitä vaikutusvaltaisia juutalaisia siis käytettiin hyväksi 20 vuotta? Eivätkö he itse kuitenkin olleet tuon saman hirmuvallan koneiston innokkaita hammasrattaita aivan viime hetkeen asti, kunnes ’heidän palveluksensa kävi tarpeettomaksi’? Eivätkö he merkittävästi auttaneet tuhoamaan uskontoa, kulttuuria, älymystöä ja miljoonia maatyöläisiä?”

Hämmästyttävintä on se, että juutalaiskirjailija kykenee näkemään vain juutalaisten kärsimyksen. Mitä siitä, että puhdistuksen kohteeksi joutuneet juutalaiset olivat maailmanhistorian murhanhimoisimman hallinnon tukipilareita. Ainoat vääryydet, joilla on mitään väliä, olivat ne, jotka kohdistettiin juutalaisiin.

Eräs toinen puolusteleva kannanotto kirjailijalta, joka oli varsin hyvin tietoinen kollektivisoinnin kauhuista: ”Kömpelöt yritykset aikaansaada sosialismi Venäjälle verottivat raskaimmin juutalaisia. Bolsevismin skorpionit eivät hyökänneet ketään muuta ihmisryhmää vastaan niin raa’alla voimalla kuin juutalaisia vastaan.” Solženitsynin vastaus pukee sanoiksi koko luvun tunteikkaan ytimen:

Kuitenkin kulakkien vastaisen suuren vainon aikana miljoonat maanviljelijät menettivät sekä ’oikeuden elantoon’ että ’oikeuden elämään’. Silti kaikkien Neuvostokirjailijoiden kynät (joukossaan niin moni juutalainen) pysyivät täysin hiljaa tästä Venäjän maatyöläisten kylmäverisestä tuhoamisesta. Sopusoinnussa heidän kanssaan koko länsi vaikeni. Voiko syynä todella olla tiedon puute? Vai oliko syynä kenties Neuvostohallinnon suojeleminen? Vai johtuiko se pelkästä välinpitämättömyydestä? Tämähän on käsittämätöntä: 15 miljoonaa maatyöläistä ei vain menettänyt oikeutta käydä korkeampia kouluja tai laatia väitöskirjaa tai saada itselleen hieno virka – EI! Heidän omaisuutensa takavarikoitiin ja heitä ajettiin kuin karjaa kodeistaan kohti varmaa kuolemaa taigalla ja tundralla. Juutalaiset, muiden urbaanien kiihkeiden aktivistien kera, ottivat innokkaasti haltuunsa kollektivisoinnin ohjakset jättäen jälkeensä kestävän muiston pahuudesta. Kuka silloin kohotti äänensä puolustaakseen maatyöläisiä? Vuosien 1932 – 33 Venäjällä ja Ukrainassa – Euroopan äärilaidoilla – 5 – 6 miljoonaa ihmistä kuoli nälkään! Vapaan maailman lehdistö pysyi täysin vaiti. Vaikka ottaisimme huomioon silloisen länsimaisen lehdistön äärimmäisen vasemmistolaisen asenteellisuuden ja sen hartaan omistautumisen Neuvostoliiton sosialistiselle ’kokeilulle’, on silti mahdotonta olla hämmästymättä sitä, miten pitkälle länsimaat pystyivät olemaan sokeita ja välinpitämättömiä jopa kymmenien miljoonien kanssaihmisten kärsimyksille.

Jos ei sitä ymmärrä, ei koe sitä sydämellään.

Holodomorin_uhri

Holodomorin uhri

Juutalaisille apologisteille muutaman tuhannen juutalaisen uhrin (jotka eivät olleet edes kohteena juutalaisuutensa tähden) kohtalo ansaitsee erityishuomiota, kun samalla murhattiin miljoonia ei-juutalaisia. Juutalaisten osallisuus bolsevismissa on kenties maailmanhistorian räikein esimerkki siitä, miten moraalin periaatteet eivät koske juutalaisia (moraalin partikularismi). Bolsevismin hirveät seuraukset miljoonille ei-juutalaisille Neuvostokansalaisille eivät liikuttaneet vasemmistojuutalaisia Neuvostoliitossa, eikä Yhdysvalloissakaan. 1930-luvulla Yhdysvaltain kommunistinen puolue edisti erityisesti juutalaisten tavoitteita, kuten juutalaisvastaisuuden vastustaminen, sionismin tukeminen ja juutalaisten kulttuuriperinteiden säilyttämisen tärkeyden korostaminen. Amerikkalaiset radikaalit ylistivät juutalaisten elämän kehitystä Neuvostoliitossa ”hyväksi juutalaisille”. Amerikan radikaalit juutalaiset – merkittävä osa koko maailman juutalaisista tuolloin – näkivät maailman juutalaisten lasien läpi.

Tämän tiedon pimittämisessä länsimaissa tärkeä tekijä oli median ”täydellinen vaikeneminen”. New York Timesin omistivat juutalaiset, ja monet amerikkalaiset patriootit Charles Lindbergin tavoin olivat huolissaan juutalaisen median vaikutusvallasta. 1930-luvulla korostaessaan Saksan juutalaisten sortamista ja yllyttäessään Yhdysvaltoja Toiseen Maailmansotaan Saksaa vastaan, Times vähätteli ja peitteli Neuvostohallinnon kauhuja, mukaan lukien Ukrainan nälänhätä, vaikka Hearst oli julkaissut siitä juttuja kattavasti lehdissään. Timesin johtajia oli useasti huomautettu siitä, että sen kirjeenvaihtaja maalasi virheellisen kuvan Stalinin toimista. Times ei koskaan palauttanut Pulitzer palkintoa, joka annettiin lehden reportterille Walter Durantylle tämän reportaasista Stalinin 5-vuotissuunnitelmasta.

Solženitsyn huomioi, että ulkomaalaiset juutalaisryhmät kokivat Neuvostoliiton edelleen hyväksi juutalaisille ja Neuvostojuutalaiset näkivät hallituksen suojamuurina suosittuja juutalaisvastaisia asenteita kohtaan. Juutalaiskirjailija väitti: ”Jos bolsevismin hirmuhallinto kaatuu, tullaan epäilemättä kokemaan laajoja juutalaisvastaisia tuhoja ja väkivaltaa. Neuvostohallinnon kaatuminen olisi katastrofi juutalaisille ja jokaisen juutalaisten ystävän tulisi pelätä kauhulla sellaista vaihtoehtoa.” Tunteet kävivät erityisen kuumina Ukrainassa, jossa juutalaiset nähtiin maanviljelijöiden nälänhädän aikaansaajina kostoksi vuosisatojen juutalaisvastaisista asenteista.

Juutalaiset olivat huolissaan kaikesta mahdollisesta venäläisen isänmaallisuuden henkiin herättämisestä. Huoli venäläisten isänmaallisuudesta ”ei häipynyt juutalaisten mielistä puoleen vuosisataan” huolimatta siitä tosiasiasta, että ”sota pelasti Neuvostojuutalaiset”. Solženitsyn on järkyttynyt kiitollisuuden puutteesta: ”Tarkastellen vuosien 1941 – 1945 sotaa täytyy sanoa, että tämä on hyvin epäkiitollinen käsitys.”

Kuten näistä kommenteista voidaan ymmärtää, juutalaisvastaisuus oli edelleen ongelma. Juutalaiset nähtiin usein vihatun hallituksen politiikan kasvoina. Solženitsyn pilkkaa juutalaiskirjailijaa, joka kirjoitti, ettei juutalaisilla ollut vaihtoehtoja hallituksen puolesta työskentelylle: ”Tämä on häpeällistä luettavaa. Voi, mitä sortoa ja epätoivoa! Katsokaas, heillä ei ollut mitään muuta elannon lähdettä, kuin ne etuoikeutetut. Muu väestö oli täysin vapaa raatamaan (kollektiivimaatiloilla), kaivamaan kuoppia ja työntämään kärryjä 5-vuotissuunnitelman suurilla rakennustyömailla.”

Lopuksi Solženitsyn osoittaa, että vielä puhdistusten jälkeenkin juutalaiset olivat yliedustettuina eliitissä, puuttuen juutalaiskirjailijan väitteeseen, jonka mukaan ”liioittelematta Ježovin puhdistusten jälkeen yhtäkään merkittävää juutalaista ei löytynyt enää vapaana Neuvostojuutalaisessa yhteiskunnassa, journalismissa, kulttuurissa tai edes tieteissä.” Solženitsyn listaa lukuisia juutalaisia nimiä kaikilta kulttuurin aloilta: näyttämötaiteesta, propagandasta, elokuvateollisuudesta, tieteistä ja teknologiasta. Esimerkiksi, juutalaiset olivat enemmistönä elokuvateollisuudessa, kun taas todelliset uhrit olivat katsomossa: ”Keitä olivatkaan todelliset uhrit? Petetyt katsojat, joiden sielu jyrättiin valheilla ja rivolla opetuksella, vai elokuvan tekijät, jotka ’väärensivät dokumenttiohjelmia, elämänkertoja ja tuottivat näennäishistoriallisia ja sisimmiltään merkityksettömiä propagandafilmejä’, joita vaivasi ’teennäinen monumentaalisuus ja sisäinen tyhjyys’?”

Solženitsyn muodostaa lopuksi johtopäätöksen: ”Virallinen Neuvostojen ilmapiiri 1930-luvulla ei ollut millään lailla vihamielinen juutalaisia kohtaan. Sotaan asti ylivoimainen enemmistö Neuvostojuutalaisista sympatisoi Neuvostoideologiaa ja piti Neuvostohallituksen puolta.” Todellakin, hän lainaa erästä juutalaislähdettä: ”1930-luvun lopulla juutalaisten rooli Neuvostoelämän eri aloilla saavutti huippunsa koko Neuvostohallinnon historiassa.”

Ratkaiseva tosiasia on, vaikka juutalaisten valta heikkeni joillain aloilla, kuten NKVD, yleisesti ottaen juutalaiset pysyivät eliittiasemissaan aina Toiseen Maailmansotaan asti. (Kirjan myöhemmät luvut kartoittavat juutalaisten vallan murenemisen Toisen Maailmansodan jälkeen.) Neuvostoliiton maine hyvänä paikkana juutalaisille tarkoitti sitä, että ”Puolan juutalaiset, ja nuoret juutalaiset eritoten, ottivat etenevän Puna-armeijan vastaan voitonriemuisella innostuksella” (kuten olivat tehneet Neuvostomiehityksen aikaan vuonna 1919). Tämä ilmiö varmasti herätti vihaa puolalaisissa patriooteissa ja muodostui keskeiseksi tekijäksi puolalaisten juutalaistenvastaisissa asenteissa myöhempinä vuosina.

Lopuksi kiehtova yksityiskohta: Menetelmä uhrien kaasuttamiseksi johtamalla kuorma-autojen pakokaasut matkustajatilaan keksittiin Venäjällä, ei Saksassa. Neuvostojuutalainen Isai Davidovich Berg työskenteli NKVD:lle keksiessään menetelmän vuonna 1937.

Alkuperäinen artikkeli: http://www.theoccidentalobserver.net/2010/12/in-the-1930s-chapter-19-of-alexandr-solzhenitsyns-200-years-together/

 

Lue myös:

» Henkilöesittely: Kevin MacDonald

» Henkilöesittely: Aleksandr Solženitsyn

Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

8 Kommentit

  1. Kansallissosialistit ja Hitler olivat kristittyjä:

    http://totuusbloki.wordpress.com/2013/10/13/kansallissosialistinen-saksa-oli-kristitty-valtio/

    Hyvä kirjoitus:
    ”Atomipommi-iskut siviilikohteisiin samoin kuin Dresdenin kaltaiset siviilien massapommitukset, Wilhelm Gustloff laivan upottamisen yli 9000:n siviilin joukkomurha, puna-armeijan suorittamat miljoonat raiskaukset sekä miljoonien saksalaisten tappaminen leireillä sodan jälkeen antaa vihjettä siitä, kumpi osapuoli sodassa oli pahuuden voimien komennossa. Loppujen lopuksi toisessa maailmansodassa oli pohjimmiltaan kyse kristityn maailman taistelusta juutalais-vapaamuurarivaltaliittoa vastaan. Sodan jälkeen lähes kaikki valta on päätynyt tälle kansainväliselle eliitille ja moderni aikakausi on ollut illuminismin voittokulkua niin idässä kuin lännessäkin.”

    Ja muutakin. Herää kysymys, voidaanko nykyisiä Israelia palvovia kristittyjä pitää kristittyinä. Niin mielisairasta ja vastakkaista kristinuskolle kristillinen sionismi on.

    (12)(0)
  2. Teoksista löytyi aikoinaan seuraavaa:
    ”Juutalaiset tsaarien Venäjällä (kirjoituksen alku)
    elokuu 18, 2011

    Erittäin mielenkiintoinen kirja on myös Soltshenitsynin suurteoksen ensimmäinen osa, joka olisi tietysti pitänyt lukea ensiksi. Se osoittautui jopa kiintoisammaksi ja mukavammaksi lukea, koska aikakaudet eivät olleet niin synkkiä. Uutta asiaa tuli taas paljon ja monta median ja muiden kirjojen istuttamaa uskomusta ja valhetta päästäni tulivat paljastetuiksi epätosiksi ja petoksiksi. Lienee aiheellista esitellä kirja edes jotenkin Jos edellistä bloggausta ei ole lukenut, niin tiedoksi, että tämän blogin aihe on Alexander Soltshenitsynin 1995 valmistunut ensimmäinen osa teoksesta 200 Jahre zusammen (200 vuota yhdessä, teokset on julkaistu vasta vuonna 2001 ja 2002. Tämän ensimmäisen osan aiheena on Venäjän juutalaisten ja heidän suhteidensa venäläisiin historia vuosina 1795-1916. Ensimmäinen osa on kirjoitettu valmiiksi 1995 ja toinen 2000).

    Jo toisen osan assimilaatiota tarkastelleessa luvussa todettiin minunkin jo tiedostamani tosiasia eli että juutalaisten diaspora oli alkanut jo paljon aikaisemmin kuin kuuluisa Jerusalemin hävitys vuonna 71 jKr. Se alkoi jo kauan ennen ns Babylonin vankeutta eli kun juutalaiset legendan mukaan pakkosiirrettiin Babyloniaan (Babylon valloitti Jerusalemin 596 eKr. Hajautuminen ympäri Välimeren kauppakeskuksia oli vapaaehtoista ja ilmeisesti myös lähtö siirtokuntaan Babyloniaan). Siellä monet vaurastuivat eivätkä halunneet palata takaisin sitten, kun sellainen oli mahdollista. Paljon suurempi yhteisö jäi Babyloniaan ja Jerusalemin hävityksen aikana juutalaisia oli jo enemmän ympäri silloista maailmaa. Enemmän jokaisessa neljässä suuressa kauppakeskuksessa kuin Jerusalemissa. Hävityksen jälkeen kaikkia ei karkotettu sieltäkään. No tämä ei oikeastaan liity asiaan. Sen sijaan Soltshenitsynin esittelemä nykyisten tieteilijöiden näkökanta kasaareista liittyy. Kasaareilla on usean tutkijan mukaan suora yhteys itäjuutalaisiin eli juutalaisiin Venäjällä. Ilmeisesti suuri osa on käynyt välillä Puolassa eli Puolan juutalaisissa olisi myös ollut paljon kasaareita. Kasaarit olivat turkkilaissukuinen kansa, joka kääntyi juutalaisuuteen 700-luvulla. Heidän valtakuntansa oli alisella Volgalla ja uusimmat tutkijat 90-luvulla siis toteavat Kiovan juutalaisten olleen peräisin kasaarivallan rippeistä. Vuonna 996 Kiovan suuriruhtinas Sjatoslav kukisti kasaarit tuhoisasti ja loput sortuivat mongolivallan alle. Kasaarit olisivat tutkijoiden mukaan muodostaneet alemmat säädyt, jotka olisivat kääntyneet ylimystön muodostaneiden juutalaisten kauppiaiden uskoon. Toisten tietojen mukaan siksi, etteivät olisi joutuneet Bysantin eivätkä Kalifin alaisuuteen, mikä tuntuisi erikoiselta. No siinä mennään taas historian hämäriin. Pääasia on, että Arthur Koestlerinkin kuvaama kasaarikansa (13th Tribe) on todellakin ollut olemassa ja että juutalaisuuteen kääntynyt kansa on antanut oman lisänsä juutalaisten joukkoon. Kasaarien osuus on tärkeä ja siksikin ansaitsee maininnan, koska törmäsin vuosia sitten merkilliseen ilmiöön: netissä jotkut inttivät kovasti ja väittivät järkähtämättä, että mitään kasaareja ei olisi koskaan ollutkaan tai että he eivät olisi kääntyneet juutalaisiksi. En ymmärtänyt asennetta, mutta sittemmin huomasin juutalaisvastaisten ainesten hehkuttavan kasaarihistoriaa ja siten asettavan kyseenalaiseksi ilmeisesti yleisesti ihmisten mielissä olevaa kuvaa juutalaisista 2000 vuotta sitten Israelissa asuneiden ihmisten jälkeläisinä. Minusta asia ei ole tärkeä ja vaikka erinäisiä yhteyksiä olisikin, ei asialla ole minulle merkitystä eikä mikään 2000 vuotta vanha geeniyhteys ja perimä minusta oikeuta mitenkään mitään maan varastamista muilta. Veikkaan sitä paitsi geneettisen perimän kokeneen joka tapauksessa suurta vaihtelua ja erinäisiä sysäyksiä vierasta verta. Nietzschen sanoi aikoinaan, että 1800-luvun saksalaisilla ja germaaneilla satoja vuosia sitten ei ollut juuri mitään yhteyttä keskenään. Minusta tuo propagandataistelu on molemmin puolin melkoisen ala-arvoista ja aika hyökkäävästi siinä isketään. Kumpikin osapuoli taistelee tosi typeristä ja alkeellisista mielikuvista. Ilmeisesti tyhmimpien ei-juutalaisten sielunliikkeitä monitoroidaan siinä ja lähinnä ei-juutalaiselta puolelta, jotka ovat offensiivisia.

    Juutalaiset tai ainakin heidän ylimystönsä, rikkaat rabbit ja kauppiaat näyttelivät kuitenkin mielenkiintoista osaa kaanien ajan Kiovassa. Tataarivallan aikana juutalaiset olivat veronvuokraajia eli he olivat sopineet veronkannosta kaanin kanssa. Kaani saisi veronsa ja juutalainen veronvuokraaja saisi nylkeä kansalta ilmeisesti melkoisen rajunkin palkkion toiminnastaan sen lisäksi. Lisäksi Kiovan juutalaiset harjoittivat koronkiskontaa ja siten velkaannuttivat Kiovan asukkaita. Tämä kaikki johti suureen juutalaisvastaiseen kansannousuun Kiovassa 1200-luvulla. Kaanin veronvuokraajia eli juutalaisia surmattiin ja ajettiin maanpakoon. Kiova oli ollut etnisesti suvaitsevainen pari vuosisataa ja juutalaisia oli kai tullut monelta suunnalta kasaareina tai muuten, Krimiltä, Bysantista ym. Tataarien hyökkäys kukisti rikkaan kauppakeskuksen ja suuri osa juutalaisista siirtyi ja pakeni Puolaan. Pian kaanin alainen suuriruhtinas kutsui juutalaisia takaisin. He ja jäljelle jääneet sekä muualta tulleet alkoivat ostaa ruhtinaskuntia ja omistuksia itselleen ja siis kaanilta juutalaiset saivat siis oikeudet veronkantoon. Köyhät ja maksukyvyttömät joutuivat juutalaisten ylimysten orjiksi. Vastaavaa tyytymättömyyttä oli monissa muissakin alueen kaupungeissa. Kaani hirmustui kapinoinnista ja kokosi rangaistusretkikuntaa. Suuriruhtinas Aleksanteri Nevski välitti sovinnon ja sai neuvottelemalla aikaan parannuksen juutalaisten ikeen alla olleen kansan oloihin. Kirjailijan mukaan hänet muistetaan tämän revision aikaansaamisesta veronkerääjien bonusmaksuihin yhtä suurella kiitoksella ja kunnialla kuin Tuomas piispan ristiretkeläisten voitosta 1240 Nevalla ja Saksalaisen ritarikunnan voittamisesta Peipsen-järven jäällä. Tässäkin näemme etnisen konfliktin, jonka syntyminen ei välttämättä ole minkään rasismin ja muukalaisvihan syytä. Nykyisin on muotia väittää, että juutalaisia olisi aina vainottu ja että he olisivat olleet aina syyttömiä tähän. Kuitenkin he näyttävät toimineen usealla taholla todellisina ylimyksinä tai nimenomaan vauraana säätynä, joka on toiminut hallitsijan ja aatelin apuna. Erityisesti tuntuu kauppaoikeuksien ja monopolien sekä omaisuuden haalimisen ohella pistävän silmään veronvuokraus eri alueilla ja eri aikoina. Veronvuokraus on ollut myös osa Suomen hostoriaa, mutta ilman juutalaisia. Luin kerran yhden kirjan Suomen talonpoikien historiasta 1600-luvulla, jolloin palautettiin aatelisten kartanoita Kaarle XI:n omistukseen. Tämä ei kuitenkaan johtanut mihinkään aatelisvallan murenemiseen, vaan siihen, että aateliset vuokrasivat veronkannon eli keräsivät verot kuninkaalle ja saivat itselleen sitten verottaa talonpojilta yleensä mielensä mukaan. Useinhan veronkanto annettiin vielä edullisimman tarjouksen tehneelle eri puolilla maailmaa. Suomessa etenkin erilaisiin oloihin (itsehallinto mir) tottuneet talonpojat valloitusalueilla liikehtivät ja kapinoivat tuon kirjan tietojen mukaan kovasti.

    Juutalaisuuden huomattava keskus oli pitkään Puola, jossa heitä asui paljon. Venäjän tsaarit suhtautuivat jokeenkin nuivasti juutalaisiin ja Iivana Julma edusti heistä tiukinta linjaa, sillä hän ei suvainnut edes juutalaisia kauppamatkustajia Venäjällä. Puolassa juutalaisille myönnettiin aatelisten oikeudet 1200-luvulla eli he toimivat siis kuninkaan ja aatelisten kartanoissa vouteina asuen ja tilittäen verot kuninkaalle ja kiristäen viljelijöiltä lisää omiin taskuihinsa. He useimmiten vuokrasivat maita ja kartanoita, mutta myös ostivat niitä. Voi vain kuvitella talonpoikien kokemaa mielivaltaa feodaaliajan lampuoteina/maaorjina juutalaisten alaisuudessa. Tämä johti kahteen pogromiin Krakovassa 1400-luvulla. Muutama hallitsija rajoitti em. oikeuksia tuona vuosisatana väliaikaisesti ja 1500-luvulla muutamiin kaupunkeihin perustettiin ghettoja, mutta ilmeisesti juutalaisten suojelemiseksi lähinnä. Katolinen papisto suhtautui juutalaisiin nuivasti, mutta mitä ilmeisimmin elämä oli suotuisaa, sillä juutalaisten määrä kasvoi 1500-luvun alkupuolella vahvasti maahanmuuton vuoksi. alkaen huomattavasti ja Kun tataarivallan jälkeen Puola-Liettua valloitti laajat alueet Ukrainaa, juutalaiset levittäytyivät puolasta Ukrainaan, ensin Kiovaan Pultavaan ja Tshernikoviin. Prosessi kiihtyi, kun suurin osa Ukrainaa siirtyi Lublinin unionilla Puolalle 1569. Ukrainalaiset viljelijät olivat tuolloin ortodoksikristittyjä ja olleet erityisoikeuksien nojalla vapaat velvoitteista aatelisille. Nyt puolalainen aateli ja juutalaiset alkoivat alistaa Ukrainan vapaita kasakoita ja heidät pakotettiin maatöihin ja maksamaan veroja. Ei ihme, että ennen pitkää kaikki johti väkivaltaiseen purkaukseen. Vapauteen tottuneet kasakat alistettiin maaorjiksi ja he joutuivat puolalaisten ja juutalaisten kartanonherrojen yms rajattoman vallan alle. Juutalaiset eivät vain vuokranneet maata ja esim. viinanpoltto-oikeuksia ym. monopoleja, vaan he saattoivat vuokrata myös kirkollisen toiminnan siten ja periä maksuja esim. lasten kastamisesta. Tämä kaikki johti ukrainalaisten kansannousuun vuonna 1648 atamaani Chelmnitskin johdolla. Ruotsalainen populistihistorioitsija Peter Englund kertoi kirjassaan Voittamaton takapajuisen valtion alkaneen murentua kaakkoiskulmaltaan. En muista kuitenkaan kiinnittäneeni huomiota tähän antisemitistiseen puoleen (juutalaisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Puolalaisia murhattiin vastaavasti, mutta kai osansa jutussa on ollut “vääräuskoisuudellakin” kummassakin tapauksessa, sillä puolalaiset olivat roomalaiskatolisia) tai sitten en vain muista. Kirja on nyt 300 kilometrin päässä, joten en voi tarkistaa. Mies on kylläkin kuvottavan valheellinen nuoleskelija holokaustiasioissa eräässä toisessa kirjassaan, joten ei taida maksaa vaivaakaan. En oikein luota Soltshenitsynin tietoon kymmenistä tuhansista murhatuista juutalaisista. Mies ei välttämättä viitsi puolustaa ukrainalaisten mainetta. Aihe kiinnostaa minua, mutta lienee vaikea löytääkään täysin luotettavaa tietoa noin vanhoista tapahtumista. Joka tapauksessa Demjanjukin oikeudenkäynnin aikana Israelissa 1980-luvulla muistamme ukrainalaiselle kulttuurivaikuttajalle todetun päin naamaa, että “juutalaisilla oli yhä kostettavaa ukrainalaisille Chelmnitskin ajoista asti” ja tämä siis sionistivaikuttajan suusta tietoisena siitä, että lausunto julkistetaan. Israelissa lausunto herätti pahennusta myös, mutta luulen, että itse asiassa koko oikeudenkäynnissä oli juuri jostain vastaavasta vihasta kysymys. Lisäksi pyhät holokaustioikeudenkäynnit (ne karmeat noitavainot ja syyttömien murhat valheiden perusteella) oli rohjettu asettaa kyseenalaiseksi. Jotkut vaativat täydellistä alistumista ja silti ruoska heiluu. Noniin. Takaisin tähän teokseen. Kapinan jälkeen 1651 Belaja Zerkovin sopimuksella juutalaiset saivat taas asettua asumaan vauraaseen Ukrainan ja he toimivat taas asujina ja vuokraajina kuninkaallisilla ja aatelisilla tiloilla ja sellaisiksi olot jäivät sadoiksi vuosiksi. Siis mitä? Meille on kerrottu alistetuista juutalaisista joita aina on vainottu. Minä olen lukenut kaupan ja pankkitoiminnan Euroopassa olleen heillä keskiajasta lähtien tiiviisti ja media vaikenee siitä, että maailman yhdessä tärkeimmistä juutalaisuuden tukikohdista kautta historian eli Puolassa juutalaiset ovat kuuluneet vauraalta osaltaan aatelisten rinnalla ylimysten ja vauraiden kauppiaiden säätyyn, joka on satoja vuosia hallinnut feodaaliherruudessa Puolassa ja Ukrainassa ja pitänyt väestöä maaorjuudessa aiheuttaen suunnatonta kärsimystä ja tuhoa. Soltshenitsynin mukaan vanhat ukrainalaiset kansanlaulut kertoivat hyvin useasti juutalaisten herrojen talonpoikia kohtaan harjoittamasta kauhistuttavasta sorrosta ja riistosta. Vaikka tuomitsen Chelmnitskin miesten todennäköisesti myös syyttömille ihmisille myös tekemät rikokset, minun sympatiani ovat kyllä ukrainalaisten puolella tuossa konfliktissa ja haluan lukea aiheesta lisää.

    Jo Iivana Julman jälkeisinä sekasorron vuosikymmeninä ja niiden jälkeen juutalaiset saivat taas vähitellen laajentaa vaikutustaan Venäjälle. Kauppamatkustajina ja vähitellen vakituisina asukkeina. Pietari Suuri alkoi laajentaa alueita Ukrainan suuntaan ja Puolaan, jolloin Puolasta jo tuli käytännössä Venäjän vasallimaa. Sen jälkeen Puolan jaoissa viimeistään koko suuri juutalaisväestö siirtyi Venäjän alaisuuteen. Ennen Katariina Suuren aikaa juutalaisten määrä oli pienempi ja suhtautuminen heihin oli oudon ristiriitaista. Lyhyen ajan hallinnet keisarinnat antoivat suvaitsemattomia ja kiihkouskonnollisia määräyksiä karkotuksista ja toimintakielloista, mutta niitä ei joko haluttu tai ei ollut tarkoitettukaan panna täytäntöön. Minulle oli yllätys lukea, kuinka usein tsaarin tai tsaarittaren käskyä voitiin kiertää tai kuinka ne voitiin jättää kokonaan noudattamatta. On muistettava siis, että juutalaisilla kauppiailla ja rabbeilla Puolassa oli vahvoja liittolaisia eli puolalaiset hallitsijat ja aatelistoa. Omaisuus toi myös vaikutusvaltaa ja juutalaisten kauppa hyödytti lähes aina osaltaan myös yhteisöitä ja heillä oli kykyjä, joita yhteiskunta ja talouselämä tarvitsivat. Ulkomailla suurilla pankkiireilla oli vaikutusvaltaa. osa käskyistä on saatettu antaa vain uskonkiihkoisten tai närkästyneiden alamaisten mieliksi. Tsaareilla oli juutalaista syntyperää olevia neuvonantajia tai neuvonantajia, joilla oli suhteita länteen ja juutalaisiin siellä. Toisaalta paikallishallinnossa taas saatettiin tietää asiat ja realiteetit paremmin Pietarin herrojen kotkotuksia ja asioita junailla määräysten ohitse. Siellä saatettiin myös harjoittaa lahjontaa ja toteuttaa omaa määräysvaltaa ja ottaa sitä vielä yli sallitun osuuden eli omalla luvalla. Oikeuksia siis myönnettiin ja niitä rajoitettiin, kunnes Katariina II suuri joko sattumalta tai sitten ei ensimmäisenä hallitustehtävänään antoi juutalaisille vapaan pääsyn Venäjälle. Paljastavaa on, että vaikka kyse oli Katariinan ensimmäisestä määräyksestä, se naamioitiin arkistoissa tehdyksi vasta viikkoa myöhemmin. Pelättiin ilmeisesti, että kansa paheksuisi ja ihmettelisi, jos asia olisi ollut ensimmäinen ja siten tärkeäksi arvioitu toimi. Puolan ensimmäinen jako oli vuonna 1772, jolloin Venäjän väestö kasvoi 100 000 juutalaisella. Valistunut tsaaritar määräsi heti kaikille samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillekin alamaisille. 1778 hän uskaltautui ulottamaan venäläisten kauppiaiden oikeusjärjestelmän ulottumaan myös Valko-Venäjälle, vaikka ensin oli pelännyt Puolan aatelin ja toisaalta ortodoksialamaisten reaktioita. Näin pyrittiin murtamaan juutalaisten eristäytyneisyys ja saamaan heidät mukaan yhteiskuntaan. Juutalaiset kauppiaat saivat samat oikeudet ja velvollisuudet kuin venäläiset ja heidät vapautettiin uskonnollisen yhteisönsä verotusoikeuden piiristä. Valtio sai verotuloja ja samalla alkoi hidas emansipaatio juutalaisella puolella rabbien totaalisesta kontrollista. Verotulojen lisäksi valtio hyötyi kaupankäynnistä. Toisaalta yleiset säännöt uhkasivat juutalaisten perinteistä viinakauppaa talonpoikaiskylissä ja puolalaiselta aatelilta vuokrattua viinanpoltto- ja myyntioikeutta. Koska puolalaista aatelia ei uskallettu uhmata ja koska aisa oli vaikea (tärkeä elinkeino), talonpoikia kurjistava viinanpoltto-onglema jäi ratkaisematta eikä juutalaisia “saatu pois kylistä” viinaa talonpojille myymästä. He saivat väliaikaisen oleskeluoikeuden kylissä ja 1786 asua kylissä ja myydä viinaa. Kun muilla kauppiailla toiminta oli sallittua vain alueella, jolle heidät oli rekisteröity, 1782 Valko-Venäjän kauppiaat saivat liikkua kaupungista toiseen. Jo 1772 oli saanut alkunsa Moskovan juutalaisyhteisö. 1791 juutalaiset saivat oikeuden liikkua alueella, joka oli vastedes “juutalaisten asutusalue” tsaarien vallan loppuun asti. Siihen kuuluivat Valko-Venäjä ja Ukraina (ei ihan yhtä isona kuin nyt) sekä suuret osat Liettuaa . Aluksi Krim ei siihen kuulunut. Juutalaiset saivat siis suorastaan etuoikeuksia eli enemmän kuin muut kauppiaat. Vaikka vapaa liikkuvuus ei kattanut koko Venäjää, on muistettava esim. talonpoikien eläneen täydellisessä maaorjuudessa ja siis muiden kauppiaiden toiminnassa oli paljon rajoituksia eivätkä he saaneet mennä alueille, jonne juutalaiset pääsivät. Katariina II:n monet juutalaisten eduksi säätämät ukaasit osaksi pahensivat juutalaisten eristäytyneisyyden ongelmaa, sillä heidän johtajiensa valtuudet kasvoivat ja juutalaiset muodostivat sitä kautta vahvemmin valtion valtiossa, vaikka säädökset toisaalta sitä mursivat ainakin pidemmällä aikavälillä.

    Puolan viimeinen jako oli 1795 päätöksessään ja nyt Venäjälle siirtyi Puolan ydinalueiden myötä miljoonan juutalaisen suuri vähemmistö ja oikeastaan tästä kirjan käsittelemä ajanjakso varsinaisesti alkaa. Toisaalta aiemmin esittelemäni asiat kiinnostavat minua ja esiin on jo tullut juutalaiskysymyksen ongelmia Venäjällä. Niitä ratkottiin koko yli sadan vuoden aika tsaarien hallitessa Venäjän imperiumia. Katariina kuoli ja Paavali I alkoi hallita 1796. Tuolloin vallitsi Valko-Venäjällä paha nälänhätä ja Paavali lähetti kuuluisan runoilijan ja huomattavan valtiomiehen Gavril Romanovitsh Dershavin selvittämään nälänhädän syitä. Paavali aavisti jotain, sillä hän oli antanut Dershavinille valtuudet takavarikoida aatelisilta viljaa ja auttaa talonpoikia tällä tavoin. Kirjan ensimmäisessä luvussa on mielenkiintoisia katkelmia Dershavinin selvityksestä ja se valaisee ajan ongelmia ja tilannetta sekä myös sopii hyvin syventämään kirjoitukseni alun teemoja. Nälänhätä oli osoittautunut käsittämättömän pahaksi. Lähes kaikki söivät ruohoja, joiden seassa saattoi olla mitätön määrä viljaa tai suurimoita. Talonpojat olivat tikuiksi laihtuneita ja kuolemankalpeita. Dershavin etsi viljavarastoja ja jakoi ne köyhille ottaen velan valtion hoidettavaksi. Erään kreivin omaisuuden hän antoi luottamusmiehen hoitoon, koska havaitsi niin suurta ahneutta ja rikollisuutta. Kun aateli sai kuulla tästä, se heräsi välinpitämättömyydestä ja hankki viljaa naapurikuvernementista (yleensä siis heillä oli myös itsellään suuria varastoja). Kahden kuukauden kuluttua sato kypsyi ja nälänhätä oli ohitse. Hänen raporttinsa selvitti myös yleistä elämää alueella. Juutalaiset viinanpolttajat käyttivät hyväkseen talonpoikien humalahakuisuutta. He polttivat viljaa viinaksi voitonhimossaan ja aiheuttivat nälänhädän. Talonpojat olivat tietämättömiä ja heitä oli helppo petkuttaa. He olivat huonoja viljelijöitä ja sadot pieniä, koska taitoa ei ollut. Talonpojat söivät paljonhuonoa ruokaa ja korviketta ja olivat heikkoja nälästä ja puutteesta. Suuret maanomistajat Puolassa ovat huonoja taloudenpitäjiä ja antavat vuokraajien hoitaa kaiken. Tämä on vanha maan tapa. Valitettavasti vuokraamisessa ei ole juuri mitään sääntöjä eikä varsinkaan sellaisia, että talonpojat voisivat puolustautua ja turvata oikeuksiaan. Vuokraajat vaativat heiltä rajattomasti suorituksia ja lyhyen vuokrakauden vuoksi pyrkivät saamaan suuren hyödyn lyhyessä ajassa seuraavista vuokralaisista piittaamatta. Talonpojat ostavat viinan ja tekevät töitä usein samalle vuokraajalle. Lisäksi he joutuvat ostamaan kaiken tarvitsemansa kolminkertaiseen hintaan. He eivät voi myydä tuotteitaan myöskään kenellekään muulle kuin näille samoille juutalaisille vuokraajille-tietysti tällöin alle oikeiden hintojen. Tähän kaikkeen joudutaan ottamaan velkaa, joka sitten maksetaan kaksinkertaisena takaisin. Kylien asukkailta on ryöstetty kaikki mahdollisuudet tulla toimeen elämässä. Viinaa polttivat aateliset, papit, munkit ja juutalaiset. Miljoonasta juutalaisesta 2000-3000 eli kylissä ja kaikki viinanpoltolla. Satoa kaupittelemaan tulleen talonpojan viinanhimoa käytettiin hyväksi kaikin tavoin. Häntä juotettiin ja syötettiin ja he tekivät tyhmyyksiä. Kievareissa myytiin viinaa yötä päivää. Sadon tultua juutalaiset kävivät myös perimässä velkoja väkivaltaisesti ja saattoivat tehdä väkivaltaa ja vääryyttä sekä ensin juottaa uhrit humalaan. Joskus vietiin kaikki ja uhrit pahoinpideltiin lisäksi. Koko riistoketjun tärkeä lenkki olivat juuri juutalaiset viinanmyynnin ja polton vuokraajat. Dershavin ehdotti järeänä keinona juutalaisten viinanpolton kieltämistä ja juutalaisten baarinpitäjien karkottamista kylistä. Juutalaisten väkivaltaiset rosvoretket (perintämatkat) tuli kieltää, lyhyet vuokrasuhteet oli kiellettävä. Talonpojilta ei saanut viedä mahdollisuutta ostaa tarvitsemansa hyödykkeet haluamaltaan myyjältä.

    Dershavinin raportin toinen osa käsitteli juutalaiskysymystä ja sen ratkaisua. Dershavin perusti raporttinsa osin saksanjuutalaisen valistusmiehen Ilja Frankin tietoihin. Saksassa juutalaisuuden piirissä oli jo 1700-luvun puolivälissä herännyt valistuksen ja emansipaation aate, joka halusi lopettaa rabbien tyrannian ja juutalaisten eristäytyneisyyden ja saada juutalaiset mukaan yhteiskuntaan. Venäjän juutalaisten keskuudessa emansipaatio alkoi vasta 100 vuotta myöhemmin. Monet luulevat, että juutalaiset olivat eristäytyneitä siksi, että heitä vihattiin eikä heitä hyväksytty yhteiskuntaan. Todellisuudessa kyse ei ollut rasismista ja antisemitismistä juuri yhtään, koska olemmehan nähneet, että juutalaisia toimi kaikkialla myös tärkeissä tehtävissä. Juutalainen yhteisö oli joka maassa satoja vuosia eristäytynyt ja omissa oloissaan. Syyllinen oli rabbiinien itsehallintojärjestelmä (kahal, eri alueiden kahal-hallinnot olivat monikkomuodossa kehilot), joka joka maassa muodosti valtion valtiossa. Rabbeilla oli rajaton valta alamaisiinsa ja he saivat vaatia heiltä mitä veroja hyvänsä ja mitä suorituksi hyvänsä. He kielsivät juutalaisia lukemasta muuta kuin Talmudia, opettelemasta kieliä, tekemästä töitä ei-juutalaisille ja käymästä muuta kuin juutalaisten omia uskonnollisia kouluja. Vaikka juutalaisilla oli paljon hyväntekeväisyyttä ja esim. juutalaisten matkamiesten kestitys- ja majoitussysteemi, niin toisaalta rabbien tyrannia ja uskonnolliset rajoitukset toisaalta pitivät suurta osaa kansasta eri puolilla tavattomassa köyhyydessä. Monasti rabbit keräsivät juuri itselleen suunnattomat rikkaudet. Alamaiset eivät saaneet pitää juuri yhteyttä ei-juutalaisiin eikä avioitumista ei-juutalaisten kanssa hyväksytty. Rabbit vaativat täydellistä eristäytymistä ja lietsoivat vahvaa vihaa muita ihmisryhmiä kohtaan. Valistusajattelijan sanoin juutalaisia lapsia tuli saada venäläisiin kouluihin ja oppimaan muutakin kuin uskonnollista tietoutta. Koska rabbit halusivat ehdottomasti suorittaa väestönlaskennan keskuudessaan, useimmiten juutalaisten todellinen määrä oli kuusi kertaa isompi kuin se, minkä rabbit ilmoittivat viranomaisille. Näin esim. kierrettiin iso määrä veroja. On uskomatonta, kuinka vaikeaa oli tuokin etuoikeus tsaareille 1800-luvulla juutalaisilta pois ottaa. Se vei kauan, vaikka ongelma tiedostettiin lukuisia kertoja (asialla oli vaikutusta myöhemmin, kun asevelvollisuuslakia sovellettiin, tuolloin valehtelu oli sentään yleensä vain 50% luokkaa). Dershavin palasi talonpoikien ongelmaan. Juutalaisten paljous ja maanviljelyn vierastaminen sekä keskinäinen kilpailu aiheutti puutetta myös juutalaisten keskuudessa. He söivät ja kuluttivat paljon viljaa. Talonpoika, joka kerran jäi velkaa juutalaiselle, ei koskaan pystynyt enää maksamaan sitä takaisin. Hyväuskoiset ja kyvyttömät aateliset jättivät liian paljon kaiken juutalaisten huoleksi. Toisaalta he saivat lähes kaiken tulonsa alkoholista. Talonpojat joivat tavallaan itse itsensä useissa tapauksissa viinanhimossaan turmioon. Iljalle hän sanoi, että ei halunnut juutalaisuuden häviämistä, vaan tunsi pikemminkin vastuuta siitä, että juutalaisia kohdellaan hyvin. Hän halusi heidät mukaan yhteiskuntaan ja siten kaiken yleiseksi hyödyksi. Esim. juutalaiset olisivat voineet alkaa työskennellä eri ammateissa, jotka nyt oli heiltä kielletty rabbien toimesta. Hän halusi lopettaa epäkohdat, joista oli haittaa kaikille osapuolille (Saksan tyylistä valistusta ja emansipaatiota). Hän myös huomautti, millainen vaara sisältyy “näiden taitavien ryövärien” mahdolliseen levittäytymiseen Venäjälle. Hän ehdotti juutalaisille kirjapainoja, sairaaloita, vaivaistaloja, synagogien suojelua , koulutusmahdollisuuksia, maatalouskoulutusta, mahdollisuutta ottaa ei-juutalaisia alaisia tai mennä töihin ei-juutalaisen palvelukseen ym.

    Juutalaiset saivat vihiä Dershavinin suunnitelmista ja raporteista ja uskonnolliset johtajat panettelivat häntä kaikin tavoin (vastaavaa olivat tehneet aateliset). Juutalaisten johtomiehet tajusivat Dershavinin visioiden merkitsevän koko Kahal-systeemin loppua eli rabbien vallan päättymistä. Asiaa tutkittiin ja Dershavin havaittiin syyttömäksi. Paavali murhattiin 1801 eikä hän ollut tehnyt päätöksiä muistion perusteella. 1802 perustettiin ensimmäinen hallituksen komitea juutalaisten asioiden järjestämiseksi. Juutalaiskysymyksen vuoksi tultiin perustamaan vielä yli kymmenen vastaava komiteaa vuosikymmenten kuluessa. Dershavinin muistio oli pohjana ja tarkoitus oli selvittää sitä ja tehdä päätöksiä. Dershavin oli yksi jäsenistä, mutta esim. kolme muuta omistivat laajoja tiluksia Puolassa ja olisivat kokeneet suuria tappioita juutalaisten viinakaupan lopettamisesta ym. Speranski oli myös kylmä Dershavinin visioiden suhteen ja komitea kutsui kuultavaksi jokaisen kuvernementin kehilotin lähettiläät, useimmiten vauraimpia kauppiaita, joista muutamat olivat Speranskin läheisiä ystäviä (Speranski oli tsaari Aleksanteri I:n uudistusmielisen kauden läheinen neuvonantaja). Mielenkiintoinen on kehilotin johtomiesten paljastunut vehkeily. Kaikki mahdolliset keinot olivat käytössä, jotta kaikki jäisi ennalleen. Dershavinin käsiin oli päätynyt kirje (sen oli takavarikoinut eräs tilanomistaja Gurko) jonka eräs valkovenäläinen juutalainen oli lähettänyt valtuutetulleen Pietariin. Koko maailman Kehilotin nimeen oli julistettu Bann (Cherem), juutalaisten eräänlainen kirous vainoojaksi nimetyn Dershavinin ylle. Miljoona ruplaa oli kerätty sitä varten ja lähetetty Pietariin. Sitä piti käyttää kaikkiin keinoihin Dershavinin syrjäyttämiseksi ja viimeisenä keinona estää se, jota hän tavoitteli, oli murha. Rikas kauppias Notkin yritti sitten lahjoa Dershavinin 200 000 ruplalla. Tsaari taipui kuitenkin komitean muiden jäsenten kannalle ja koska Dershavin piti päänsä, hän joutui epäsuosioon ja pian erotettiin oikeusministerin tehtävistä 1803. D ei halunnut alistaa juutalaisia, vaan tarjota heille vapauden ja mahdollisuuden tuottavaan elämään. Kaikki kehitys tapahtui lopulta lähes hänen visioidensa mukaisesti, mutta valitettavasti kymmenien vuosien ja osa vasta 100 vuoden kuluttua (valtio otti viinanpoltto-oikeuden ja myynnin monopolikseen vasta 1896).”

    (5)(0)
  3. ”Juutalaiset tsaarien Venäjällä (pääosa kirjoituksesta)
    elokuu 20, 2011

    1800-luvun oloja ja kehitystä

    Katariina II:n ja Paavalin aikana juutalaisilla oli siis vapaimmat olot maailmassa juuri Venäjällä. Esim. Saksassa rajoituksia oli paljon 1700-luvulla, vaikka siellä valistus ja emansipaatio Kehilotin ja rabbien tyranniasta olivat jo alkaneet. Ongelmat olivat Puolan takapajuisuuden syytä ja ne olivat langenneet Puolan jakojen myötä Venäjän murheiksi. Myöhemmät tsaarit jatkoivat pyrkimyksiä saada juutalaisten eristäytyneisyys loppumaan ja epäkohdat ratkaistuiksi. He olivat tottuneet monikulttuurisen imperiumin hallitsijoina eri kulttuureihin eivätkä suinkaan halunneet juutalaisuuden häviämistä, vaan he halusivat integroida juutalaiset yhteiskuntaan. Tietysti sionistiset tahot ovat pyrkineet esittämään myös 1800-luvun alkupuolen tsaarit antisemitisteinä, koska he pyrkivät murtamaan pappien vallan ja siitä kumpuavan fanatismin. Selvityksissä todettiin Talmudin suorastaan kehottamaan hyötymään ei-juutalaisten kustannuksella petollisella kaupalla, koronkiskonnalla ym. Tämä on vain fakta ja myös nimenomaan pappien lietsoma viha muita kohtaan (tätäkin vasten voi ukrainalaisia ym, viittaan kirjoitukseni alkuun). Juutalaisiin kohdistuneet ukaasit ja mietinnöt olivat nimenomaan humaaneja tarkoitusperiltään ja pyrkivät hyvään ja imperiumin kansojen yhteiseen etuun. Myös juutalaisten oma toiminta todisti tämän lopulta, sillä muutaman vuoden kuluttua alkoi emansipoituminen yleistyä ja pappien valta päättyi lopulta täysin juutalaisten emansipoituessa yhteiskuntaan sen kaikille aloille. Rasisteja olivat nimenomaan vihaa ja eristäytymistä ajaneet papit ja muut päälliköt. Tietysti nykyaikaa hallitsee erinäisten tahojen vääristelevä marmatus. Myös 1800-luvun loppupuolen tsaarit ja Nikolai II suhtautuivat juutalaisiin asiallisesti eivätkä heitä vainonneet, kuten usein kuulee mainittavan. Juuri tämä on tärkeä asia ja syytä tiedostaa. Mitään valtiollista vainoa ja syrjintää ei Venäjällä juutalaisia kohtaan ollut. Minulle asia oli suuri yllätys, sillä propagandaa on paljon liikkeellä ja väärää tietoa sen vuoksi. Valehtelun syihin ja valehtelijoihin palaan myöhemmin. Luulin juutalaisia vainotun valtion järjestämien pogromien ja syrjinnänkeinoin ja juutalaisten siksi paenneen suurin joukoin Venäjältä. Tämä kaikki on yksinkertaisesti valhetta. Yksikään pogromi ei ollut tsaarin eikä edes hänen alaistensa, salaisen poliisin tms. järjestämä. Kyse on eri väkijoukkojen spontaaneista ja anarkistien tai vallankumouksellisten organisoimista vainoista. Pogromeja oli vain Ukrainassa ja Valko-Venäjällä, koska juutalaisia ei juuri muualla ollut suuria määriä eikä siten ollut syntynyt jännitteitä. Neuvostoliitto-bloggauksessa oli puhetta siitä, että venäläiselle talonpojalle antisemitismi oli ollut täysin vieras ilmiö. Tämä on luonnollista, sillä juutalaisten sallittu asutusalue käsitti vain vanhan Ukrainan ja Valko-Venäjän, jossa jännitteitä väestöryhmien välillä oli ollut entuudestaan. Juutalaiset olisivat halunneet liikkua vapaasti muuallakin kuin em. asutusalueella, mutta tämä ei ennättänyt toteutua koskaan. Toisaalta sääntöihin saatiin monta poikkeusta ja kuten huomasimme, juutalaisyhteisöt Pietarissa ja Moskovassa syntyivät 1700-luvulla ja alkoivat laajentua. Juutalaisyhteisöjä syntyi myös moniin muihin asutusalueen ulkopuolisiin kaupunkeihin. Poikkeussääntöjä oli ensin kauppiaille ja lääkäreille, mutta niitä tuli myös sotilaille ym. ja siten esim. ammattisotilaat perheineen saivat asettua palveluksen jälkeen minne vain. Lisäksi alusta lähtien useita sääntöjä kierrettiin ja valvonta oli heikkoa. Toisaalta laittoman oleskelijan yllä oli aina mahdollisen ilmiannon peikko. Poikkeussääntöjä oli puolestaan pian niin mahdottomasti, että niitä ei tunnettu ja selville saaminen kulutti voimia ja loi epävarmuutta. Toiset taas pystyivät niitä käyttämään hyväkseen.

    Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n kaudella useat juutalaisten asemaa pohtivat komiteat istuivat ja laativat ehdotuksiaan vähän väliä. Nikolai I:n juutalaisia koskevien käskyjen määrä on erittäin suuri. Edistystä ei juurikaan heti tapahtunut. Tämä johtui kehilotin suuresta vallasta juutalaisiin. Rabbit taistelivat valtansa puolesta ja tarvittaessa saattoivat määrätä niskuroijat ym. murhattaviksi. Toisaalta jotkut asiat olivat ylivoimaisia murtaa, koska yhteisön rakenteet olivat liian vahvat. Juutalaisia ei saatu koskaan “pois kylistä”. Jos anniskelukapakoiden rakentaminen kyliin estettiin, käytettiin tilapäismajoitteita, jopa olkikojuja. Jos juutalaisilta kiellettiin baarien pyörittäminen, he käyttivät välimiehiä. Sääntöjä kierrettiin ja niitä oli peruttava tai sitten sallittava uudet käytännöt. Aleksanterin käskyjä ei aina kontrolloitu tai toteutettu. Kehilot oli siis aluksi voimissaan ja lapset kävivät pääsääntöisesti edelleen juutalaisten omia uskonnollisia kouluja ym. Suuri epäonnistuminen oli myös yritys saada juutalaisista maanviljelijöitä. Kuvaus oli mielenkiintoinen ja hauskakin, mutta kuului silti kirjan uuvuttavimpiin osiin, varsinkin kun odotti mielenkiintoisempia aiheita. Kokeilu alkoi jo Aleksanteri I:n hallinnon alkupuolella ja kesti 80 vuotta. On uskomatonta, kuinka jääräpäisesti projekteja jatkettiin. Juutalaisille jaettiin maata Ukrainasta ja houkuteltiin heitä siirtymään Valko-Venäjältä sinne maata viljelemään. Näin haluttiin etenkin köyhä väestö tuottavaan työhön. Pian väkeä virtasikin, mutta työkaluista ja lukuisista tuista ja verovapaudesta siirtymäaikana huolimatta maatalous ei lähtenyt käyntiin. Koulutus oli puutteellista ja muutenkin kulttuurierot suuria. Useat yrittivät vain saada hyötyä ja karata saman tien harjoittamaan todellisena leipätyönä kaupustelua ym. Eläimiä myytiin ja lahdattiin. Viljelmät tuottivat erittäin huonosti. Erinäisiä tukia silti aina jatkettiin ja verovapautta sekä erinäisiä maksuaikoja jouduttiin myös pidentämään toistuvasti. Aluksi seurasi kaaos, joka johti ilmeisesti laajoihin nälkäkuolemiin ja maanpakoihin ym. Vuodesta toiseen viljelyllä itsensä oikeasti elättävien määrä oli hyvin pieni ja suurin osa teki kaikkea muuta suurimman osan aikaa. Taloja ei osattu hoitaa ym. Monet luopuivat ja palasivat takaisin tai siirtyivät kaupunkeihin. Silti vuodesta toiseen väkeä haalittiin tilalle. Kokonaismäärä liikkui kymmenissä tuhansissa henkilömääriltään. Kyseessä oli valtava vuosikymmenten mittainen haaskaus. Myös tehdastyöläisten ym. määrä oli pitkään pieni. Juutalaisessa kulttuurissa ei ollut kunniallista olla toisella töissä. Mieluummin oltiin kisälleinä ja oppipoikina käsityöläisinä ja unelmana oli yleensä saada joskus oma verstas. Lisäksi Kahal kielsi ankarasti ottamasta töihin ei-juutalaista tai käymästä töissä ei-juutalaisen alaisena. Vuosisadan jälkipuoliskolla työläisten määrä lisääntyi. Tärkeä virstanpylväs oli juutalaisten koulujen perustaminen koulureformilla, jolloin rabbien koulut saivat houkuttelevan kilpailijan. Tosin kehilotin vastustus oli aluksi suurta ja oppilasmäärät pieniä. Kouluissa oli juutalaista henkilökuntaa. Valtiollinen rabbikoulu jäi fiaskoksi. Hedelmää koulu-uudistukset kantoivat muutenkin vasta Nikolain jälkeen.

    Vuosisadan alkupuoli oli jatkoa juutalaisten suurelle invaasiolle Venäjän kauppamaailmaan, joka oli alkanut välittömästi 1700-luvulla. Kauppiaita ja käsityöläisiä he olivat jo luonnostaan ja suhteet vanhastaan hyvät eri suuntiin. Voittokulkua auttoi ilmeisesti se, että juutalaiset hallitsivat vanhastaan salakuljetuksen hyväksikäytön ja pystyivät polkemaan sen avulla hintoja. Tietysti vaurautta oli jo ennestään. Vuosisadan puolivälissä juutalaiset kauppiaat hallitsivat esim. sokeriteollisuutta ja viljan vientikauppaa. Pankkitoiminta oli isolta osalta heidän, mutta siinä olivat auttaneet tiiviisti Rotschildit. Tunnetuin oli Venäjän suurin pankkiiri paroni Ginsburg. Venäläisiäkin pankkeja sentään oli. Puukauppa oli myös juutalaisten vientikauppiaiden vahvassa otteessa jne. 1840-luvulla valistusaate alkoi saada tukevammin jalansijaa venäjänjuutalaisten keskuudessa ja koko ajan voimistuva osallistuminen yhteiskuntaan. Venäjän kieli ja jiddishi kukoistivat ja heprea oli vuosisadan lopussa lähes kuollut kieli. Uskonnon kautta ei hallittu ja papeilla ei ollut enää suurta arvovaltaa tuolloin. Aleksanteri II alkoi uudistukset, jotka poistivat lähes kaikki rajoitukset juutalaisilta. Heidän ei tarvinnut enää kääntyä ortodokseiksi osallistuakseen moniin yhteiskunnallisiin tehtäviin. He saattoivat olla asianajajia, upseereita, valtion palveluksessa useimmilla aloilla. Aatelisarvoja heillä oli jo ollut ja niitä myönnettiin edelleen. Korkealla valtion viroissa saattoi toimia juutalainen. 1860-luvulla etenkin nuoriso oli kovasti integroitumassa yhteiskuntaan. Assimilaatio oli vallitseva aate, mikä ei merkinnyt kulttuurin ja uskonnon ym. hylkäämistä, mutta luottamusta yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja myötätuntoa isäntämaan kulttuuria kohtaan. Koulut ja korkeakoulut täyttyivät juutalaisista opiskelijoista ja oppilaista. Etenkin korkeamman opetuksen saajissa oli juutalaisten opiskelijoiden määrä hyvin huomattava. Kaksoiskulttuurisuutta hehkutettiin ja tsaaria ylistettiin jumaluuteen asti. Silti kaikki ei ollut pelkästään riemukulkua, sillä juutalaiset kauppiaat olivat tehneet suuren tilin maaorjien kustannuksella. Jähmeä yhteiskunta ja turpeeseen sidotut musikat olivat mahdollistaneet järjestelmän, jossa talonpoikien oli useimmiten ostettava kaikki tarvikkeensa juutalaiselta komissionääriltä, joka siis omisti eräänlaisen monopolin tai kauppaoikeuden. Myös vastaavasti kuin Puolassa venäläiset saamattomat aateliset olivat usein turvautuneet juutalaisten palveluihin. Maaorjien vapautus merkitsi suurta takaiskua ja raportit kertovat juutalaisten valittavan ja kaipaavan menneitä aikoja. Tosin esim. Ukrainassa todetaan kirjassa juutalaisten käyttäneen kyllä hyväksi täysimääräisesti talonpoikien vapautuksen suunnittelemattomuutta ja uudistuksen aiheuttaneita epäkohtia, mikä oli herättänyt katkeruutta talonpojissa. Myös muut uudistukset veivät juutalaisilta monta vanhaa hyötylähdettä, kun valtio alkoi valvoa paremmin etujaan. Toisaalta uudistukset 1861 avasivat juutalaisille pelikenttiä omaisuuden hankkimis- ja käyttörajoitusten poistuessa. Kaupunkien juutalaisyhteisöt kasvoivat myös asutusalueen ulkopuolella. Esim. Samaran alueen kauppa oli jo varhain suureksi osaksi juutalaisten hallinnassa. 1864 juutalaiset saivat osallistua semstvo-hallintoon valtuutettuina ja äänestää semstvo-vaaleissa.

    Vallankumoukselliset, tsaarin murha ja muutos

    1870-luvulle saavuttaessa maailma oli nähnyt Saksan ja Italian yhdistyvän sekä Puolan kapinan. Päivän sana oli kansallisuusaate ja kansallistunne. Ulkomailla oli Pariisissa 1860 perustettu juutalaisten maailmanlaajuinen järjestö AIU (Alliance Israelite Universelle), joka pyrki kuin sionismin esiasteena ja varhaisversiona ajamaan juutalaisten asiaa ja oikeuksia eri puolilla maailmaa. Lähetystöjä kävi Venäjän tsaarin puheilla esittämässä vaatimuksiaan. Ne olivat osaksi outoja, sillä ne perustuivat selvästi puutteelliseen tietoon joskus ja esim. vaadittiin toteutuneita uudistuksia. Ulkomaiset virtaukset saivat yleisen kansallisuusaatteen voittokulun lisäksi syntymään Venäjänkin juutalaisissa virtauksia, joissa emansipaatio ja venäläinen identiteetti korvattiin kansallistunteella ja juutalaisen identiteetin korostamisella. Asiaan vaikutti myös debatti, joka erään juutalaisen ilmiannon perusteella oli seurannut em. kansainvälisen järjestön toimintaa kohtaan. Sen perusteella järjestö harjoitti kansainvälistä juutalaisten vehkeilyä, salajuonia ja kiihotusta. Tämä lisäsi epäluuloa juutalaisia kohtaan ja se näkyi em. keskustelussa. Tämä debatti ja äänenpainot saivat taas aikaan turvattomuuden tunnetta ja epäluottamusta venäläisiä kohtaan. Koettiin, että juutalaisten täytyi turvautua toisiinsa ja yhtenä miehenä puolustaa oikeuksiaan. Lisäksi alkoi hahmottua identiteetti nimenomaan juutalaisena ja assimilaatioaate sai kilpailijan myös nuorten keskuudessa. Itse asiassa assimilaatio oli koskenut nuoria ja intelligentsijaa eikä juutalaisia massoja vielä niin suuresti. Assimilaatio alettiin myös em. keskuudessa nähdä kansallisena uhkana. Nuoret opiskelijat olivat myös mukana vallankumouksellisissa virtauksissa. Marxilaisuuden ja vallankumouksellisten järjestöjen synty Venäjällä ei tapahtunut ilman juutalaisia, vaan he olivat alusta lähtien mukana. Tunnetuista ensimmäisen aallon terroristeista osa oli juutalaisia. Yleensä eri järjestöissä myöhemmin varsinkin tajuttiin, että juutalaisten terroristien paljastuminen herättäisi vihaa juutalaisia kohtaan ja siksi he eivät yleensä kuuluneet suoritusportaaseen. Juutalaiset nuoret saivat vaikutteita muiden kumouksellisten ohella ulkomailta. Ensimmäiset virtaukset eivät olleet lainkaan kansallisia eivätkä antivenäläisiä luonteeltaan edes. Assimilaatioaate oli sosialistien ensi polvella täydellisin juutalaisten joukossa, sitä täydellisempi, mitä radikaalimpi kumouksellinen oli.

    Vaikka tsaari Aleksanteri II oli loppukaudellaan jo nihkeämpi uudistuksille, hänen murhansa lopetti ne takuuvarmasti, koska seuraaja Aleksanteri III oli eri tyylinen ihminen. Aleksanteri II:n murhasi Narodnja Wolja (Kansan ääni) -niminen terroristijärjestö, jonka synnyttämisessä oli jo ollut mukana myös juutalaisia. Murha tapahtui 1.3.1881. Järjestö oli ajatellut, että murha saattaisi laukaista vallankumouksen. Se näytti kuitenkin yllättäen laukaisseen juutalaisvainoja (pogromeja) Ukrainassa. Odessassa oli ollut 1860-luvulla ja 1872 yhteensä kolme pogromia, mutta niiden synty oli selvitetty ja paikannettu kaupungin kreikkalaisyhteisöön, joka kilpaili viljakaupasta ulkomaille ja oli hävinnyt sen suurimmaksi osaksi. 1881 suuret väkijoukot tuhosivat juutalaisten omaisuutta eri paikkakunnilla ja poliisivoimilla oli vaikeuksia saada pogromisteja kuriin. Poliisi ei ollut varautunut riittävästi tällaiseen ilmiöön ja kun yksi pogromi oli kukistettu, toinen puhkesi toisessa kaupungissa. Pogromit tuntuivat etenevän rautateitä myöten, joten niillä on melko varmasti ollut organisoijia. Yksi organisoija paikallistettiinkin, mutta taustoista ei ole tietoa. Aivan toisin kuin yleisesti väitetään, näissä pogromeissa ei suinkaan kuollut juutalaisia, paitsi yksi henkilö Baltassa 1882 vähäisemmissä saman alueen pogromeissa, kun hän oli puolustautunut tuhoajia vastaan. Pogromisteja ammuttiin sen sijaan useita niitä taltuttaneiden poliisijoukkojen ammuttua väkijoukkoon. Väkijoukko tuntui keskittyvän täysin juutalaisten omaisuuden tuhoamiseen, liikkeiden ja asuntojen. Mitään yleistä ryöstelyä ei ollut. Yksinkertaisille ihmisille oli uskoteltu, että tsaarin oli surmannut juutalainen (tai kerrottu, että terroristien joukossa todellakin olli ollut myös juutalaisia) ja että itse asiassa olisi ollut olemassa tsaarin salainen käsky tuhota juutalaisten omaisuutta, mutta sitä ei voitu normaaleja kanavia pitkin muka levittää, koska tsaaria ympäröivät petturit. Vaikka ulkomailla väitetään, että salainen poliisi olisi ollut pogromien takana, ei ole olemassa mitään todisteita siitä, että yhteiskunta olisi ne järjestänyt. Pikemminkin esim. tsaarin reaktiot esim. järjestysvallan varautuneisuuden laiminlyöntejä kohtaan kertovat suuresta tuohtumuksesta. 1917 asiaa on perinpohjin selvitetty, mutta vain vastatodisteita valtion osuudelle on löydetty. Asiasta tehtiin 1880-luvulla salainen tutkimus, joka valitettavasti on kadonnut. Mikäli bolshevikkivalta sai sen käsiinsä tai olisi saanut muita todisteita, ne olisi varmasti julkaistu, jos yhteiskunnan osuus olisi todistettu. Kaikki viittaa pikemminkin siihen, että pogromit olisi järjestänyt Narodnaja Wolja, bolshevikkipuolueen kaltainen varhainen äärijärjestö. Järjestö oli mukana pogromeissa ja sen lentolehtisiä levitettiin tuolloin. 1900-luvun alussa vallankumoukselliset vuotivat keskuudessaan tietoja joiden mukaan 1881-83 pogromit olivat osa vallankumouksellista toimintaa. Pogromit opettaisivat kansan ottamaan oikeuden omiin käsiin ja väkijoukko olisi helpointa kiihottaa juutalaisia vastaan.. Juutalaisten jälkeen se nousisi sitten herkästi poliisia ja hallitsijaa vastaan sekä suurmaanomistajia. Minä menen kirjailijaa ja narodnikeja pidemmälle ja epäilen asialla olleen em. sionistiaatteen edeltäjän. Monessa kirjassa spekuloidaan sillä, että Rothschildit olisivat tappaneet Aleksanterin, koska kv rahaeliitti Lontoossa ja Pariisissa oli raivoissaan siitä, että tsaari oli estänyt em. imperiumien osallistumisen USA:n sisällissotaan ja siten USA:n pilkkomisen ja hallitsemisen Euroopan suurvalloista käsin. Tsaari oli uhannut puuttua asiaan ja siksi koko sota puolittain epäonnistui (sen olivat Euroopan raha-aatelin jäsenet järjestäneet amerikkalaisten satelliittiensa avulla). Tsaari oli myöskin torjuvalla kannalla raha-aatelin mellastelun suhteen Venäjällä ja häntä ei saatu tanssimaan Euroopan eliitin pillin mukaan. Siten 1866 opiskelijan tekemällä murhayrityksellä voisi olla tällainen tausta. Sittemmin miestä ei tosin murhattu ennen kuin vasta 1881. Mutta joskus on ehkä parasta murhata paras tukija. Ainakin, jos haluaa joskus vallankumouksen ja tsaarit vallasta. Silloin tarvitaan tyytymättömyyttä. Kun juutalaisten kiitollisuudella muistama tsaari murhataan, seuraaja voi olla huonompi. Lisäksi etenkin pogromit aiheuttivat suuren käänteen juutalaisten ajattelussa Venäjällä. Pogromien jälkeen assimilaatioaate hylättiin ja kansa tunsi, että se ei voisi koskaan luottaa Venäjään ja venäläisiin. Siten kansan mielet alkoivat kääntyä juutalaista nationalismia kohti ja sionismi menestyi aikanaan erinomaisesti. Myös vallankumoukselliset ajattelivat vastedes olevansa juutalaisia vallankumouksellisia eikä osa enää halunnut kansojen täydellistä mitätöimistä tms. Epäsopua ja epäluottamusta sekä vallankumouksen kannatusta lisäsi sitkeät väitteet siitä, että pogromit olisivat olleet yhteiskunnan viranhaltijoissa vaikuttaneiden voimien järjestämät. Jo aiemmin panslavismi ja slaavien kansallistunteen herääminen oli vahvistanut juutalaisten identifioitumista omaan kulttuuriinsa ja kansallistunteeseensa, joka kautta historian oli ollut hyvin syvä henkinen yhteys maailman eri juutalaisten välillä. Se ei liittynyt uskontoon tai ainakin se voitiin erottaa siitä tai uskonnosta erottaa jumaliset piirteet ym. (Monet käsittävät väärin siten, että Venäjän juutalaiset olisivat venäläisiä, joiden uskonto on juutalaisuus ja sama muissa kansoissa. Tämä on suuri erehdys, sillä juutalaiset mieltävät itsensä nimenomaan kansaksi ja jopa roduksi eikä em. assimilaatiokaan ollut oikeastaan tarkoittanut em. kaltaista ajattelua, vaan eräänlaista kaksoiskansalaisuutta tms, mutta vahvaa sitoutumista Venäjän kohtaloihin ja lojaalisuuta sekä rakkautta molempia kulttuureita kohtaan ym.) Narodnaja Wolja voi olla vain yksi väline, kuten koko Marx ja marxismi-narodnikien tietämättä asiaa (ehkä harvat ydinagentit vain tietäisivät). Erinäiset lentolehtiset paljastavat järjestön todella olleen asialla. Pääsiäisenä 1882 oli myös vähäisempiä pogromeja. He yrittivät myös 1883, mutta eivät saaneet aikaan mitään, vaikka nyt oli tarkoitus sytyttää koko vallankumous. Rikkaat juutalaiset suurmaanomistajat ja kauppiaat olivat myös aatteen mukaisia vastustajia.

    Pogromit Ukrainassa eivät merkinneet mitään suurta siirtoalisuutta USA:n ja Euroopan suuntaan, vaikka niin on väitetty. Maastamuutto oli melko vähäistä ja sisäinen siirtolaisuus suurempaa jopa pogromialueille. Syyt olivat taloudellisia. Odessan väkiluvusta kolmasosa oli juutalaisia, joten asiassa ei juuri ole ihmettelemistä. Voimakasta oli sen sijaan sosialistien yms. vallankumouksellisten liikkeiden kannatuksen kasvu. Juri tuolloin kannatus alkoi olla voimakkaasti yli juutalaisten väestöllisen osuuden ja se kasvoi kasvamistaan. Suurporvarit tietysti olivat vastaan sosialistisia ääriaatteita ja niiden suorittamia vallankumouksia, mutta muutoin konservatiiviset isät ymmärsivät sukupolvi sukupolvelta enemmän kumouksellisia lapsiaan ja kaikki olivat lopulta joko vasemmistoliberaaleja tai sosialidemokraatteja. Juuri kukaan ei ollut konservatiivi tai taantumuksellinen yms. Juutalaiset tukivat vallankumousta lähes yhtenäisenä massana, yhtenäisemmin ennen vuotta 1905 kuin sen jälkeen. Myös sionistit siis. Heti 1800-luvun lopulla pantiin merkille juutalaisten suuri määrä kumouksellisissa liikkeissä ja radikaalisuus, etenkin opiskelijoiden radikalismi. Sosialistisen internationaalin kongressissa 1896 Plehanov kutsui juutalaisten sosialidemokraattista liikettä “Venäjän työläisarmeijan avantgardisteiksi”. Vuonna 1897 oli Pariisissa pidetty sionistien ensimmäinen maailmankongressi. Kuukausi vuotta siitä perustettiin juutalaisten sosialistien liitto Bund (kutsun tätä vastedes saksankielisen kirjan mukaan saksaksi viimeisen sanan mukaan, koska olen sanaan mielistynyt ja se on lyhyt) – puoli vuotta ennen kuin Venäjän Sosialidemokraattinen puolue Leninin johdolla. On huomioitava, että Bund oli nimenomaan juutalaisten kansallinen sosialistipuolue. He ajattelivat kansallisesti ja halusivat pysyä juutalaisina (tosin pidettiin hajurakoa sionismiin ja vaalittiin luokkatietoisuutta, etenkin ensi alkuun, ja kiellettiin jopa juutalaisen maailmanlaajuisen kansankin olemassaolo. Nationalismi ja kansallisuus erotettiin, mutta silti ajettiin juutalaisten kansallista aluetta ja autonomiaa). Bund toimi siksi vain liitännäispuolueena ja yhteistyössä Venäjän sosialidemokraattisen puolueen kanssa, mutta ei halunnut yhdistyä siihen. Lenin otti raivokkaasti yhteen tuolloin ja julisti kaikkien kansallisuuksien menettävänmerkityksensä yms. Bund ei kummallista kyllä hyväksynyt sitä, että reunavaltojen kansat olisivat saaneet parlamentit, Puola ym. olisi perustettu uudelleen. Kansallisuuteen oli ilmeisesti oikeus vain heillä? Sosialistit kilpailivat sitten sionistien kanssa menestyksellisesti juutalaisten kannatuksesta (molemmat kannattivat tietysti Venäjälle vallankumousta ja uudistuksia, sionistit tietysti vähemmän radikaaleja ja korostivat maailmanlaajuista juutalaiskansaa ja unelmoivat kotimaasta). Bund ei ollut mikään maltillinen puolue, vaan melkoisen kuumapäinen. Se harkitsi paluuta terroriin 1903-05 hyvinkin vahvasti. ja boikotoi leninin kommunistien kanssa 1906 ensimmäisiä vaaleja. Pian perustettiin myös uusi sionistinen työväenpuolue Poale Zion (Sionin työläiset). Sitten puolue “sosialisti-sionistit”. Lisäksi muutamassa kaupungissa toimi lisäksi huomattavalla kannatuksella neljäs mainitsemisen arvoinen vasemmistopuolue Sosialistinen juutalainen työväenpuolue. Myös oli puolue Ze’ireZion vastaavanlainen sosialismin ja sionismin pohjalta syntynyt puolue. Sosialismin kilpailijana Minskissä oli jonkin aikaa Riippumaton juutalainen työväenpuolue. Vielä on mainittava 1900-luvun alusta asti avoimesti terroria kannattanut ja Sveitsissä päämajaansa pitänyt sosiaalivallankumoukselliset, joka on tuttu jo historiadokumenteistakin. Tämä lähes bolshevikkien veroinen tai oikeastaan täysin sulautui bolshevikkeihin viimeisenä. Puolueessa oli vahva juutalainen vaikutus ja kannattajakunta koostui melkoiselta osaltaan heistä. Vasemmistopuolueiden kannatuksen voi ymmärtää, jos ajattelee, että vallankumouksen myötä olisi toteutunut viimein täydellinen yhdenvertaisuus ja esim. koittanut vapaus liikkua ja asettua asumaan missä hyvänsä. Lisäksi rajoituksia oli lisätty. Kansallisuusajattelua väheksyvät aatteet olivat tunnetusti turvallisia useiden juutalaisten mielestä perinteisesti. Valankumouksen myötä monet saattoivat ajatella myös juutalaisten ottavan suurenkin osan hallitusvallasta, joka tsaarilta siirtyisi muille voimille. Venäjän oikeiston kansallismielisyys ja juutalaisvastaisuus koettiin uhkana. Silti en voi välttyä ajattelemasta, että juutalaisten eri järjestöjen johtomiehet olisivat saaneet ohjeita ulkomailta. Kirjailijan mukaan Jacob Schiff ja Rothschildit tukivat Venäjän vallankumousliikkeitä ainakin rahallisesti jo 1800-luvun lopulla. Tsaaria vastaan käytiin taloussotaa suorastaan ja lainahanat olivat kiinni. Lainaa irtosi ulkomailta lopulta 1900-luvun alussa vain Mendelssohn-pankilta Saksasta. Sionismin kaltaisia aatteita alkoi olla jo 60-luvulla, mutta myös sionismin kannatus siis lähti nousuun pogromien jälkeen tai siis sen kaltaisen ajattelun ja kv sionismin alettua se oli hyvin suosittu aate juutalaisten keskuudessa.

    Uudet rajoitukset, Kischinjovin ja Gomelin pogromit

    Aleksanteri III pysäytti uudistukset valtaan noustuaan. 1887 hän päätti rajoittaa juutalaisten opiskelijoiden määrää korkeakouluissa. Tämä rajoitus ei johtunut mistään rasistisesta ajattelusta tms, vaan se edusti ajattelua, jonka mukaan ei ollut oikein, että juutalaiset täyttivät enenevässä määrin opinahjot ja venäläiset jäivät paitsi opetusta ja henkistä kehitystä. Vastaavia rajoituksia esiintyy monin paikoin ja esim. USA:ssa aivan hiljattain on rajoitettu eri ryhmien osuuksia. Suomessa kaikki tietävät ruotsalaisten kiintiöt. Rajoitukset eivät koskeneet tyttökouluja eivätkä tietenkään yksityiskouluja. Monet juutalaiset opiskelivat myös kotiopettajan johdolla ja jotkut ulkomailla. Lisäksi oli useita poikkeuksia. Opiskelijat olivat alkaneet rynnimään kouluihin toden teolla 70-luvulla, joten asiaan ei liity välttämättä edes ideologista ristiriitaa Aleksanteri II:n kanssa. Vuonna 1886 oli Moskovassa alettu soveltamaan lakia niin kuin se oli säädetty ja suuri joukko juutalaisia kauppiaita, joilla ei ollut oikeutta oleskella ja toimia Moskovassa, karkotettiin juutalaisten asutusalueen kaupunkeihin. Toisaalta 1897 asui asutusalueen ulkopuolella 315 000 juutalaista ja luku oli 9-kertaistunut 16 vuodessa (Aleksanteri III:n aikana, huomioitavaa on, että luku on suurempi kuin Englannin ja Ranskan yhteen laskettu juutalainen väestömäärä v. 1900. Lisäksi luvusta puuttuvat lukuisat laittomat kauppiaaat yms). Siirtolaisvirta USAan ja muihin maihin kiihtyi hiljalleen, mutta se oli enimmäkseen taloudellista pakoa ja samanlaista siirtolaisuutta eli onnensa etsimistä tapahtui muuallakin Euroopassa. Jo 1860-luvulla oli em. kansainvälinen juutalaisjärjestö myös alkanut kannustamaan juutalaisia muuttamaan Yhdysvaltoihin eli siirtolaisuuden taustalla oli myös tällaista toimintaa. Ilmeisesti USA:sta haluttiin tehdä uusi Sion ja taustalla oli unelma uudesta uljaasta maailmasta, jossa juutalaisillekin olisivat kaikki ovet avoinna. Rajoituksia alkoi tulla lisää vuosien vieriessä. Pian juutalaisilta vietiin oikeus kouluttautua upseeriksi ja lopulta jopa asianajo-oikeus alioikeuksissa 1889 (asianajajia oli paljon, mutta yksi syy saattoi ola, että asianajajien puheita oikeuksissa ei voitu sensuroida ja niissä saattoi ilmaista kaikenlaisia asioita). Rajoitukset johtuivat myös siitä, että juutalaisilla oli niin vahva panos kumouksellisessa liikehdinnässä. Toisaalta rajoitukset lisäsivät tunnetta siitä, että kaiken olisi muututtava ja vallankumouksellisten suosio lisääntyi. Konservatiivisen oikeiston lehdet, etenkin Novoje Vremja julkaisivat juutalaisvastaisia kirjoituksia, joissa juutalaisten luotettavuus asetettiin kyseenalaiseksi. Tässäkin oli myös osa juutalaisten parissa laajan kannatuksen omanneen kumouksellisuuden syynä. Siirtolaisuuden syitä oli myös suureksi osaksi asevelvollisuuden pakoilu. Useat jälkeenpäin maahan palanneet eivät suinkaan olleet vallankumouksellisia aktivisteja, vaan armeijaa pakoilleita. Suurin siirtolaisaalto ennen vallankumousta koettiin 1897, kun alkoholin valmistus ja myynti muutettiin valtion monopoliksi. Välittömästi 100 000 juutalaista lähti maasta ja monet menettivät elinkeinonsa. Vuonna 1892 poistuivat äänioikeus ja oikeus asettua ehdokkaaksi kaupunkien duuman vaaleissa. Esim. James Parkes tai liberaali prof W Leontovitsh toteavat, että kaikki rajoitukset johtuivat pääasiassa taloudellisista syistä. Juutalaisten pelättiin saavan koko maan hallintaan, koska he olivat niin vauraat ja vaikutusvaltaiset ja pystyivät hankkimaan omaisuuksia niin hyvin. Etenkin asutusalueen rajoituksen poistamista pelättiin sen vuoksi. Kuten opiskelijoiden kohdalla, syy ei siis ollut syvällisesti rasistinen, vaikka meidän aikamme tällaisen vaikutusvallan kasvun torjumisen tai yleensä valtasuhteiden ajattelemisen kansakuntien tai ihmisryhmien välillä ja valta-aseman merkityksen ajattelemisen tuomitsee rasistiseksi yms. Venäjän rautatiet rakensivat suureksi osaksi juutalaiset ja 90-luvulla heillä oli vahva jalansija Siperian kaivosteollisuudessa jne.

    On sanottu, että 1881 pogromit olisivat merkinneet suurta muutosta juutalaisessa ajattelussa. Näin varmasti oli. Samoin ajateltiin Kishinjovin pogromin kohdalla. Oli aika ennen pogromia ja sen jälkeen. Mutta ketkä tällaista ajattelua halusivat? Kuka väärensi koko maailman ja Venäjän medialle uhrimäärät moninkertaisiksi? Miksi Venäjän liberaalit sanomalehdetkin väittivät tsaarin ja poliisin olleen pogromien takana? Kuten 1881/82, tsaari ei katsonut arvolleen sopivaksi lähteä vastakampanjaan eikä yhteiskunta pitänyt valehtelua uhkana. Arvostelun ja syyttelyn julkeus ja avoimuus lotimaassa eivät ole merkki syyllisyydestä, vaan pikemminkin siitä, että tsaarien Venäjä ei ollut kovin kovaotteinen ja alistava tyrannia. Vapaamieliset lehdet ja vasemmisto saivat avomielisesti syytellä poliisia ja yhteiskuntaa ja kaivata sitä kautta vallankumousta peitellysti. Syyllisiksi väitettiin äärioikeistolaisia poliisin ja armeijan riveissä. Yleinen käsite oli “mustat sotniat”, joita vasemmistolaiset ja liberaalit syyttelivät ja paheksuivat juutalaisten kanssa ja näkivät niitä joka puolella. Ulkomailla ihmiset uskoivat sen, minkä juutalaisten omistama lehdistö kertoi. Jutut olivat mielikuvituksellisia. Ne pyörivät yhä. Soltshenitsyn siteeraa Vladimir Jabotinskyä mielipiteiden kuvaajana tämän kirjoituksissa molempien pogromien (kun myöhempienkin) kohdalla. Tämä aikansa Wiesenthal-tyyppi on esiintynyt bloggauksissamme ennenkin. Hän perusti 1925 Palestiinaan aseellisen järjestön, joka alkoi terrorisoida palestiinalaisväestöä ja brittihallintoa (tästä kehittyivät Stern, Haganah ja muut ja niistä Mossad ym.) Saman miehen muistamme LICA:n yhteydestä ja siis Kristalliyötä edeltävien terrori-iskujen kytkennöistä. Hän vaati julkisesti veristä ja tuhoisaa sotaa Saksaa vastaan eli saarnasi toteutunutta saksalaisten joukkotuhontaa. Kristalliyö-bloggauksesta muistamme hänen myös julistaneen, että hän haluaisi mahdollisimman verisen holokaustin maailmansodan aikana juutalaisia kohtaan, kun maailmansota käydään ja tämä olisi paras tae sille, että Israel perustettaisiin (siis vuonna 1939 ennen sotaa). Lännen lehdissä kerrottiinkin jo tuolloin sekä 1905 pogromien yhteydessä tuhansista ja taas tuhansista uhreista (taas) ja mielikuvituksellisista julmuuksista (tällaisiahan bolshevikit sitten tekivät kidutuskammioissaan ja sodissaan, myös kultivoituneiden eurooppalaisten maiden kommunistivastarinta maailmansodan aikana) ja kaikkea nimitettiin holokaustiksi. Minusta alkaa tuntua siltä, että pogromit Venäjällä ovat se ensimmäinen Holokausti eikä suinkaan mediakampanjoissa 1915 alkaen esiintyvä väite massatuhosta Itä-Euroopassa. Jabotinskyn tyyliset tyypit selvästi tuntuvat tarvitsevan näitä oikeita vainoja ja valheita sionistisen liikkeen kannatuksen ja uusien valtioiden perustamista varten sekä juutalaisten että muiden mieliin istutettuina mielikuvina, vaikka hän vainot kovasti tuomitsikin. Kishinjovin pogromi alkoi merkillisesti juuri juutalaisten Pessah-juhlan viimeisenä päivänä 6.4.1903 eli juuri samaan aikaan kuin 1881 pogromit ja myös 1882 sekä Nikolajevin pogromi 1889 (tuolloin oli molempien uskontojen juhla ja paljon juhlakansaa, jota osa tietysti humalassa). Myös Kishinjevin pogromi satoi suoraan vallankumouksellisten laariin (sionistien lisäksi).

    Kishinjov on Bessarabiassa (Moldovassa) ja kaupungissa asui 50 000 juutalaista, 50 000 moldovalaista ja vain 8000 venäläistä. Pogromista on olemassa virallinen syytekirjelmä, vaikka tarkan tutkintaselostuksen ovat vallankumoukselliset hävittäneet vuonna 1906. Sen mukaan levottomuuksia on ennenkin ollut pääsiäisviikon jälkeen ja nyt oli ollut jännitteitä myös ennen pääsiäisviikkoa n. kaksi viikkoa aiemmin. Bessarabialainen-lehdessä oli ollut artikkeli, jossa väitettiin juutalaisten tehneen rituaalimurhan Dubossaryssä ja tappaneen nuoren kristityn pojan. Antijuutalaisia artikkeleita oli ollut monta päivää. Pääasialliset voimat näyttävät olleen bessarabialaisia pogromin suorittajina. Poliisi oli taas ollut huoleton eikä ollut varautunut räjähdykseen. Toisaalta sillä ei ollut voimia valvoa joka paikkaa suurin voimin ja sen voimat olivat hajallaan. Lisäksi se esti tuona iltana levottomuudet, kun se keskeytti nuorison alkaman kivityksen juutalaisten liikkeiden ikkunoihin. Paikalla oli ollut pian aikuisia humalaisia miehiä. 60 ihmistä pidätettiin ja juutalaisia kohtaan ei vielä tehty väkivaltaa. Seuraavana aamuna kaikkialta kaupungista kokoontui väkeä ja väkijoukko alkoi hyökkäillä juutalaisia vastaan. Noin 100 juutalaista kerääntyi heitä vastaan ja heillä oli aseistuksenaan seipäitä ja jopa rautatankoja ym. Osalla oli tuliaseita ja he ampuivat ajoittain vastapuolta, jolla ei ollut tuliaseita. He sanoivat, että eilen he eivät olleet kukistaneet venäläisiä, mutta tänään he puolustautuisivat. Heillä oli myös rikkihappoa, jota he käyttivät aseenaan (apteekit kuuluivat yleisesti juutalaisille). Tämä kokosi lisää kansaa ja 20 miehen (kouluttamattomia työläisiä useimmiten) ryhmissä ja nämä alkoivat särkeä juutalaisten kauppoja ja talojen ikkunoita ryöstellen samalla. Koko ajan enemmän (humalaista) juhlaväkeä liittyi heihin. He tuhosivat myös rukoushuoneita ja toorarullia. Poliisin voimat eivät riittäneet ja asiaankuuluvaa johtoa ei ollut saatavilla. Loput olivat erimielisiä toimintatavoista. Apuun kutsuttua sotaväkeä johdettiin myös huonosti upseerien ja aliupseerien ollessa pääasiassa lomalla. Hajaantuneet yksiköt eivät saaneet kiinni enää rikollisia ja olivat vailla asianmukaisia käskyjä tehottomia. Pogromistit kävivät röyhkeämmiksi (n. klo 14 alkaen) ja juutalaiset alkoivat olla suunniltaan ja osa ampui väkijoukkoa kohti. Valitettavasti sillä ei ollut toivottua vaikutusta, vaan suuri väkijoukko säntäsi sinne, missä laukaus kulloinkin kuului ja alkoi tehdä jo vakavia rikoksia, murhia ja vakavia pahoinpitelyitä (n. klo 17 alkaen). Kuvernööri Raabenin epätoivoisesti pyytämät lisäjoukot saapuvat illalla, kun n. klo 16:30 tämä oli antanut luvan aseiden käytölle. Joukot jakoivat alueen sektoreihin ja alkoivat pidättää vandaaleita. Valmista tuli vasta myöhään illalla, jolloin selvisi, että 42 kuolleesta 38 oli juutalaisia. 456 loukkaantuneesta 62 oli kristittyjä, joista 8 tuliaseen haavoittamaa. Suuri määrä loukkaantuneita juutalaisia 394 sisälsi kuitenkin vain 5 vakavaa loukkaantumistapausta. Kirjailija toteaa myös, että tsaarien Venäjällä oikeuslaitos toimi varsin puolueettomasti ja etenkin selkeästi tässä tapauksessa ja varsinkin arkistot ovat luotettavia, kun taas bolshevikkiaikoina valtio väärensi arkistoonsa aina sopivan väärennöksen ja kokonaisia arkistoja jo muodostettaessa luotiin todellisuudesta usein varsin erilainen kuva. Kaikesta päätellen todellakin on ollut kyse alueella esiintyneistä levottomuuksista ja etnisestä vihanpidosta, joka on kärjistynyt roskaväen rettelöinniksi ja joka on riistäytynyt käsistä poliisin heikkouden vuoksi. Molemmilla puolilla esiintyi uhoa ja aseistautuneita miesjoukkoja. Myös bessarabialaisella puolella on silti voinut olla joitain soluttautujia. Eivät Kristalliyö tai Lontoon mellakat ole vain modernin ajan ilmiöitä. Kyllä sitä osattiin salajuonia menneinäkin aikoina ja asialla voivat olla samat illuminaattisuvut. Tsaarin valta alkoi murentua pogromista eikä hänelle ollut tällaisesta mitään hyötyä eivätkä äärioikeisto tai tsaari voi järjestää tällaista niin, että asia ei paljastuisi joskus vallan romahdettua ja varsinkaan ei bolshevikkien saatua kaikki arkistot käsiinsä. Tsaarin miehet kulkivat tuolloin hattu kourassa Rothschildien ja heidän satelliittiensa pakeilla lainaa pyytämässä, joten syytökset ovat järjettömiä. Samoin on vuoden 1905 pogromien kohdalla. yli 800 pidätetystä parisataa oli vapautettava todisteiden puutteessa. Yli 450 pikaoikeudenkäyntiä käytiin nopeutetusti lievien tapausten osalta ja 37 saivat vakavat syytteet murhista ja pahoinpitelyistä. Tuomiot olivat kovat. Yhtään juutalaista ei tuomittu.

    Juutalaiset oli nyt kiihotettu väärin syytöksin tsaaria vastaan, mutta ansaitusti muuta väestöä kohtaan, paitsi että osaksi myös tuossa suhteessa väärien syytösten perusteella. Juutalaiset nimittäin ovat usein olleet näissä rähinöissä osapuolia ja joskus ja varmaan useastikin myös aloittajina tai kärjistäjinä. Miksi näin kansallistietoinen ja yhtenäinen ryhmä ei olisi kautta 1800-luvun myös myötävaikuttanut useiden rähinöiden syntymiseen? Asiasta on esimerkkejä, esim. 1899 Schklowista, jossa juutalaisväestö oli enemmistönä ja 9:1 suhteessa venäläiseen. Juutalainen nuoriso pahoinpiteli lomailevia venäläissotilaita ja asiasta keskusteltiin senaatissa. Juutalaiset tunnetusti ovat hyvin kärkkäitä pitämän omiensa puolta ja he ovat saattaneet muuttaa jotkut mitättömät kiistat kansallisiksi arvovaltakiistoiksi ja etnisiksi mellakoiksi. Kun ensimmäiset pogromit tapahtuivat, se lisäsi heidän puolustushalukkuuttaan, joka saattoi kärjistyä useasti. Näin on myös laita Gomelin pogromin kohdalla, josta on selvillä massiivisesti todistajanlausuntoa ja tapahtumienkulku on tarkoin selvillä. Kishinjovin pogromin jälkeen juutalaiset olivat alkaneet muodostaa itsepuolustuskaarteja, jotka harjoittelivat sotilaallisesti. Tsaari kielsi ne alkuunsa, koska näki aivan oikein, että ne olivat samalla vallankumouskaarti mahdollista vallankumousta varten. Mukana olikin radikaaleja sosialisteja vahvoin joukoin. Nämä lisäsivät itsetuntoa, vaikka joutuivat jatkamaan harjoituksiaan maan alla. Gomelissa syntyi torilla riitaa 29.8.1903, kun sillikauppias Marinzkajan asiakas Shalykov sylkäisi torikauppiasta naamalle suukovun päätteeksi tai sitten sylkijä oli kauppias. Käsiä alettiin käyttää. Välittömästi monta juutalaista nousi puolustamaan loukattua ja karkasi Shalykovin kimppuun hakaten sylkijää. Tällöin alkoivat 10 talonpoikaa puolustaa Shalykovia. Silloin alkoi kuulua valmiiksi sovittuja vihellysmerkkejä ja pian paikalle hyökkäsi suuri joukko juutalaisia ja merkit tuntuvat kohta saaneen koko kaupungin juutalaisväestön liikkeelle. Aseistautuneet juutalaiset virtasivat torille ja huusivat “Torille! Juutalaispogromi!” Joukot jakautuivat ryhmiin ja alkoivat ajaa takaa talonpoikia, jotka pudottivat ostoksensa ja pakenivat. Juutalaiset löivät heitä, mutta myös vanhuksia, naisia ja jopa lapsia säälimättömästi. Juutalaiset iskivät veitsillä talonpoikia kuoliaiksi ja katosivat väkijoukkoon. Eräs upseeri pelastui vain rabbi Majanzin ja naapuri Rusievskin väliintulon ansiosta. Paikalle tullut poliisi sai kuuron luoteja ja kiviä vastaansa. Poliiseja ammuttiin myös ikkunoista. Väkijoukko ahdisteli venäläisiä myöhään yöhön, kunnes paikalle saatiin suuri sotilasosasto. Koko tapahtumalla oli selvästi venäläispogromin luonne, sillä nämä eivät pystyneet puolustautumaan ja olivat täysin ottavana osapuolena. 1.9.1905 alkoi paikalle virrata kuohuksissaan olevaa kristittyä väkeä. Työläiset jättivät työpaikkansa ja kumpikin osapuoli keskitti joukkoja meluten. Poliisijoukot saivat käskyn saartaa kaupunkiin johtaneet sillat. Työläiset alkoivat kivittää naapurin juutalaista asuntoa, kun taas kaupungista heittivät juutalaiset kiviä, jolloin poliisipäällikkö meni tajuttomaksi. Väkijoukko huusi juutalaisten tappaneen poliisin ja suoritti mittavan tuhotyön juutalaisissa taloissa ja kaupoissa. Sotilasosasto onnistui erottamaan väkijoukot olemalla niiden välissä. Valitettavasti väkijoukko jatkoi levottomuuksia esikaupungissa, mutta rikkaiden juutalaiskauppiaiden keskusta oli pelastettu. Esikaupungissa ammuttiin myös laukauksia ja muutamia kuolleita tuli, mutta sitten pogromi taukosi. Juutalainen joukko koostui nuorista miehistä, mutta joukossa oli myös paljon varsin kypsässä iässä olevia ihmisiä ja myös lapsia. Jokaisella oli omat seipäänsä, kivensä ym. Itsepuolustuskaarteissa olivat Bundin väen lisäksi vahvasti mukana sionistit ja heitä lähellä olevat puolueet Poale Zion ja sosialisti-sionistit.Gomelissa organisoi joukot lähinnä Poale Zion, toisten lähteiden mukaan Bund. Syytteeseen päätyi 44 kristittyä ja 36 juutalaista. Todistajia kutsuttiin tuhat. 250 juutalaista kauppaa ja asuntoa kärsi vahinkoa.

    Japanin sota sujui huonosti, mistä vasemmisto Venäjällä ja juutalaisten suuri osa avoimesti olivat vahingoniloisia. Juutalaiset sotivat kyllä suurin joukoin rintamallakin ja urheasti. Suuri panos oli tunnetusti juutalaisilla lääkäreillä myös, koska heidän ammattikunnastaan myös sotalaitoksessa juutalaisia oli huomattava osa. USA:n rahamaailman huomattavin edustaja Jacob Schiff rahoitti tuntuvasti Japania (200 miljoonaa dollaria), kuten muistamme. Schiffin tiedetään rahoittaneen juutalaisia itsepuolustuskaarteja ja Poale Zionia sekä vallankumouksellista Bundia. Keskusteluissaan kaukaisen sukulaisensa Wilenkinin kanssa Schiff antoi ymmärtää, että vallankumoukselliset saivat venäjällä tarvikkeita hänen kauttaan. On siten todennäköistä, että tukea virtasi siis myös brutaalia terroria harjoittaneille sosiaalivallankumouksellisille. Theodore Roosevelt antoi ymmärtää, että USA ei salli Ranskan ja Englannin tukevan Venäjää. 1904 lupailivat tsaarin lähettiläät helpottaa juutalaisten rajoituksia, jos saisivat lainaa Rothschildeilta. Sekä Englannin lordi Rothschild että Ranskan paroni Rothschild kieltäytyivät ja olivat tytymättömiä kaikenlaisiin puolinaisuuksiin asiassa. Myös Schiff torjui kaikenlaiset neuvottelut juutalaisten asemasta ja vaati täydellistä tasa-arvoa. Kun Venäjä ja Japani neuvottelivat rauhasta, venäläisten valtuuskunnan johtaja muistelee, kuinka juutalaisen eliitin edustajat tulivat kaksi kertaa neuvotteleman juutalaisten asemasta. Jäsen Kraus, B’nai B’rithin johtaja 1905-25 muisteli 20 vuotta myöhemmin, että Schiff huusi Wittelle, että jos ei tsaari suo kansalleen ansaitsemaansa vapautta, tulee vallankumous johtamaan sellaisen tasavallan perustamiseen, joka tällaiseen vapauteen kykenee. Aikapommi oli Rooseveltin Wittelle antama varoitus, jonka mukaan USA tulee tarkastelemaan 1832 Venäjän kanssa solmimaansa kauppasopimusta uudelleen, jos Venäjä rajoittaa amerikkalaisten kauppamatkustajien liikkumista uskonnollisin perustein. Näin vallankumoukselliset, jotka olivat emigroituneet USAan ja saaneet kansalaisuuden siellä, palasivat Venäjälle, kauppamatkustajina, mutta todellisuudessa vallankumouksellisiin toimiin. 1911 juutalaiskysymys johti kuitenkin kauppasopimuksen irtisanomiseen. Mielenkiintoinen oli myös Venäjän juutalaisen eliitin lähetystö ministeri Witten luona 1903. He pyysivät täydellistä tasa-arvoa. Witte vastasi, että asiassa voidaa edetä vain vähitellen ja että juutalaisten ei ole syytä yrittää määräillä ja olla oppimestari. Paroni Ginzburg, Sliosberg ja Kulischer myönsivät tämän, mutta Winawer tuohtui ja sanoi, että juutalaisten täytyy kannattaa jokaista venäläistä, joka tavoittelee nykyjohdon kukistamista. En muista, oliko Winawer enää korkeassa virassa, mutta suoraa puhetta silti.

    Vallankumous 1905, Kiovan ja Odessan pogromit

    Soltshenitsyn sanoo vallankumouksen sytyttäneen koko juutalaisten asuma-alueen liekkeihin. Liikehdintä oli siellä niin rajua, että se lopulta johti tsaarin taipumiseen uudistuksiin ja duuman vaaleihin lokakuun 17. päivänä manifestilla. Aikalaiset toteavat juutalaisten pitäneen vallankumouksen liekkiä roihuamassa. “Itsepuolustuskaartit” olivat hyvin aseistautuneet ja terroristiryhmät heittelivät pommeja kasakoiden sekaan yms. Joka puolella järjestettiin mielenosoituksia. Edellytykset olisivat olleet pidemmällekin menevään vallankumoukseen, jos viranomaiset olisivat taipuneet erinäisiin vaatimuksiin armeijan yksiköiden ja kasakoiden vetämisestä pois pääkaupungista. Odessassa ja Kiovassa nähtiin, mitä siitä olisi seurannut. Pogromit olivat seurausta siitä, että juutalaiset eivät tyytyneet vallankumouksen saavutuksiin, vaan jatkoivat sitä tai sitten juuri em. levottomuudet ja juutalaisten vallankumouksellinen liikehdintä johti vastavaikutukseen tsaarille ja järjestykselle uskollisten taholta, joiden inhoa lietsoi myös se, että kyseessä olivat “vääräuskoiset”, jotka vallankumousta asutusalueen maakunnissa lähinnä edustivat. Lisäksi vallankumoukselliset olivat tehneet väkivaltaa. Kiovan ja Odessan pogromeja ei myöskään ole koskaan pystytty osoittamaan hallituksen järjestämiksi, vaan kyseessä ovat kaiken aineiston perusteella vallankumouksellisten levottomuuksien aiheuttamat rähinät. Poliisin ja armeijan päättäväinen toiminta lopetti vastaavien tapahtumien eskaloitumisen tuolloin usealla paikkakunnalla Ukrainassa ja Valko-Venäjällä. Ympäri Venäjää liikehdittiin 660 paikkakunnalla, joten tsukin kaikkia lienee organisoitu ja ilman todisteita. Kiovan pogromista on olemassa senaattori Turaun selvitys 500 silminnäkijätodistuksen kera. Syyn hän näkee viime vuosien sekasorrossa ja levottomuudessa, joka pogromia edelsi. Kiovan tapahtumien alkunäytös näyteltiin tammikuun verisunnuntain jälkeen seuranneissa jatkuvissa levottomuuksissa, joiden vuoksi yliopistoille myönnettiin laaja itsehallinto 27.8. Kiovan tapahtumat saivat alkunsa Kiovan koulualueelta. Sinne oli kerääntynyt ulkopuolisia aineksia eli vallankumouksellisia ja opiskelijoista oli suuri osa juutalaisia ja heistä lähes kaikki radikaaleja vallankumouksellisia lukuisten ei-juutalaisten kanssa. Joukkokokoukset ja levottomuudet laajenivat päivä päivältä ja niihin osallistui yhä enemmän väkeä. Lokakuussa paikalle luikerteli myöhemmin tunnettu kommunistivaikuttaja Alexander Schlichter, joka kunnostautui sitten Ukrainan maatalouskomissaarina 30-luvun suuren nälänhädän aikana eli miljoonien ihmisten nälkiinnyttämisen päätoimijoista tärkeimpiin kuuluvaksi väkivaltaisista viljatakavarikoista vastaavana. Bolshevikit uhkailivat työläisiä ja järjestivät suuret lakot ympäri Ukrainaa. Yliopistolle oli hankittu suuri asevarasto, joiden avulla poliisia ja armeijaa vastaan taisteltaisiin. Sitten liike päätti jalkautua Kiovan kaduille, jossa kaadettiin raitiovaunuja ym. Seurasi vastatoimia ja pari päivää oli rauhallista. Sitten tsaarin manifesti julkaistiin 18.10. ja uusi suuri joukkokokous kokoontui yliopistolla Schlichterin johdolla. Viimein rehtoria vaadittiin avaamaan päärakennus ja tuhatpäinen väkijoukko tuhosi tsaarin kuvia ym. Nikolain puistossa juutalaiset yrittivät kaataa tsaarin patsasta köyden avulla. Raatihuoneessa raastettiin alas valtakunnan liput ja manifestit ja pystytettiin punaiset. Armeijan yksiköitä kivitettiin ja ne ampuivat vammauttaen muutamia mielenosoittajia. Tsaariperheen muotokuvia särjettiin ja tehtiin vastaavaa tuhoa. Sclichter piti puheita parvekkeelta ja myös muut, yksi leikki tsaaria muotokuvan kehysten sisältä. Väki näki juutalaisten riehuvan ja häpäisevän sitä, mikä osalle heistä oli pyhää. Vastavallankumouksellinen väkijoukko oli raivoissaan tihutöistä ja heille arvokkaiden asioiden häpäisystä. Kuului kehotushuutoja juutalaisia vastustamaan ja mielipiteitä koston tarpeesta heitä kohtaan. Kyseessä oli oikeasti eräänlainen sisällissota, koska poliisi ja armeija olivat vetäytyneet ja vankeja vapautettu paljon vankiloista. Kuvernööriä ei ollut paikalla ja varakuvernööri Rafalski oli juuri astunut virkaan. Poliisipäällikkö Zhikoski oli juuri käytännössä erotettu ja enää mistään piittaamatta toimessaan. Kaiken kaikkiaan epäpätevyyksien ja möhläysten kasauma vaikutti siihen, että järjestystä ei saatu. Poliisi ei uskaltanut toimia ja vaati armeijan yksiköitä paikalle. Kenraali Karass sai tehtäväkseen palauttaa järjestyksen kenraalikuvernööri Kleigelin väistettyä vastuunsa. Karass ei tuntenut johtosuhteita ja tilannetta eikä oloja tai hallinnon ihmisiä vieraalla alueella. Poliisi jöätti kaiken armeijalle, joka luuli saavansa tukea ja ohjeita poliisilta. Kaupungin heitteille jättö oli laukaissut pogromin, joka oli ennättänyt muuttua vakavaksi. 18.10. vallankumoukselliset olivat kukistuneet ja tilanne muuttunut juutalaispogromiksi. Väki huuteli kyllä selkeästi vatsavallankumouksellisia iskulauseita.19.10. kerääntyi jälleen tuhatpäinen väkijoukko. Ensi kerran osoittautui, että poliisi ja armeija olivat selvästi pogromistien puolella ja suurimmaksi osaksi katselivat sitä sivusta. Zikoskij oli kadulla itse ja Karass lopetti pogromin vasta 20.10. saatuaan terävän varoituksen kukistaa se. Kyseessä on siten ollut paikallisten johtajien osallistuminen kostoon. Kyseessä oli kuitenkin pikemminkin sisällissota kuin pogromi ja suomalaisena vuoden 1918 tapahtumiin tutustuneena en lähde edes arvostelemaan asiaa, vaan totean molempien osapuolten päässeen tuolloin vielä vähällä. Juutalaiset olivat ampuneet ja tuhonneet ja edustaneet bolshevismia pahimmillaan häväisten toisten pyhiä asioita. Vuodesta 1918 alkaen valkoinen osapuoli olisi joutuva tuollaisen bolshevikkisaastan komentoon. Mielenkiintoisesti 47 kuolleesta oli vain 12 juutalaista ja 205 loukkaantuneesta vain kolmasosa. “Itsesuojelujoukot” ja vallankumoukselliset olivat olleet aktiivisia myös. Tuhot olivat valtavat ja ennen kaikkea täysin syyttömienkin omaisuus tuhoutui vallankumouksellisten juutalaisten vuoksi.

    Odessan pogromista on säilynyt senaattori Kusminskin yksityiskohtainen selvitys. Odessassa oli ollut todella rauhaton vuosi. 13.6. puhkesi rajuja mielenosoituksia ja 14.päivä satamaan purjehti matruusien kaappaama panssarilaiva Potemkin. Siitä innostuneina työläiset ja opiskelijat lakkoilivat ja järjestivät joukkokokouksia. Jo 13. päivä olivat juutalaiset ampuneet poliiseja ja tappaneet kaksi pommilla laajojen tuhotöiden lisäksi. Potemkin innosti paikalle 5000 ihmistä ja laivalla ja maissa vierailtiin. Panssarilaivan miehistö olisi onneksi vähemmistöltään ollut sitä mieltä, että vallankumousta olisi pitänyt tukea pommittamalla kaupunkia. Potemkin pelästytti kaupunginjohtaja Neidhardtin ja tämä luovutti kaupungin armeijalle, varuskunnan päällikölle kenraali Kahanoville. Kuvernööri Karangossovista ei ollut mihinkään. 16.6. Potemkin uhkasi ampua, jos armeija ei jätä kaupunkia ja poliittisia vankeja vapauteta. Kolme laukausta ammuttiin. kaksi päivää oli jo satamassa ryöstetty ja tehty valtavaa tuhoa polttamalla suuria varastoja 8 miljoonan ruplan edestä. 17.6. olivat matruusit ja valtava juutalaisjoukko haudanneet yhden matruusin. 18.6. laivasto-osasto pakotti Potemkinin lähtemään. Elokuussa seurasi yliopistoautonomia ja vastaavat tapahtumat kuin Kiovassa. Uudelleen komennon ottanut Neidhardt ei voinut mitään jo autonomiankaan vuoksi. 15.10. hän joutui karkottamaan ulkopuoliset yliopistolta ja sulki sen armeijan joukkojen kanssa. Vastavaikutus oli tuhoisa. Suuri väkijoukko valtasi kadut ja teki barrikadeja ja tuhoja. Lähinnä juutalaisista koostuneet mellakoitsijat, joukossa naisia ja nuorisoa, ampuivat armeijan yksiköitä katusuluilla ja ikkunoista, parvekkeilta ym. 214 pidätettiin tuolloin ja heistä 197 juutalaista. Kolmasosa väestöstä kaupungissa ja siten etenkin opiskelijoiden joukosta muutenkin Venäjällä (opiskelijapaikkojen rajoitukset oli hiljattain poistettu) asutusalueella oli juutalaisia, joten ei mikään ihme. 9 kuollutta ja 80 loukkaantunutta sinä päivänä, muutama poliisi myös loukkaantui. 17.10. armeija partioi kaduilla ja oli rauhallista. 18.10. seurasi manifesti ja mielipuolinen käsky kenraali Kaulbarsilta vetäytyä kaduilta, jotta ihmiset saisivat juhlia keisarin armollista manifestia. Samaa kiitollisuutta eliitti oli odottanut Kiovassakin. Seurauksena oli itsepuolustuskaartien (2000) ja opiskelijoiden ym. vallankaappausyritys ja kaupungin haltuunotto. Opiskelijamiliisi hallitsi kaupunkia ja teki veritekoja. Taas häväistiin kaikki, mikä muille oli pyhää ja riehuttiin kuin monta kertaa aikaisemminkin. Juutalainen nuoriso luuli olevansa niskan päällä ja pilkkasi venäläisiä esim. näin: “Olemme antaneet teille jumalan ja nyt annamme tsaarin myös”. Vallankumoukselliset perustivat väliaikaisen hallinnon, mutta hallitsivat kuin bolshevikit. Niitähän he olivatkin. Osa ei tyytynyt kuitenkaan vain poliisien murhaamiseen, vaan yleinen anarkia aiheutti venäläisvastaisia pogromeja-juutalaiset opiskelijat ampuivat rauhallisia venäläisiä. Vallankumoukselliset venäläiset ja juutalaiset alkoivat tapella keskenään paikoin ja ensin juutalaiset olivat niskan päällä ja tappoivat venäläisiä. Huligaanit liittyivät mukaan ja pian molemmilla puolilla osallistui taisteluihin kaikenlaista väkeä. 19.10. syntyi ymmärrettävä vastamielenosoitus, jossa oli väkeä laidasta laitaan, myös työläisiä. Iso kulkue kantoi tsaarin kuvia ja ikoneita ym. Rauhanomainen mielenosoitus muutti luonnettaan, kun ikonia kantava poika ammuttiin jostain ja muuta joukkoa kohti ammuskeltiin. Ensin kaikki muuttui rangaistukseksi väkivallantekijöitä vastaan ja niin juutalaisia kuin muitakin opiskelijapuvussa esiintyneitä pahoinpideltiin. Pian epämääräinen ja kurittomampi aines liittyi mukaan ja lopulta kyse oli jälleen valtavasta tuhoamisesta ja kostosta koko juutalaisväestön edustajia kohtaan, vaikka osa pyrki kostamaan juuri vallankumouksellisille aineksille. Taas ilmeni paikallisessa poliisi- ja armeijan virkakunnassa sympatiaa pogromisteja kohtaan, koska heidän toimintansa katsottiin ainakin osaksi oikeutetuksi. Juutalaisia häiriköitä ja kommunisteja vihattiin. Kyse oli sisällissodan tyyppisestä taistelusta eikä suinkaan viranomaispogromista. Kusminski nosti tästä hyvästä syytteen 42 poliisia ja 23 korkeampaa virkamiestä vastaan. Syytä olikin, sillä kasakoiden raportoidaan tappaneen silmittömästi syyttömiä ihmisiä ja muidenkin järjestystä edustaneiden henkilöiden lisäksi. Saldo oli 500 kuollutta, josta juutalaisia 400. Ne olivat poliisin ilmoitukset. Hautausurakoitsijat ilmoittivat 86 kristittyä ja 298 juutalaista hautausta. Sairaalat raportoivat 608 vammautuneesta, joista 392 juutalaista. Poale Zionin mukaan 302 juutalaista kuoli, 55 itsepuolustajaa ja 15 kristittyä itsepuolustajaa.

    Kuten sanottua, niin moni pogromi tukahdutettiin alkuunsa 1905. 1905 oli pogromeja paljon silti, yhteensä 24 asutusalueella. 1000 ihmistä tapettiin, mutta pogromit eivät olleet suunnatut juutalaisia vastaan, vaan kaikkia kommunistisia aineksia vastaan. Näin toteaa moni aikalaistarkkailija. Samoin jälkeenpäin asioita tarkasteleva. 24 pogromista muut olivat pienempiä. Kommunisminvastaisia mellakoita ja levottomuuksia oli myös muualla Venäjällä. Nämä olivat osa vallankumousta. Osana Odessassa oli juutalaisten rinnalla myös armenialaisia ja puolalaisia sosialisteja. Lännessä puhutaan edelleen vain Venäjän juutalaispogromeista, mutta suurmaanomistajien vastaiset pogromit olivat paljon yleisempiä ja verisempiä ja niitä oli vuosikausia joka puolella Venäjää. I maailmansodan aikana oli myös saksalaisvastaisia pogromeja. 1905 Varsovan pogromi ei kuulu kirjan aihepiiriin eikä oikeastaan Bialystokin pogromi myöskään. Bialystok on toki Puolan rajalla. Bialystokin pogromi on oikeasti hieman edellä kuvatun kaltainen anarkistiterroristien taistelu virkavaltaa vastaan. Juutalaiset olivat voimakkaasti mukana tässä kansannousussa. Sitä pyrittiin hyödyntämään ja esittelemään maailmalle pogromina sekä imperiumissa. Esim. Berliinin media seurasi kahden tunnin viiveellä pogromia alusta lähtien ja anarkistit levittivät painamiaan lentolehtisiä pogromista, jota ei oikeastaan ollut eli se oli lavastus ja terrori-iskujen sarja erittäin levottomassa kaupungissa (poliisi ei juuri ollut koko kesänä uskaltanut pitkiin aikoihin eräille kaduille jatkuvien attentaattien vuoksi).

    Duuma-aika ja I maailmansota

    Kun juutalaisille sosialisteille selvisi, että vallankumous ei vähään aikaan etene ja muillekin, olot rauhoittuivat viimeistään 1907 myös juutalaisten asutusalueilla. Suuri osa uskoi viimein edistyksen alkavan pikku hiljaa edetä ja uudet vapaudet maistuivat. Ilmeisesti kaikki eivät myöskään olleet pitäneet vallankumouksellisten anarkiasta. Siirtolaisuuden massiivisin aalto osui aikaan vallankumouksen jälkeen, joten mukana on ollut myös pettyneitä vallankumouksellisia ja pogromien ym. vaikutusta, varmasti myös vallankumouksellisen anarkiaan pakenijoita, sillä jo ennen valankumousta siirtolaisuus oli runsasta 1900-luvun ensi vuosina. Duuma-aika oli sen verran vapautunutta, että juutalaisista osa alkoi olla vallankumousta vastaan eikä 1917 kumous ollut aivan yhtä suosittu kuin vuonna 1905. Tosin suuri osa silloinkin kannatti muutosta ja osa kääntyi uudelleen sota-ajan tapahtumien lisättyä taas tsaarin vastaista mielialaa. Duuma-aikana elintaso oli noussut paljon jo verrattuna 1800-luvulle ja juutalaisten vaikutusvalta yhteiskunnassa oli kaikesta huolimatta erittäin vahva joka alueella lähes. Lehdistössä he vaikuttivat niin vahvasti, että kun näytelmän “Juutalaiset” kirjoittaja Tshirikov lähinnä pöytäpuheluontoisena merkintänä totesi, että useimmat pietarilaiset kriitikot olivat juutalaisia, vaikka heillä ei ehkä ollut täydellistä selvyyttä venäläisestä arkielämästä, tästä puhkesi väittely älymystön parissa. Se käytiin vuonna 1909 lehdessä Slowo (Sana). Itse asiassa taantumuksellisen oikeiston antisemitismi oli erityisesti lisännyt liberaalin älymystön ja sosialistien parissa vastavaikutusta, joka aivan kuin nyt halusi vain ylistää juutalaisia ja vallitsi tavallaan poliittisesti korrekti hymistely hetken aikaa. Älymystö oli ottanut juutalaiset muutenkin lemmikikseen, koska se halusi myös kumousta ja oli täynnä edistysuskoa ym. Siispä merkintää paheksuttiin antisemitistisenä. Itse Jabotinsky kirjoitti sitten uuden artikkelin, jossa itse asiassa sanoi sen olevan ei-hyväksyttävää, vaikka ei olisikaan ollut antisemitismin ilmaus. Aivan oikein hän totesi, että edistyksellinen lehdistö vaikeni tällaisista asioista ja teki juutalaisista tabuaiheen. Hän kuitenkin moitti tyyliä ja paheksui sitä, että koko antisemitismi vaiettiin lähes kuoliaaksi ja tällaisiinkaan ei sitten puututtu siksi, että juutalaisuus oli tabu. Pelkäämällä leimautumista ei uskallettu puhua juutalaisista ja sitten ei välitetty tai uskallettu kajota tällaisiin asioihin (siis olisi pitänyt uskaltaa vaatia avoimesti tällaisten asioiden sensuuria juutalaisten hymistelyn lisäksi). Tällä tabu-taktiikalla vapaamielinen lehdistö kuitenkin sai aikaan vaikutelman, että mitään juutalaiskysymystä ei olisikaan ja juutalaiset tuudittautuivat turvallisuuden tunteeseen eivätkä sitten osanneet varoa, kun pogromit taas puhkeaisivat. (Minusta tyypin röyhkeydellä ei ole rajoja ja ihmeellinen saivartelu kuulostaa kuin vallan täyteiseltä saivartelulta ja itseään täynnä olemiselta, jos asian lyhyestä esittelystä ymmärsin). Hän sai monta hyvin sivistynyttä vastausta, joidenka mukaan ei ollut kyse tuossa mistään antisemitismistä ja loppujen lopuksi tultiin siihen tulokseen, että eri kansallisuuksista on voitava keskustella ja että venäläisilläkin olisi oikeus olla venäläisiä ja että uusi uljas maailma ja kansojen veljeys eivät merkitsisi kansallisuuksien kieltämistä ym. vatvomista. Hämmentyneinä ihmeteltiin, miksi tähän juuri oltiin takerruttu, koska kyllähän juutalaisistakin tehtiin pilaa ym (ilmeisesti viittaus juutalaisten valtaan oli kuitenkin liikaa. Kuitenkin jos tällaisesta piti puhua lehdissä, sen tuli olla antisemitismiä. Vallitsi vastaava tabu kuin nyt: juutalaisista ei saanut puhua tai piti ylistää ym.) . Siispä J tavallaan rikkoi itse tabun alkamalla niuhottaa. Mikään vastaus ei tietenkään kelvannut. Hänelle vakuutettiin, että vaikeneminen ei ollut mitään taktiikkaa ym. Tällaiset fasistit kuvaavat tietysti nykyisinkin tuota aikaa kuten Jabotunsky toisessa yhteydessä eli juutalaiset olivat muka suurin piirtein jo joukkohaudan pohjalla vihollisten ympäröimänä (useat sionistit pitävät kaikkia vihollisina) ja kaksikulttuurisuus kalvoi ja oli vaara ja juutalaiset olivat aina vain sikopaimenia venäläisen kulttuurin pyhäköissä eikä siis tulisi assimiloitua ja venäläistyä liikaa ym. Hän siis pelkäsi eniten venäläistymistä liiaksi. Hän kuitenkin tajusi älymystön syövän heimolaistensa kädestä ja siitä voitiin suorastaan puhua, tosin hieman ohitse ja lisävaatimuksia tehden. Monilla lienee hyvin erilainen käsitys tsaarin ajoista ja juutalaisten asemasta! Kuitenkin tsaarin tukemat oikeiston lehdet olivat heikoilla ja useimmat Novoje Vremjaa lukuun ottamatta melko matalatasoisia. Juutalaiset pyörittivät suurilla rahoillaan lehdistöä ja kulttuurielämää pitkälle ym (Jabotinsky piti juuri esim. tätä media-hallintaa ainakin virallisesti yllättäen vaarana, muka ei pitäisi sotkea nenää liiaksi Venäjän asioihin, mutta ehkä kyseessä on tämän fanaattisen sionistin pelko assimilaatiosta ja sionismin tappiosta). Samana vuonna 1909 Andrei Belyj, ei mikään oikeistolainen saati chauvinisti kirjoitti: “Kansallisen kulttuurin kellokkaat ovat ihmisiä, joille tämä kulttuuri on vieras..katsokaa vaikka Venäjän lehdistön avustajia: Ketkä ovat musiikki- ja kirjallisuuskriitikoita näissä lehdissä? Löydätte listoilta melkein yksinomaan juutalaisia. Jotkin heistä ovat lahjakkaita ja soveltuvia ihmisiä, on jopa sellaisia, jotka ovat tajunneet kansallisen kulttuurin ehkä syvällisemmin kuin venäläiset, mutta nämä ovat poikkeuksia. Suuri juutalaisten kriitikoiden massa koostuu täysin venäläiselle kulttuurille vieraista ihmisistä, jotka kirjoittavat esperanto-jargonia ja terrorisoivat jokaista yritystä rikastaa ja syventää venäläistä ilmaisua”. Vallankumouksen jälkeen monet muistelivat duuma-aikaa kultaisena aikana ja olivat varmoja, että juutalaiset olisivat saaneet loputkin oikeudet 20 vuoden kuluessa (esim. sionisti Daniel Pashmanik ja sionismin vastustaja ja sitä aaveideologiana pitänyt Josif Bikerman).

    Mielenkiintoista, että duuma ei yrittänyt edes poistaa juutalaisrajoituksia. Ilmeisesti kyseessä olivat kunkin duuman aikana taktiset laskelmoinnit. Toisessa duumassa oli vasemmistoenemmistö. Duumat 1-4 eivät ajaneet juutalaisten tasa-arvoistamista. Stolypin yritti saada talonpojille tasa-arvoisuuden, mutta nimenomaan vasemmisto blokkasi sen aina, koska edellytti juutalaisten ja puolalaisten aseman tasa-arvoistamista ensin. Tämä lisäsi tsarismin painetta eikä vähentänyt sitä. Ilmeisesti vasemmisto halusi vallankumousta ja sille eivät uudistukset kelvanneet. Ehkä olisivat saaneet ja nopeasti, jos Stolypin olisi saanut jatkaa. Hän oli jo Samarassa toimiessaan ollut erittäin juutalaismyönteinen ja kannatti uudistuksia asiassa. Kuinka ihmeellistä, että juuri hänet murhasi mitätön juutalainen terroristi. AS ei ota kantaa murhaan, mutta Radzinski väittää tsaarin siihen sekaantuneen ja Rasputinin. Ainakin jokin AS:n mukaan umpityperä salaisen poliisin päällikkö olisi siihen ollut osallinen. 1911 siis Stolypin murhattiin ja AS:n mukaan hän olisi varmaan estänyt I maailmansodan syttymisen. Nyt näin ei käynyt. Vaikka tsaari olisi pian erottanut Stolypinin, hänet olisi AS:n mukaan kutsuttu takaisin pätevien alaisten puutteessa 1914 tai 1915. Murhaajan juutalaisuus tuli ilmi ja Kiovassa murhaa ei juutalaisyhteisö paheksunut eikä valitellut. Tämä herätti pahaa verta ja esim. W Rosanov kirjoitti, että myötätunto loppui hänen osaltaan ja hän kysyi, entä jos venäläinen olisi rohjennut murhata heidän suuruutensa Rothschildin. Asiaa pahensivat tietysti vallankumouksellisten opiskelijoiden myötätunnon osoitukset murhaajaa kohtaan. I maailmansotaa ennen sattui vielä

    (1)(0)
    • Ohops, tekstiä on jäänyt pois:

      ”I maailmansotaa ennen sattui vielä surullinen episodi, kun eräs poika murhattiin oudon verisesti ja lopulta epäiltiin rituaalimurhaa. Bailis-oikeudenkäynti oli Soltshenitsynin mukaan häpeäksi, sillä syytteen nostamiseen ei ollut kunnon todisteita. Mies sentään vapautettiin, joten kyse oli melko varmasti huonosta harkinnasta (aiheesta on kirjoitettu paljon ja se on ehkä AS:n mielipide. Ehkä asia oli syytä selvittää. Ainakin nainen, joka syytti Bailista pysyi kannassaan, vaikka bolshevikkien käsissä koki uhkailua ja väkivaltaa. Juutalaiset tshekistit kuulustelivat häntä, riisuivat yläruumiin ja laittoivat revolverin suuhun. Kun mitään ei myönnetty, hänet ammuttiin saman tien (erään tshekistin kertomus) Rasputinin kerrotaan kirjassa veljeilleen paljon rikkaiden juutalaisten kanssa ja tehneen keskinäisiä sopimuksia heidän kanssaan. Muutama pantiin murhan jälkeen syytteeseen Saksan hyväksi vakoilusta.

      I maailmansotaan liittyi ikävä episodi. Vallankumouksellisten riveissä olevat sankat juutalaisjoukot ym. nationalismi olivat tehneet heidät epäsuosituiksi armeijan johdon piirissä. Todella ikävän tyypin Januskevitshin saatua sattumalta suuriruhtinan luovuttua myös poliittista valtaa miehitysalueilla tämä idiootti saattoi antaa yksin käskyn evakuoida kaikki juutalaiset rintaman läheisyydestä. Joukkojen vetäytyessä evakuointia oli lisättävä ja aluetta oli muutenkin levennetty. Käsky oli myös huonosti harkittu ja evakuointia ei juuri suunniteltu ja järjestetty. Kyse oli tavallaan kuin holokaustievakuoinneista toisen maailmansodan aikaan Puolassa tai oikeastaan pahemmasta, sillä saksalaisilla oli järjestys, kun taas nyt juutalaiset joutuivat lyhyellä varoitusajalla lähtemään joskus ilman mitään omaisuuttaan ja heidät huollettiin huonosti eikä vastaanottoa olut järjestetty. Kaaos oli valtava ja paheksunta ulkomailla asianmukainen. Myös vapaamielisten hallitsema duuma oli kuohuksissaan. Toukokuun 11. päivä 1915 käsky oli peruttava ja evakuoinnit keskeytettävä. Sikäli epäluottamukseen oli perusteita, sillä esim. Lenin toteaa, että lännessä suuren kannatuksen omanneet Bundin jäsenet olivat germanofiileja ja nauttivat venäläisten tappioista. Muutenkin raportit kertovat ja muistelukset juutalaisten pitäneet saksalaisia kultivoituneena eurooppalaisena kansakuntana ja luottaneen heihin enemmän kuin venäläisiin. He eivät paenneet vihollista ym. Lisäksi juutalaiset pelkäsivät venäläistä lupausta itsenäisestä Puolasta, sillä Puolassa (joka oli vuosisatoja sietänyt juutalaista väestöä suuria määriä) oli syntynyt erittäin voimakas antisemitismi ja juutalaiset pelkäsivät vainoja Puolan itsenäistyessä. Tietysti vakoilua ym. oli, mutta epäluulot olivat silti liioiteltuja ja juutalaisia palveli armeijassa paljon. Tähän episodiin liittyy muuten Don Heddesheimerin kirja The First Holocaust (Ensimmäinen holokausti. Minun mielestäni siis jo toinen). I maailmansodan jalkoihin jääneille juutalaisille alettiin USA:ssa ja muissa maissa keräämään rahaa (ns. Joint Comttee=Jutalaisten sotauhrien avustuskomitea, Maailman juutalaisten avustusjärjestö ym.). Apua tarvittiin epäonnistuneen evakuoinnin vuoksi ja sitä tuli. Tietysti asutusalue oli juuri sota-aueella ja samoin Iävallan ja Puolan juutalaisalueet, joten huolen voi ymmärtää ja evakuointi oli vain yksi syy. Juutalaiset Venäjällä toimivat myös rahoineen ja erityisesti pantiin merkille sisä-Venäjän sijoitusalueiden ihmisten vieraanvaraisuus ja auttavaisuus. Länsimaiden apu oli varmasti tarpeen niin tässä kuin sodan jälkeen Puolassa, Jugoslaviassa ym. Silti Joint Comissionin joukkokokousten plakaatit miljoonien juutalaisten holokaustin pysäyttämiseksi mielenosoituksissa esim. vuoden 1916 valokuvassa ovat Heddesheimerin kirjassa huvittavia. Keräykset ampuivat yli propagandassaan ja myös jättivät jälkensä. Monet puhuivat USA:ssa pitkään juutalaisten holokaustista I maailmansodan jälkeen ja pitivät sitä maailman yhtenä suurimmista katastrofeista (lehtijuttujen perusteella). Myös väitettiin, että juutalaiset olisivat muka kärsineet sodasta eniten. Siis 1914-15 oli kuin olikin valtiollinen suuri pogromi. Venäjä yritti lepytellä ulkomaita laajentamalla asutusaluetta ja poistamalla rajoituksia armeijan ym. piiristä, joita juutalaisille oli asetettu viime vuosikymmeninä ennen sotaa. Mitään holokaustia ei tietenkään ollut, vaan juutalaisväestö kasvoi rajusti I maailmansodan aikana ja sen jälkeisinä vuosina Euroopassa ja enemmän kuin sotaa käyneiden kansojen. Myös 1800-luvulla väestönkasvu oli ollut kaksi kertaa nopeampaa kuin venäläisten. Miljoonasta oli tullut 120 vuodessa 5 miljoonaa+1,5 miljoonaa emigranttia eli 6,5 miljoonaa. Ei liene yllätys, että liitosuhteesta huolimatta Schiff kieltäytyi lainoittamasta Venäjää. 1915 hän käytti vaikutusvaltaansa, jotta mistään muualtakaan ei olisi lainaa Venäjälle myönnetty. Taas siis 1916 Englannin lordi Rothschild ja Ranskan paroni Rothschild sanoivat ei ja vetosivat vaikutsvaltaisten amerikkalaisten juutalaisten suuttumukseen. Emigrantit ja juutalaiset olivat lobanneet jo 1911 senaatin sanomaan irti taloussopimus vuodelta 1832, koska Venäjä ei poistanut juutalaisten asuma-aluerajoitusta ja muutamaa muuta rajoitusta. Presidentti taipui tähän. USA siis päätti ulkosuhteistaan suurvaltaan sen perusteella, miten maa suhtautui vähemmistöön, vaikka vastaavia rajoituksia oli maassa myös muille ryhmille eikä juutalaisia oikeastaan sorrettu. Esim.pääkaupunkiseudun väkilukua säädeltiiin tarkasti myös. Tässä on siis esitelty Heddesheimerin kirjasta tietoja myös. Joint-committeen ja muiden keräykset mainitsee myös AS. En viitsi blogata DH:n kirjasesta, mutta laitan linkin kommenttiosastolle)

      Lienee turha mainitakaan, että juutalaiset, jotka hallitsivat monen kaupungin kauppaa, olivat myös armeijan suuria toimittajia. Armeijassa oltiin raivostuneita siitä, kuinka he tietysti pyrkivät ottamaan täyden hinnan ja ylikin kaikesta ja keinottelemaan hintoja ylös, toimittamaan huonoa laatua ym. Vastaavia syytöksiä ja tietysti oman edun tavoittelua syntyy aina sodan aikana ja valitusta. Tärkeä seikka on kuitenkin tässä se, että jo Krimin sodan aikana vastaavia konflikteja ja valituksia oli olemassa eli juutalaiset kauppiaat olivat kaikissa sodissa erittäin tärkeitä armeijan tavaratoimittajia ja siis armeija oli aina juutalaisten suuri asiakas. I maailmansodan aikana ilmeisesti osa kauppiaista toimitti tavaraa Saksaan Turkin ja Persian ym. kautta, mikä oi jo vakavampi juttu.

      Palaan vielä teoriaan juutalaisvähemmistön käyttämisestä vallankumoukseen. Selkeästi näin tapahtui eli ulkomailta käytettiin heitä vahvan sosialistisen liikkeen kautta kumoamaan tsaarin valtaa. Melko varmasti jo 1860-luvulta asti. Katsoin juuri Kopp-dvd:n Gekaufte Revolutionen. Siinä Wesbster Tarpley toteaa, että jo Ranskan suuressa vallankumouksessa oli Englannin salainen palvelu mukana. Suuret kumousjohtajat Saint Just ym. asuivat juuri ennen sitä Englannissa salaisen palvelun luona. Osa oli kostoa USA:n tukemisesta, mutta oli kai muutakin. Etenkin kumousta edeltänyt destabilisaatio oli tuntuvaa, kun viiniä salakuljetettiin ja mytiin halvalla. Maaseutu kriisiytyi. Vastaavasti Englanti sai aikaan kumoukset 1848 Pyhää allianssia vastaan. Ne menivät mönkään, mutta niitä pohjustettiin kaikenlaisilla salaseuroilla ja terroristeila. Oikeastaan vallankumouksissa on aika usein tällaisia kuvioita mukana. Esim. 1918 Saksan vallankumous oli ulkomaisten tiedstelupalveluiden masinoima ja maailman kommunistieliitin ja sosdem-eliitin, joka oli siis juuri samojen voimien ohjailema ilmeisesti eli huijjaus (1918 tikarinisku oli tosi eikä legendaa. Siihen olen saanut tiedot kirjasta Grosse Wendig, sillä tuo dvd ei puhunut siitä esimerkkinä. Se keskittyi lähinnä Egyptin tuoreeseen CIA-kumoukseen. Myös puhuttiin kumouksista 80-luvulta nykypäivään. Niissä ja monissa liikehdinnöissä on aina mukana enemmän tai vähemmän tällaisia elementtejä globaalissa maailmankylsässä).”

      (1)(0)
  4. ”Juutalaiset Neuvostoliitossa
    Elokuu 3, 2011

    Alexander Soltshenitsynin viimeiseksi jäi 2002 ilmestynyt kaksiosainen teos 200 Jahre Zusammen. Se kertoo Venäjän juutalaisten ja venäläisten välisten suhteiden historian 1700-luvulta Neuvostoliiton hajoamiseen ja siis käsittää juutalaisten historian Venäjällä. Sain juuri luettua toisen osan saksankielisenä eli Die Juden in Sovjetunion (Juutalaiset Neuvostoliitossa). Sekin oli yli 530-sivuinen järkäle melko pienellä tekstifontilla isoilla sivuilla. On kuitenkin syytä yrittää jotain yleistä laittaa siitä blogiin, sillä Soltshenitsyn rikkoo monta tabua, joista eräästä olenkin jo blokannut eli kuten Biebersteinin tutkimus esittää, bolshevikkivallankumous oli hyvin juutalainen eli juutalaiset vallankumoukselliset dominoivat vahvasti tuolloin ja ennen Stalinin aikaa. Solthsenitsyn sanoo samat asiat ja usein vielä suoremmin. Hänen mukaansa juutalaiset mahdollistivat vallankumouksen onnistumisen ja olivat myös sitä toteuttamassa. He hallitsivat hänen mukaansa ennen Trotskin syrjäyttämistä täysin ja Stalinin aikanakin vaikutus oli hyvin vahva kylmän sodan alkuun asti. Soltshenitsyn toteaa myös useassa kohtaa muiden maiden juutalaisten, etenkin USA:n ja Länsi-Euroopan maiden hyvin suuren vaikutusvallan maailmassa, kun hän kertoo Venäjän ja Neuvostoliiton ulkosuhteista ja juutalaisten kanssakäymisestä niiden kansalaisten ja johtajien kanssa. Soltshenitsynin tarkoitus on pyrkiä molemminpuoliseen ymmärrykseen juutalaisten ja venäläisten kesken ja sen vuoksi hän on kirjoittanut kirjan. Hän haluaa selvittää asioita ja valottaa totuutta, joka on monesti jäänyt epäselväksi monille monien keskeistenkin asioiden osalta. Teokset pyrkivät siis rehelliseen kokonaisesitykseen, sillä Soltshenitsynin mukaan totuuden tunteminen on edellytys kummankin kansan ja kulttuurin molemminpuoliselle sovulle ja yhteisymmärrykselle. Kullekin yksilölle on tärkeää se, että tuntee historian tapahtumat. Itsetuntemus ja terve elämä edellyttävät kypsää tosiasioiden tunnustamista ja myöskin vastuun kantamista ja tuntemista esi-isien teoista. Teos ei siis pyri mihinkään yksipuoliseen kritiikkiin, vaan nimenomaan ketomaan, miten eri ryhmät ja yksilöt kansanosien keskuudessa toimivat ja miten eri kansankerrokset asiat kokivat. Soltshenitsyn käyttää paljon sitaatteja eli antaa usein juutalaisten itsensä kertoa teostensa ja lausuntojensa kautta näkemyksensä. Soltshenitsyn on kuuluisa kirjailija, jolla oli loppuun asti laajat kansainväliset ystävyys- ja ammatilliset suhteet. Hän jakaa sekä kehuja että antaa kritiikkiä eri ihmisille ja teoille ja ihmisryhmille sen mukaan, kuin hänen mukaansa mahdollisimman objektiivisesti ja ihmisyyden kannalta aihetta on. Silti arvostetun kirjailijan sillanrakennus- ja historiankirjoituksen oikaisuteos sai ristiriitaisen vastaanoton, kuten oikeastaan muutamat hänen aikaisemmatkin teoksensa tässä samassa hengessä. Nyt mies ei kuitenkaan ollut kajasti arvostettu kirjailija, vaan ristiriitaisuus repi yleisöä lujasti. Teoksista on monilla tahoilla vaiettu eikä niitä ole tietääkseni vieläkään käännetty englanniksi.

    Soltshenitsyn on itse asiassa melkoisen maltillinen ja jättää kyseenalaistamatta monta yleisesti hyväksyttyä, vaikkakin todellisuudessa kiisteltyä vakiintunutta käsitystä eri asioista. Hän ei lähde väittämään, että Lenin olisi ollut juutalainen eikä halua olla revisionistinen lainkaan puhuessaan Kolmannen valtakunnan edustajien edesottamuksista Neuvostoliiton vastaisen sodan aikana tai holokaustista. Koska kaikki vallankumouksen rahoituskuviot eivät ole selvillä, hän ei puutu siihen asiaan juurikaan. Minulle nämä olivat pettymys, vaikka hän kylläkin toteaa Anthony Suttonin olleen pitkälle oikeassa USA:n ja Neuvostoliiton suhteiden luonteesta ja rahaeliitin strategiasta Neuvostoliiton suhteen kirjassa Wall Street ja Bolshevikkivallankumous. Tästä hieman myöhemmin. Helmikuun vallankumoukseen johtaneet tapahtumat ovat ensimmäisessä osassa, jota vasta alan lukemaan. Toinen osa alkaa siitä, kun Helmikuun vallankumous on juuri tapahtunut.

    Helmikuun vallankumous ja väliaikainen hallitus

    Väliaikaisen hallituksen taustalla vaikuttaneen tärkeän elimen merkitys on jäänyt yleensä taka-alalle. Tämän työläisten ja sotilaiden edustajien toimeenpaneva komitea muodostettiin vallankumouksen ensi tunteina. Komitean jäsenet olivat usein salanimien takana eikä suuri yleisö tiennyt juuri mitään pitkiin aikoihin, kuka Venäjää oikein hallitsi. Tämä komitea vei vallan liberaalilta hallitukselta. Noin 30 komitean todellisuudessa valtaa käyttäneistä jäsenistä (12 sotilasjäsentä ei juuri omannut tähän kykyjä) jäsenistä puolet oli juutalaisia sosialisteja. Venäläisten määrä oli ihmeen vähäinen, vain neljännes. Loput jäsenet olivat latvialaisia, puolalaisia ja kaukasialaisia. Ministerin toimesta oli kieltäytynyt neljä juutalaista, sillä heidän mielestään juutalaisten näkyvimmällä paikalla hallinnossa eli ministerinä oleminen olisi herättänyt pahaa verta. Juutalaisia varaministereitä olikin jo paljon ja juutalaiset miehittivät ison osan hallintoa alemmissa portaissa. Heikko hallitus ei päättänyt juui asioista, vaan em. ”sotilaiden ja talonpoikien” elin, jollaisia olivat myös alueelliset vastaavat. Usein ei kyse ollut sotilaista tai talonpojista, vaan elimissä oli muiden ammattien edustajia ja juutalaisilla huomattava valta, kuten erinäisissä komiteoissa ja muissa elimissä (esim. Kornilovin kielteinen suhde vallankumoukseen on saattanut johtua juuri tästä, sillä häneltä on peräisin kitkerä kuvaus asioimisesta korkeimman komitean parissa ja joutumisesta täysin juutalaisten ympäröimäksi”).

    Uskonnollinen osa juutalaisista suhtautui vallankumoukseen vieroksuvasti ja huolestuneena. Suuri osa kuitenkin oli haltioissaan ja vasemmistolla vahva kannatus. Kuten aiemmin on selvinnyt, juutalaisista iso osa oli sosialisteja, jotka halusivat murtaa tsaarin vallan ja saada juutalaisille täydet mahdollisuudet osallistua yhteiskuntaan. Sosialismi oli sukulaisaate sionismille ja oikeistossa perinteisesti oli enemmän aatteellisestikin kansallisia ennakkoluuloja ja kansallisuuden korostamista, joka taas merkitsi juutalaisuudella uhkaa ja myöskin mahdollisesti heikompaa menestymismahdollisuutta. Maailmanlaajuisesti juutalaiset liikehtivät sankoin joukoin vasemmistoliikkeissä, kuten muistamme. Yhdenvertaisuus ja mahdollisuus vaikuttaa tuntuivat kai olevan mahdollisempia saavuttaa sitä kautta, kuten yleisesti arvellaan. Pogromien kokeminen ja yleismaailmallisestikin vainojen kokeminen sekä uhanalaiseksi mielletty asema (sekä traditio, joka korostaa menneitä vainoja ja kärsimyksiä) ovat kai omiaan korostuneeseenkin vallan- ja vaikuttamisen haluun. Siten ei liene ihme, että monesta yhteiskunnallisesta vaikutuskanavasta sivussa olleet juutalaiset olivat vallankumouksen jälkeen hyvin aktiivisia. Kun mahdollisuus tuli, alkoi kuumeinen pyrky kaikkiin valtaelimiin kaikilla tasoilla ja osallistuminen yhteiskuntaan eri osa-alueilla. Väliaikainen hallitus luonnollisesti muutenkin takasi tietysti juutalaisille ja kaikille muillekin täydet oikeudet osallistua oikeuslaitokseen, valtion hallintoon, sotalaitoksen sekä vapaaseen liikkumiseen ja asuinpaikkakunnan valintaan. USA:ssa ja Englannissa asiaa juhlittiin laajoissa joukkokokouksissa. USA:ssa juutalaisjärjestöt olivat lobanneet kongressin ennen sotaa tekemään päätöksen, että USA:n oli painostettava tsaaria voimakkaasti, jotta tämä poistaisi juutalaisilta rajoitukset asettua asumaan heille säädetyn asumaoikeuden ulkopuolelle, myös Pietariin ja Moskovaan sekä idemmäs. Myös Jacob Schiff lupautui vastedes rahoittamaan venäjää, kun hän oli vastalauseena juutalaispolitiikalle (asumisrajoitusten lisäksi vaikutusmahdollisuuksien puute, koska juutalaiset eivät saaneet osallistua tas-arvoisesti yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ym). Valankumouksesta kului vain kuukausi ja USA julisti sodan Saksalle. Balfourin julistuskin oli jo luvattu paljon aikaisemmin (julistus oli pikkujuttu, sillä Balfour ja Englannin ja USA.n johtajat olivat täysin sionistien marionetteja tuolloin ja puuhasivat tietysti Israelin perustamista, mikä selviää esim. Douglas Reedin kirjoista).

    Enemmistö juutalaisista oli sionisteja. Heillä oli monta järjestöä, joista useat sosialistisia. Lisäksi tulivat muut vasemmistopuolueet. Silti muissa vasemmistopuolueissa oli huomattava juutalaisedustus. Paljon suurempi kuin väestömäärän osuus ja useat olivat johtotehtävissä. Kommunistit eivät olleet tähän aikaan kovinkaan juutalainen puolue muihin verrattuna, mutta johto koostui vahvasti juutalaisista ja juutalaisia riitti sielläkin jäsenistössä. Ei siis ihme, että vaikutusvaltaa tuli, kun vasemmisto teki vallankumouksen ja otti vallan. Soltshenitsyn on tutkinut lehtiä ja eri tapahtumia ja hän ei ole voinut olla panematta merkille juutalaisten sukunimien suurta edustusta. Erinäiset todistukset ja lehtijutut antavat ymmärtää, että juutalaiset olivat aktiivisesti mukana vallankumouksen ensi hetkistä alkaen. Kaikkialla näkyi sotilaita ja juutalaisia silminnäkijöiden mukaan. Tärkeissä vallan keskuksissa alusta lähtien ja kaduilla. Muuttorajoitusten poistuttua juutalaisia tulvi pääkaupunkiin ja tärkeisiin paikkoihin ja suurin osa joka puolella toimineista agitaattoreista oli juutalaisia. Kun sanomalehdet alkoivat ilmestyä, niissä keskeisimpinä uutisina olivat erilaiset arviot mahdollisesti valmisteilla olevista juutalaisvainoista ja niiden torjumisesta. Todellisuudessa pogromeja ei esiintynyt, mutta huolissaan oltiin erilaisesta juutalaisvastaisesta kiihotuksesta, jollaista väitettiin esiintyneen esim. Ukrainassa. Paljon kiinnitettiin myös huomiota juutalaisten asemaan Romaniassa ja Suomessa, jossa ei onnistuttu saamaan läpi pitkään aikaan Väliaikaisen hallituksen juutalaisten täydet kansalaisoikeudet takaavia uudistuksia. Tunnettuja juutalaisvihaajia pidätettiin. Esim. rituaalimurhaprosessissa Beilisiä vastaan toimineet syyttäjät joutuivat kuitenkin oikeuteen vasta bolshevikkien toimesta. Kun vallankumoushallinto huomasi taloudellisen tilanteen pian uhkaavaksi, kotimaan juutalaiset yksityiset sekä juutalaiset pankkiirit tekivät paljon uhrauksia ja luotottivat valtiota. Ulkomailta oli myös helppo saada lainaa, koska juutalaiset pankkiirit suosivat auliisti uutta hallintoa, joka jatkoi sotaa ympärysvaltojen puolella. Juutalaisille alettiin järjestää kouluja, upseerikoulutusta ym.

    Helmikuun (maaliskuun) vallankumous oli varsin veretön, vaikka upseerimurhia tapahtui tunnetusti myös Suomessa. Ilman bolshevikkivallankumousta kukaties olisi muodostunut ihan kelpo valtio. Tosin ensimmäisissä julistuksissa oli puhuttu jo ”vääjäämättömistä uhreista”, kun vanha ja mätä potkaistaisiin historian roskatynnyriin ja uusi järjestys saatettaisiin voimaan. Pidätyksiä oli tehty. Kehitys tapahtui kuitenkin koko ajan radikaalimpaan suuntaan. Ulkomailta saapui Trotski, joka oli saanut pian USA:ssa amerikkalaisen passin ja suuren rahamäärän tuntemattomalta taholta. Amerikkalaisen passin saaminen auttoi Trotskin pois Kanadan poliisin huomasta, sillä hän oli hetken pidätettynä. (Tämä paljastaa Trotskin takana olleen voimia USA:n huipulla, minkä kuvan ilmeisesti kirjailija antaa ymmärtää, vaikka jättää tapahtuman taustat lähteidenpuutteessa esittämättä, maininnan arvoinen juttu kuitenkin). Trotskin mukana saapuivat hänen lähimmät apurinsa, mutta USA:sta saapui yhteensä satoja sinne paenneita sotapalveluksen välttelijöitä ja vallankumouksellisia. Joukossa lukuisia juutalaisia kommunisteja ym. Kerenski myönsi Venäjän passin jokaiselle hakijalle, joka vain toi kaksi todistajaa kadulta mukanaan. Leninin mukana junissa tuli myös 30, Nathansonin ja Martov-Zederbaumin mukana 160 lähinnä juutalaista. Kaikki puolueet olivat edustettuina. Lähes kaikilla näillä lähes 200 ihmisellä oli merkittävä osa vallankumouksen jälkeen. Lontoossa 10 000 juutalaista odotti heinäkuussa lupaa päästä sosialismia rakentamaan, kun monet olivat jo sieltä Venäjälle lähteneet. Kaikki syöksyivät tapahtumien pyörteisiin. 1917 monet totesivat jo, että enää ei Venäjällä ole juutalaiskysymystä Toiset taas olivat epäluuloisia. Heidän mukaansa ”orjuus” oli vain poistunut, mutta jotain olisi tehtävä. Pogromitkin olivat tuoreessa muistissa. Mielenkiintoinen on lainaus D Aismanilta: ”Juutalaisten tulee ankkuroitua vallankumouksen etenemiseen kaikissa olosuhteissa…horjumista ei ole eikä saa olla. Sama se, millaisia uhreja tarvitaan-heidät täytyy uhrata…tämä on A ja O, sillä muuten kaikki on menetetty..jopa kouluttamattomille osille juutalaista massaa on tämä selvä. Se, mitä juutalaisille tapahtuu vastavallankumouksen juhliessa, on kaiken keskustelun ulkopuolella (Ajsmanin mukaan alkaisivat yleiset teloitukset). Inhottavat epäsikiöt on tapettava jo, ennen kuin rintaa on imetty. Kaikki tällainen on murskattava alkuunsa…Juutalaiset tietävät joutuvansa puolustamaan vapauttaan”. Tässä on bolshevistinen vastavallankumouksen ohjelma jo 1917 lehdessä esiteltynä. Vanhatestamentilliseen tyyliin. Tässäkö on yksi juutalaisbolshevistisen terrorin motiivi? Tietysti muutkin bolshevikit tiesivät olevansa heikoilla, jos vastapuoli voittaa. Tunsivatko muut juutalaiset vastaavasti juutalaisuuden Venäjällä olevan uhattuna, jos vastavallankumous voittaisi ja juutalaiset olivat olleet vasemmistossa yleisesti? Tässäkö syy ”ankkuroitua” bolshevikkivallankumoukseen? Useissa muissa puolueissa kasvava bolshevikkien uhka herätti pikemminkin juutalaisissa vastustusta. Tämä on ymmärrettävää, sillä valtaan oli pyritty ja päästy. Soltshenitsynin tuomio on se, että vaikka juutalaiset olivat täysillä mukana, kyseessä oli niin helmikuun kuin lokakuunkin vallankumouksen osalta venäläisten oma vallankumous, josta ei voida syyttää juutalaisia. He eivät yksin olisi saaneet niitä aikaiseksi. Vaikka Trotski ja muutama muu olivat passiivisen Leninin vuoksi johtava voima lokakuun vallankumoukseen ryhtymisen ja sen läpiviemisen takana. Samoin vallankumouksellisissa liikkeissä ennen helmikuun vallankumousta ja vasemmiston kannattajina huomattavilta osin. Mutta juutalaiset kaappasivat vielä merkittävämmän osan vallasta molemmissa vallankumouksissa välittömästi ja virtasivat niiden innokkaiksi ja radikaaleiksi kannattajiksi.

    Bolshevikkivallankumous ja sisällissota

    Luin David Duken kirjasta Jewish Supermacism ennen tätä, että juutalaisten rooli kommunistivallankumouksessa oli mainittu juutalaisissa valtavirran julkaisuissa, esim. Juutalaisessa ensyklopediassa ja Kansainvälisessä juutalaisessa ensyklopediassa. Hän oli hämmästynyt siitä, että niissä kerskailtiin juutalaisten keskeisellä osallisuudella ja jopa mainittiin juutalaisten kommunistien yritys salata tämä roolinsa- onnistunut yritys-suurin osa eurooppalaisista ja amerikkalaisista ei-juutalaista ei tiedä siitä. Soltshenitsyn kertoo alastoman totuuden suoremmin kuin Bieberstein. Juutalaiset liittyivät sankoin joukoin bolshevikkivallankumoukseen, jossa heti oli suuri rooli em. ulkomailta tulleilla juutalaisilla kommunisteilla. Halu päästä vaikuttamaan-ankkuroituminen vallankumoukseen joka tapauksessa (kuten edellä) oli kova. Etenkin nuori sukupolvi liittyi innokkaasti uuteen hallintoon. Heitä tuli myös lähes kaikista puolueista, viimeiseksi vasta sosialistipuolueista, jotka yrittivät sinnitellä ja saada osan vallasta. Juutalaisista tuli vallankumouksen luotettavin selkäranka ja kirjan mukaan juutalaiset pelastivat vallankumouksen toimien siinä järkähtämättä ja murtamalla vallankumouksen jälkeiset lakot ym. Kaupunkeihin tulvineet juutalaiset ulkomaalaiset ja maaseudun asukkaat ja sotaa paossa olleet muodostivat uuden hallinnon ja ottivat toimet vastaan. Lenin oli myös kiitollinen siitä, että sai tarvitsemaansa keskiluokkaista (luotettavaa) älymystöä maata hallitsemaan. Murtamalla yleislakon he Leninin kiitoksen mukaan pelastivat vallankumouksen, mutta hän tajusi, että asiaa ei kannattanut mainita lehdissä julkisuudessa. He siis mahdollistivat ja pelastivat bolshevikkivallankumouksen, sillä bolshevikkihallinto olisi ilman heitä melkoisen varmasti kukistunut. Soltshenitsynin mukaan Lenin oli havainnut juutalaisten luotettavuuden ja myös hän suosi heitä. Hän oli internationalisti, kuten juutalaiset kommunistit, joiden käsissä Venäjä nyt oli. Hän tajusi myös juutalaisten sydämissä olleen katkeruuden, jota saattoi käyttää vallankumouksen hyväksi. Myös ulkomaalaiset olivat luotettuja, sillä ilmeisesti he olisivat tunteettomampia jyrkissä toimissa venäläistä ja kristittyä enemmistöä kohtaan. Leninin käsityksen mukaan kuitenkin juutalaiset-kuten kaikki muutkin kansallisuudet olivat tulevaisuudessa tuomitut häviämään ja siis assimiloitumaan täydellisesti. Näin moni juutalainen kommunistikin ajatteli. Juutalaiset johtivat salaista poliisia Tshekaa, joka oli tärkein elin vallankäytössä tuolloin. Sisällissodan aikana 50-70 % sen työntekijöistä oli ei-venäläisiä, lähinnä juutalaisia ja lisäksi latvialaisia, kiinalaisia ym. Myös muu hallintoapparaatti miehitettiin juutalaisilla ja kaikki kumuloitui, koska vanhastaan juutalaisilla on ollut eri maissa usein tapana ympäröidä itsensä juutalaisilla alaisilla. Tästä osallistumisesta oltiin jopa ylpeitä kylmään sotaan asti, jolloin siitä tuli tabu sekä itäisessä että läntisessä blokissa. 70- ja 80-luvuilla asioista sai taas puhua ja monet juutalaiset kulttuurihenkilöt ja historioitsijat totesivat, että jos juutalaisuudesta tehdään tabu, ei vallankumouksesta voi puhua ollenkaan. Osallistuminen vallankumoukseen ja sisällissotaan olivat vielä paljon laajempia kuin merkitys 20-luvun valtiojohdossa. Alusta asti juutalaiset palvelivat vallankumousta muodostaen uuden hallinnon perustan. Trotski oli tärkeä mies sairastelleen Leninin (joka oli siis vähintään neljännesjuutalainen, puhui kotonaan jiddishiä ja oli naimisissa juutalaisen kanssa) rinnalla ja muu vallankumouksen ylin johto kostui juutalaisista Lunacharskyä lukuun ottamatta. Tietysti suuri osa juutalaisia oli myös täysin passiivisia ja kielteisiä bolshevikkivallankumousta kohtaan. Soltshenitsyn toteaa, että bolshevikkihallinnon juutalaiset olivat kuitenkin hyvin radikaaleja ja usein fanaattisia.

    Sisällissodan brutaali terrori oli siten juutalaisten toteuttama ja juutalaiset ovat siitä hyvin suurelta osin vastuussa (Hheän johtivat koko maata ja Trotski puna-armeijaa). Sisällissota oli sanoinkuvaamattoman julma ja verinen eikä siinä emmitty käyttää nälänhätää ym. asetta. Mutta sadismi, jota uusi hallinto harjoitti, oli täysin tarpeetonta ja tolkutonta. Esim. talonpojat, jotka eivät pystyneet luovuttamaan vaadittua määrää viljaa, tapettiin mielikuvituksellisilla tavoilla. Heitä jäädytettiin elävältä kuoppiin tms. Heidän naisensa saatettiin raiskata. Jos hallintomies omin luvin laittoi alemman hinnan jollekin tuotteelle, jolle oli määrätty järjetön hinta, hänet ammuttiin jne. Taantumus koki loppunsa, kun juutalaiset teloittajat murhasivat upseeriston ja muun intelligentsijan. Vanhan hallinnon edustajat ja mahdollisen vastavallankumouksen suunnittelijat. Erityisen kuohuttavaa oli tsaariperheen murhaaminen ja se on myöhemmin herättänyt runsaasti pahaa verta. Leninille oli tietysti sitäkin helpompaa antaa käsky Sverdloville ja tämän juutalaisille alaisille, sillä länsimaissa ei ollut ilmennyt merkkejä siitä, että asia olisi vaaraksi ulkosuhteille. Lisäksi tsaariperheeltä oli evätty lännessä mahdollisuus paeta Englantiin. Ortodoksinen kirkko tuntui olevan pääasiallinen uhka terroristeille ja koko venäläinen traditio, johon vallankumouksen voimakas väkivalta kohdistuivat. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä valtaväestö oli avain muutokseen. Tämä kaikki synnytti tietysti laajalti uuden antisemitismin, josta venäjän kansa ei enää päässyt eroon kymmeniin vuosiin, sillä se koki aivan oikeutetusti, että juutalaiset pitivät valtaa ja tekivät väärin kristityille venäläisille, joita uuden hallinnon ensimmäiset uhrit suurin joukoin olivat. Venäjällä antisemitismi oli ollut pääasiassa tähän asti hallintokoneiston väline ja nyt se levisi alueille, joilla sitä ei ollut ollut. Juutalaiset olivat myös ensi töikseen alkaneet vahvan toiminnan kaikkea juutalaisvastaisuutta vastaan ja tunnetut juutalaisvihaajat olivat vaarassa, jos eivät paenneet. Siten kaikki antisemitismi oli uutta. Maan juutalaisväestö alkoi koko ajan enemmän ajatella taas niin, että bolshevikkihallinto oli parasta, mitä oli nyt mahdollista saavuttaa ja he panivat toivonsa siihen. Vaihtoehtoina alkoi näyttää vain vallasta sivuun joutuminen ja mahdolliset kostotoimet. Juutalaisissa uudistuspyrkimyksissä on kaikkina aikoina tarjottu muille kansallisuuksista luopumista tai kansallisuuden merkityksen vähentämistä ja laajaa yhdenvertaisuusajatusta. Näin heillä on parempi mahdollisuus vaikuttaa ja saada valtaa sekä myös pienempi uhka joutua kansallisen vihan kohteeksi tai syrjinnän. Juutalaiset ovat kunnostautuneet kautta historian myös väestönsiirtojen ja rajojen avaamisen kannattajina (bolshevikit tosin laittoivat rajat kiinni, vaikka mullistivat kansallisuussuhteet Venäjällä ja tuhosivat kansoja). Ei ihme, että myös ulkomailla juutalaiset suhtautuivat hyvin suurelta osin hyvin myönteisesti kommunismiin puolueista riippumatta ja tukivat Neuvostoliittoa.

    Pikku hiljaa bolshevikkien vastustajille alkoi selvitä juutalaisten vahva panos ja valkoiset armeijat ja muut vastavallankumoukselliset voimat valtasi vahva antisemitismi. Tämä johti pogromeihin, jotka alkoivat ensin Puolan joukkojen toimesta 1918 ja jotka levisivät Ukrainaan 1918 joulukuussa. 1919 Denikinin armeija toteutti valtaamillaan alueilla verisiä pogromeja ja ryöstöjä. Wrangelin armeija kielsi juutalaisten vainot eikä Koltshakinkaan armeijassa saanut suorittaa pogromeja. Vapaaehtoisarmeija oli kuriton ja Denikin joutui huoltamaan armeijaansa ryöstämällä, kun hän hyökkäsi yltiöpäisesti (mistä Wrangel kertoo muistelmissaan häntä varoittaneen. Wrangel olisi halunnut olla varovaisempi ja yrittää yhdistää voimat Koltshakin kanssa). Denikinin armeija syyllistyi siis murhiin ja myös ikävästi suuriin joukkoraiskauksiin. On esitetty väitteitä, joiden mukaan juutalaiset kokivat, että koska valkoinen armeija teki pogromeja, heidän oli yhdistettävä voimansa bolshevikkien kansa, sillä muuten heidät olisi surmattu. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä pogromit ja antisemitismi olivat vain reaktio bolshevikkien terroriin ja juutalaisten osallisuuteen siinä. Pogromeja esiintyi vasta 1919. Denikinin toiminta oli tietysti valitettavaa ulkosuhteiden vuoksi ja myös oli järjetöntä, ettei valkoinen armeija huolinut siihen pyrkiviä juutalaisia upseereita. Antikommunismi syntyi kommunismin vastustamiseksi ja salaiset poliisit tiesivät kommunismin olleen internationalististen juutalaisten johtama liike, joka Tshekan välityksellä yritti juutalaisjohtoisia ja verisiä kumouksia myös Unkarissa ja Saksassa, jossa uusi ja radikaalimpi vallankumous saattoi esim. Baijerissa seurata toistaan ennen kuin vapaajoukot ne kukistivat. Esim. Saksassa juuri nämä vallankumoukset synnyttivät uudelleen laajahkon antisemitistisen ajattelun, josta oli päästy (1800-luvun lopulla antisemitismi oli eräänlainen muoti-ilmiö Saksassa ja antisemitisteillä oli hieman poliittista painoakin, kuten esim. S. Scheilin väitöskirjasta voisi lukea, jos jaksaisi) (Minä: Esim. Hitlerin juutalaisvastainen kiihotus alkoikin juuri kapinayritysten ja vallankumouksen vaikutuksesta, toiminta juuri näiden kaappausyritysten jälkeen, mitä ennen hän oli sosiaalidemokraattien riveissä). Antikommunismin antisemitismi ei siis ollut mikään mielettömyys, vaan 20-luvun antikommunistien antisemitistiset ajatukset saivat alkunsa juuri bolshevismin juutalaisesta olemuksesta. Tietysti ajatuksista syntyi mitä mielettömimpiä rasistisia kehitelmiä, mutta esim. Biebersteinin kirjassa voidaan lukea, että juutalaiset bolshevikkien vastustajat pitivät juutalaisten kommunistien vastustamista oikeutettuna antisemitisminä ja siis osaksi antikommunistien ajatuksia oikeina.

    Ukrainassa ja reunavaltioissa oltiin valmiit takaamaan juutalaisille kansallisoikeudet. Kun ne julistautuivat itsenäisiksi, olivat maiden juutalaiset olleet suureksi osaksi itsenäisyyttä vastaan. Juutalaisina he viihtyivät paremmin ja tunsivat olonsa turvallisemmaksi monikulttuurisessa imperiumissa. Sitä paitsi tämä imperiumi oli luisunut juutalaiseen valtaan. Uusi ”edistysaskel” takasi kansallisuuksien mitätöinnin, joka vaikutti houkuttelevammalta. Etenkin Ukrainassa oli myös suuren juutalaisvähemmistön ja ukrainalaisten välillä ollut etnisiä konflikteja 1600-luvulla ja ehkä osaksi niiden muistona tsaarinvallan viimeisinä aikoina. Juutalaiset siis osallistuivat hieman vastahakoisesti ja hitaasti uuteen hallintoon, mutta osallistuivat kuitenkin. Sitten saksalaisjoukot valtasivat maan ja tällöin ei alueella ollut yhtään levottomuuksia. Juutalaiset olivat tyytyväisiä saksalaishallintoon. Saksalaisjoukkojen vetäydyttyä alkoivat talonpoikaisväestön pogromit juutalaisia vastaan, koska bolshevikit hyökkäsivät ja juutalaiset tajuttiin suuriksi bolshevikkivallan kannattajiksi (he eivät juuri paenneet bolshevikkeja ja toivottivat heidät tervetulleiksi). Bolshevikkien hirmutyöt (Ukrainan Tshekassaoli 80 % juutalaisia jo ennen pogromien alkua) nähtiin ja sisällissota alkoi. Pahaksi onneksi sisällissota myllersi joillain alueilla monta kertaa siirtäen rintamaa edestakaisin. Lisäksi Ukrainassa oli anarkistinen kolmas osapuoli, jonka johtaja ei halunnut pogromeja ja se suoritti niitä vähiten. Sisällissodan perään tuli Puolan sota, jossa Puolan (maassa on hyvin vahva antisemitistinen traditio, joka voimistui tuolloin vahvan juutalaisvähemmistön kommunistisuuden vuoksi) joukot suorittivat pogromeja valkovenäläisten ja ukrainalaisten talonpoikien kanssa. Ukrainan ja Valko-Venäjän pogromit olivat erittäin raakoja ja niissä surmattiin usein ihmiset vauvasta mummoon. Punaisen ristin tutkimus on olemassa, joka sanoo Ukrainan pogromeissa kuolleen 50 000 juutalaista. Kaikissa pogromeissa on arvioitu yleensä kuolleen 180 000-200 000 juutalaista, mutta Ukrainan osuutta siis on arvioitu välillä 60 000-100 000. Orpoja oli kuitenkin 300 000. Uusi juutalainen tutkimus sanoo eri arvioiden olevan 70 000-180 000/200 000 kuitenkin kaikkien pogromien osalta 1917-1921. Aikalainen oli tutkinut 900 massapogromia, jonka mukaan 40 % niistä oli Petljuran kannattajien ja Direktoriumin, 25 % ukrainalaisten muiden joukkojen, 17 % Denikinin ja 8,5 % Budjennyin ratsastusarmeijan ja muiden punaisten joukkojen tekemiä (sisällissodassa valkoisiksi lasketulla alueilla. Juuri punaiset yksiköt suorittivat ensimmäiset pogromit Ukrainassa). On muistettava, että osa murhatuista oli bolshevikkirikollisia, joilla oli tilillään vastaavia rikoksia ja pienempiä (ja myös täytyy muistaa, että kaikki siteeraukset ovat juutalaisten tekemistä selvityksistä asiasta, punaisen ristin luku tietysti on kai aina punaisen ristin luku, vaikka en tunne sitä asiaa). Ukrainan itsenäisyysliikkeen johtaja Petljura murhattiin aikanaan Ranskassa ja murhaaja sanoi motiivikseen kostaneensa Petljuran juutalaisvainot. Erikoista on mielestäni se, että ranskalainen oikeusistuin vapautti murhaajan hyväksyen teon tuollaisen motiivin perustreella. Bolshevikkiarmeija järjesti luonnollisesti mielettömät teurastukset valkoisen ja nationalistisen yms terrorin vastatoimena ja harjoitti siis terroria muutenkin, kuten oli tehnyt alusta lähtien. Kuuluisia ovat esim. Krimin teurastukset (120 000 ammuttua). Satatuhannet Donin kasakat murhattiin myös. Itselleni on alkanut tulla käsitys, että kollektivisoinnissa 30luvulla ja 20-luvulla Ukrainan väestöön kohdistunut terrori ei ole vain bolshevistista nationalismin tukahduttamista ja isovenäläis-bolshevistis-juutalaista pelaamista yhtenäisen bolshevikkihallinnon ja venäläisyyden kautta tapahtuvan hallinnon ja kansallisuudettoman monikansallisen imperiumin pussiin, vaan isovenäläisyyden ja bolshevismin rinnalla on Ukrainaan kohdistettujen rikosten taustalla kosto pogromeista. Soltshenitsyn sanoo ukrainalaisten olleen sitä mieltä, että kyseessä olisi jopa kosto Chelmnitskin talonpoikaiskapinoiden pogromeista, mutta jättää armeliaasti toteamatta, että suurimmat massatuhoamiset 30-luvulla (tosin pahimmat vasta tuolloin), jotka kuitenkin kohdistuivat Ukrainan kansaan erityisesti, saattoivat olla osaksi kosto näistä pogromeista. Tiedämme Ukrainan erittäin juutalaisen bolshevikkihallinnon (oli luonnollista, että maan runsaslukuinen juutalaisväestö hoiti hallinnon siellä ja virkakieli siellä ja Valko-Venäjällä oli jiddishi) .

    Sisällissotaan ei juuri länsivaltojen taholta puututtu, koska esim. USA:n strategia oli ajatus yhteistyöstä kommunistihallinnon kanssa. Lännen interventiot olivat itsekkäitä, lähinnä raaka-ainelähteiden tavoitteluyrityksiä. Pian ne kehottivat valkoisia armeijoita luopumaan vastarinnasta Krimillä. Ilmeisesti osa penseydestä johtui siitä, että uskottiin uuden hallinnon olevan mahdollisesti luotettava kumppani. Osaksi kyse on väkisin ollut siitä, että Lännen juutalaiset vaikuttajat kokivat positiivisena asiana juutalaisten vaikutusvallan Neuvostoliitossa. Olivathan he vastustaneet kiivaasti tsaaria houkuttelevista markkinoista ja näkymistä huolimatta ja oikeastaan pyrkineet tuhoamaan tsaarien Venäjän talouden taloussodalla ja lainahanojen kiinni pitämisellä. Länsi halusi päästä Venäjän markkinoille, mutta myös vaikuttaa sen asioihin. Juutalaisten asema maassa oli tärkeä heille.

    On sanottu puolustukseksi juutalaisten osallisuudelle bolshevikkihallintoon, että esim. kauppiailla ei ollut enää toimeentulomahdollisuutta. Kuitenkin juutalaiset olivat etuoikeutettu kansanryhmä välittömästi vallankumouksen puhjettua ja johtajat pitivät huolta siitä, että ulkomaisten juutalaisten jättimäiset avustusrahat ja ruokalähetykset (ARA ja Joint Distribution committee ym. oli perustettu nimenomaan juutalaisten auttamisen I maailmansodan aikana ja sen jälkeen Euroopassa ja Palestiinassa, 30-luvun jälkeen ne ovat tukeneet lähinnä Israelia) sekä esim. Hooverin apu todella löysivät kohteensa. Lisäksi Neuvostoliiton juutalaisilla oli oma juutalaisten avustusjärjestö. Kaikki muutkin kansallisuudet olivat kriisissä mullistusten keskellä. Lisäksi huomattava osa varsinkin vanhemmasta juutalaisväestöstä katsoi tsaarin hallinnon edustaneen laillista järjestelmää ja olisi halunnut liberaalin tai maltillisen hallinnon. Rabbit ja uskovaiset, tunnetut lääkärit, yksityisdosentit ja suuri joukko keskivertokansalaisia pysyi kylmänä bolshevikkivallankumoukselle ja lähes uhmasi tai ei osallistunut vallankumoukseen. He eivät siis pelänneet tai kokeneet, että ”vuosisatoja vainotun ja monet uhat kokeneen” kansanryhmän jäsenenä olisi ollut ymmärrettävää, että he olisivat lähteneet mukaan uuteen hallintoon. Monet juutalaiset ovat olleet hämillään jälkeenpäin siitä, että niin monet satoja vuosia vanhan kulttuurin jäsenet siirtyivät innokkaasti bolshevikkibarbariaan. Soltshenitsyn kertoo myös esimerkkejä kommunismin vastaisista sotilaista ja vastarintaliikkeen juutalaisista, joista eräskin uhrautui, koska hänen oli tuhottava aineisto, jonka perusteella muita olisi pidätetty runsaasti ja siten hän ei päässyt pakoon. Myös monista vallankumousta paenneista emigranteista. Heidän parissaan on kuitenkin syvästi paheksuttu sellaisia, jotka ovat uskaltaneet esittää edes hieman katumusta ja paheksuntaa siitä, että juutalaisia osallistui niin paljon bolshevikkien rikoksiin ja hallintoon. Heitä pidettiin itsevihaajina ja pogromien ymmärtäjinä ym. Vastaava aggressio on kohdannut myös myöhemmin juutalaisia, jotka ovat yrittäneet ottaa vastuuta kansansa jäsenten edesottamuksista. Vaikka juutalaiset pystyivät toimimaan uudessa uljaassa Neuvostoliitossa, heidän toimintansa johti myös heidän kulttuurinsa näivettymiseen ja oikeastaan tuhoon. Vaikka monia synagogia ei koskaan suljettu, ne olivat tyhjiä ja hepreankieli kiellettiin pian taantumuksellisena. Vaikka juutalaisille perustettiin useita ammatillisia ym. kouluja ja korkeakouluja, sionismi ym. ei enää ollut sallittua. Juutalaiset teatterit olivat vientituote ja kirjallisuutta harjoitettiin jiddishiksi. Radio-ohjelmia jiddishiksi esitettiin myös säännöllisesti. Silti kulttuurin tuli edustaa sosialistista aatetta ja myös juutalaisilta kiellettiin menneisyys muiden kansojen tapaan. Kaikki yhteiskunnassa mullistettiin ja tehtiin uudeksi. Lukuisat paikannimet ja kadut saivat uuden nimen, joka oli usein juutalainen nimi. Silti kommunismi oli suosittua juutalaisen nuorison parissa. Hertzelin ja Jabotinskyn sionismi vetosi moniin ulkomailla ja oli vedonnut myös Venäjän juutalaisiin. Heidän tiensä tuntui vaivalloiselta ja hankalalta, vaaralliseltakin köyhillä kibbutzeilla ym. Palestiinassa. Paljon suurempia massoja houkutteli etuoikeutettu elämä kommunistina Neuvostoliitossa. Myös ulkomailta tuli juutalaisia ja muitakin hyväuskoisia Neuvostoliittoon, koska maasta oli annettu propagandistinen kuva. Lisäksi ulkomailla oli paljon sosialismin kannattajia ja juutalaiset niin Neuvostoliitossa kuin ulkomailla ajattelivat, että pääasia on se, ettei ole pogromeja tai että juutalaisia vastaan ei olla. Paras tae tästä nähtiin paitsi vastaavissa aatteissa, myös siinä, että valta oli juutalaisilla. Osin tämän vuoksi epäkohtia katsottiin läpi sormien ja ulkomailla moralisoijille vastattiin myös, että ”juutalaisilla on oikeus siihen, että heillä on kommunistinsa” ja että muiden ei kuulunut piitata siitä tai ottaa vastuuta/esittää katumusta tai paheksuntaa.

    20-luku

    Juutalaisvaikutus oli edelleen vahva niin, että voitiin puhua juutalaisvallasta. Tshekan ylin johto oli vahvasti juutalainen (Tsheka ja myöhempi GPU: 40-45 % johosta ja vastuullisista työntekijöistä ympäri maataa, ylin johto) ja politbyroossa olivat ei-juutalaisia Leninin lisäksi Stalin ja Drzezinski. Tsheka oli tärkeimpien asemiensa ja kaupunkien osalta juutalaisjohdossa. Kuten sisällissodan aikana, myös alemmissa portaissa oli vahvasti juutalaisia määrän lisääntyessä sitä mukaa, mitä ylempää porrasta tarkastellaan. Suhteellinen osuus tietysti väheni hieman sisällissodan ajoista. Eri hallinnonalat miehitettiin vastaavasti juutalaisilla johdon ja alempien portaiden osalta. Ulkomaankauppa oli juutalaisten käsissä erittäin vahvasti ja eri maiden diplomaattiedustustot kaupallisten edustustojen ohella koostuivat juutalaisista. Vanha intelligentsija korvattiin juutalaisella joko pidätyksin tai esim. siten, että porvarillisten ym. (aateli, virkamiehet, papit, ym) venäläisten perheiden lapset eivät päässeet yliopistoihin ym. kulutukseen, mutta juutalaisten kauppiaiden ja vanhan intelligentsijan lapset pääsivät. Juutalaisten osuus eri alojen opiskelijoista olikin hyvin suuri. Tästä lähtien Neuvostoliiton tiede siirtyi koko ajan enemmän juutalaisten käsiin ja toimintakentäksi. Toisaalta osa tieteenaloista käytännössä murskattiin. Esim. historialaitos. Oman kansan suosiminen johti siihen, että jokainen menestynyt hallintoon päässyt juutalainen nimitti juutalaisia ystäviään ja kansansa jäseniä alaisikseen yleensä 100 %. Mutta lisäksi tulivat ystävät ja sukulaiset, joista pidettiin huolta lahjoituksin ja etuoikeuksin. Solidaarisuus omaa kansaa kohtaan johti siihen, että hyvin huolletun pääkaupunkiseudun ja suurten kaupunkien juutalaisväestö lisääntyi nopeasti Moskovassa juutalaisia asui 1920 28 000, 1923 86 000, 1926 131000 ja 1933 226 500. Juutalaisille oli mahdollista virrata sankoin joukoin kaupunkeihin ja heille järjestyi useimmiten asunto suhteilla, usein ikävien takavarikointien seurauksena. Suuri kuvio oli, että vanhan vallan rikkaiden ja keskiluokan omaisuus siirtyi juutalaisten valtion virkamiesten ja puoluemiesten asunnoiksi, datshoiksi jne. Tietysti myös valtiolle. Ortodoksinen kirkko oli edelleen kovasti vainottu ja ryöstetty. Puhdistukset ja kulttuurin tukahduttaminen kohdistui etupäässä valtaväestöön. Samoin kantaväestön kulttuuri suhteessa juutalaisuuteen. Tosin on sanottava, että myös synagogista takavarikoitiin kulta- ja hopeaesineet. Etuoikeutettu asema vahvistui muuhun väestöön myös sitä kautta, että pääkaupungissa ja suurissa kaupungeissa väestöllä oli enemmän mahdollisuuksia ja parempi huolto kuin maaseudulla.

    Tämä kaikki tietysti johti antisemitismin kukoistukseen kansan piirissä. On sanottu, että tuohon aikaan kun tuttavallisen seurueen luo tuli juutalainen, keskustelunaihe muuttui välittömästi. Tsheka pani tämän merkille ja alkoi tehokkaat toimenpiteet antisemitismiä vastaan. Välittömästi vallankumouksen alettua oli ollut käytäntö, että antisemitismi oli erittäin tuomittavaa ja aktiiviset antisemiitit (ajatusten esittäjät ja levittäjät) oli surmattava. Leninin laki oli, että he olivat vapaata riistaa ja lainsuojattomia. Jokaista juutalaista rohkaistiin tekemään ilmoitus havaitsemastaan antisemitismistä. Luonnollisesti antisemitismin vastaiset kampanjat olivat poikkeavasti yleensä täysin salaisia eli niistä ei juuri uhottu kansalle. Kansalle esitettiin propagandaa, mutta 1922 lakiin tuli antisemitismistä ankarat rangaistukset ja puhdistuksia tehtiin. Yleensä kyseessä oli vapausrangaistus, mutta sitä seurasi useimmiten myös omaisuuden takavarikointi. Rangaistavaa oli jo rikollisen aineiston hallussa pitäminen. Vuosikymmenen lopulla antisemitismi alettiin samastaa ja liittää useimmiten myös muuhun kumouksellisuuteen ja kampanjoita haluttiin tehostaa. Niskalaukaukset siis yleistyivät ja on muistettava, että jo 20-luvun alussa esiintyi näytösoikeudenkäyntejä mielikuvitusorganisaatioita vastaan. Toisaalta juutalaisten suusta neuvostohallinnosta kuului silloin tällöin myös kriittisiä ääniä. Itse Gorki paheksui juutalaisvaikutusta ja esim. Berliinin kauppavaltuuskunnan 98 % juutalaisuutta. Hänellä ei ollut mitään juutalaisia vastaan, mutta oli ajatellut, että täydellisen juutalaisvallan sijaan 1918 olisivat venäläiset dominoineet hallintoa. Vastaavat julkisuuteen päässeet äänet saivat vastaansa tietysti kiivasta arvostelua. Soltshenitsyn mainitsee pari julkaisua ja hallinnon sisäistä pohdintaa ja reagointia. Venäläiset työläiset ja talonpojat olivat ennen sotaa olleet ei-antisemitistisia täysin ja intelligentsija oli suorastaan rakastanut juutalaisia.

    Jo 1900-luvun alussa amerikkalaiset rahamagnaatit olivat tulleet siihen tulokseen, että totalitaaristen ja autoritääristen hallitusten kanssa on paljon helpompi tehdä bisnestä ja että heille olisi edullista, jos maailmaan syntyisi totalitaristisia maita. Neuvostoliiton tilanne oli heikko ja siksi ei ole ihme, että ulkomaiset suurvallat kernaasti solmivat kauppasuhteet maan kanssa, vaikka esim. amerikkalaisilla ei ollut virallisia diplomaattisuhteita ennen Rooseveltin aikaa. Neuvostoliitto joutui Soltshenitsynin mukaan 20-luvulla riiston ja ryöstön kohteeksi, kun neuvostoviranomaisten oli pakko myydä edulliseen hintaan raaka-aineita ja taideaarteita ulkomaisia tuotteita vastaan. Neuvostoliitto joutui myös antamaan konsessioita. USA olikin Suttonin mukaan nähnyt jo aiemmin, että Neuostoliitosta voisi tulla heikko takapajula, joka ei pystyisi omin voimin uhmaamaan USAa ja tuottamaan innovaatioita ym. Se nähtiin raaka-ainelähteenä ja markkina-alueena. Soltshenitsynin mukaan USA:ssa ei ehkä laskettu Stalinin saavan maata niin nopeasti teollistettua, mutta tiedämme sen tukeneen tätä prosessia. Suttonin teos The Best Enemy than Money can buy luo kuvan 70 vuotta jatkuneesta yhteistyöstä, jossa uudet keksinnöt myydään tai vakoillaan Neuvostoliitoon ja länsi lyö rahoiksi edullisilla kaupoilla sekä raaka-aineostoilla.

    Sotakommunismin osoittauduttua katastrofiksi ja talouden mennessä päin seinää, oli siirryttävä väliaikaisesti takaisin osittain porvarilliseen järjestelmään. Alkoi NEP-kausi, jossa juutalaiset kauppiaat menestyivät tietysti vanhalta pohjalta ja suhteillaan. Heitä oli paikoin jopa puolet kauppiaista ja he keräsivät suuriakin voittoja. Toisaalta NEp-systeemin alasajo ajoi monet kurjuuteen ja tapahtui suuria menetyksiä. Juutalaisten NEP-menestys loi tietysti kateutta lisää. Koko järjestelmä oli soutamista ja huopaamista fanaattisten kommunistien tehdessä vastapäätöksiä ja viranomaisten heittäessä kiviä systeemin kannattajien ja kauppiaiden tielle. Toisaalta juutalaisia suosittiin eniten alasajon seurauksena yksityisten yritysten muuttuessa valtiollisiksi ja valtion palkkaamien kauppiaiden ym. viranomaisten rekrytoinnissa ja omaisuuden jakamisessa.

    20-luvulla neuvostoviranomaiset keksivät luoda kilpailijan sionistiselle liikkeelle eli neuvostoversion Palestiinan siirtokunnista. Luotiin kibbutsityyliset juutalaiskoloniat, joiden tarkoitus oli murtaa antisemiittinen myytti siitä, ettei juutalainen muka ikinä suostuisi viljelemään maata tai tekemään ruumiillista työtä. Siirtokunnat perustettiin Krimille ja Ukrainaan parhaille maille ja entiset asukkaat häädettiin pois osasta alueita. Kibbutsien suosio oli matala ja niihin saatiin panostuksista huolimatta enimmillään 40 000 henkilöä (alunperin suunniteltiin 100 000 perheen kolonioita). Maatalouskoulutukseen ja työkoneisiin oli panostettu, mutta ei omalla rahalla, sillä ulkomaat innostuivat aatteesta ja rahoittivat ne osaksi em. Joint Comissionin rahankeräyksillä ja osaksi muiden juutalaisjärjestöjen ja rahamiesten keräämillä rahoilla (esim. Ranskassa Leon Blumin Baufonds). Juutalaiskoloniat 20-luvun puolivälissä olivat esim. paroni Egmont Rothschildin sydämenasia. Osa juutalaisista arvosteli asiaa ja sanoi näkevänsä mieluummin siirtokuntia Palestiinassa. Myöhemmin 30-luvulla koloniat ajettiin alas ja uusi viritys oli juutalaisten uusi asuma-alue kaukana Baikalin takana eli Birobirdshan (jota kehitettiin jo 20-luvun lopulla hiljaa kuihtuvien kolonioiden rinnalla). 30-luvun mittaan sinne yritettiin saada uutta asutusta, mutta kuten kolonioiden kohdalla oli ollut, väki muutti pian pois sieltä eikä Birobirdshanissa ollut koskaan muutamaa tuhatta asukasta enempää. (Minä: Ikävä sivumaku esim. Joint Comissionin rahankeräyksissä oli siinä, että niissä Euroopan miljoonia juutalaisia uhkasi suuri holokausti eli puute ja antisemitismi ja I maailmansodan kurjuus. Tosiasiassa juutalaisväestö ei ollut vaarassa sodan aikana eikä sodan jälkeen, mutta vuosi toisensa jälkeen puhuttiin juutalaisten jääneen sodan jalkoihin ja olevan vaarassa kuolla nälkään miljoonittain. Saksalaisten ja itävaltalaisten väitettiin jättävän heitä heitteille. Neuvostoliittoa vastaan ei koskaan propagoitu, mutta rahaa kerättiin silti siellä eläville puutteen alaisille juutalaisille/juutalaisjärjestöille ja Palestiinaan sekä Puolaan. Aina vuosi vuoden jälkeen juutalaisia uhkasi muka maailman suurin koskaan nähty katastrofi ja kuuden miljoonan ihmisen holokaustista puhuttiin lähes joka vuosi. Vuonna 1926 kerättiin ennennäkemätön summa myös kristityiltä amerikkalaisilta ja järjestettiin suuret joukkokokoukset holokaustia vastaan I maailmansodan aikaisten ja jälkeisten vuosien tapaan. Osa rahoista upposi Puolan hallintoon, mutta lähes kaikki meni kyllä perille, kun omaat hallintokulut olivat 10 % tai vähemmän. Kuten näemme, niin maaseudun juutalaiset, jotka eivät olleet menneet kaupunkeihin, saivat tarvittavaa apua. Myös koloniat Neuvostoliitossa ja Palestiinassa. Apua jatkui 30-luvun puoliväliin. Ikävää on toisaalta, että 30-luvulla apu meni juutalaiskolhooseille ym, kun ukrainalaiset näkivät nälkää eivätkä saaneet mitään. Siihen eivät tietenkään lännen rahamiehet voineet vaikuttaa). Kokonaisuudessaan 20- ja 30-luvut merkitsivät juutalaisväestön poistumista maatalouden palveluksesta.

    A Voronelin mukaan juutalaiset kokivat suurimmaksi osaksi 20-luvun venäläisille traagisen ajan itselleen edullisena. Vielä positiivisemmin Neuvostoliittoon suhtauduttiin ulkomailla ja nimenomaan juutalaisten keskuudessa. Kaikesta epävapaudesta ja kulttuurin rajoituksista huolimatta. Hannah Arendtin mukaan 20-luvun bolshevikkieliitille oli tyypillistä tietty määrä arroganssia ja välinpitämättömyyttä, joka oli myös juutalaiselle Parvenü-milieulle tyypillistä. Arroganssi ja kiihko, jolla bolshevistiset menetelmät ja toimenpiteet vietiin läpi, oli sitten kyse kirkonaarteiden takaavarikoimisesta tai ”porvarillisten intellektuellien” noitavainosta, ”antavat hänen mukaansa 20-luvun bolshevikkihallinnolle juutalaisia ominaispiirteitä.”

    30-luku

    30-luku on Stalinin aikaa. Stalin sai vallan, kun hän onnistui syrjäyttämään Trotskin johtaman juutalaisjohtajien troikan, joten alamme tämän väliotsikon tapahtumien kuvauksen jo 20-luvun lopulta. Stalin ei suinkaan aloittanut juutalaisten vallan vastaista taistelua eikä olisi siten onnistunutkaan pysymään vallassa Valtataistelun hän oli käynyt eri teemoilla ja jatkoi aivan muilla teemoilla voitettuaan sen. Lähimmät avustajansa hän valitsi juutalaisten keskuudesta. Ensimmäinen suuri puhdistusaalto 30-luvun alussa ei kohdistunut lainkaan juutalaisiin. Juutalaisilla oli pääpaino Stalinin ajan alun kovimmassa koitoksessa eli maatalouden kollektivisoinnissa ja teollistamisohjelmien läpiviemisessä. Solthsenitsyn toteaa, että Venäjän kansojen talonpoikaisen kulttuurin tuhoaminen merkitsi kokonaisten kulttuurien tuhoa. Hän toteaa, että 15 miljoonan talonpojan murhaaminen kulakkeina ei herättänyt länsimaissa minkäänlaisia protesteja eikä koko massatuhoa ole noteerattu jälkeenpäinkään juuri mitenkään, vaan siitä on melkoisen tiiviisti vaiettu ja se on pyritty unohtamaan. Olisiko yksi syy siinä, että prosessi oli juutalaisten suureksi osaksi toteuttama ja että nämä suorittivat sen usein vastaavalla fanaattisella innolla ja radikalismilla, kuin olivat käyneet sisällissotaa? Kenties Stalin laski heidän omaavan vähemmän myötätuntoa keskimäärin kunkin alueen alkuperäiskulttuuria kohtaan? Pahimman tuhon koki Ukraina, jossa yhtyi Stalinin ja isovenäläisen kommunismin separatismivastaisuus ja ilmeinen juutalainen kansallisuusviha ja kauna ukrainalaisia kohtaan. Jo sisällissodan aikana ukrainalaisia oli varoitettu uhmaamasta ja tekemästä väkivaltaa sanoilla: Me juutalaiset olemme maailmaanlaajuinen kansa ja tulemme vastaamaan siihen. (Minä: Olisiko Demjanjukin ajojahdissa vielä jotain kostoa pogromeista sisällissodan aikana? Israelilaisvaikuttajahan sanoi haampaankolossa olleen 80-luvun oikeudenkäynnin aikana vielä Chelmnitskin ajoista asti eli tilit vielä siitäkin selvittämättä. Aivan kuin ukrainalaiset olisivat saaneet ikuisen kirouksen, vähän saksalaisten tapaan). Solthsenitsyn siteeraa erästä emigranttia, joka muistelee, kuinka Ukrainan tahallisen nälänhädän ja massatuhon aiheuttanut pakkokollektivisointi suoritettiin yli-innokkaasti. Kaikki hänen tuntemansa juutalaiset viranomaiset ja tuttavat, jotka osallistuivat viljan takavarikointiin ym, vaativat aina enemmän viljaa kuin oli määrätty ja pyrkivät ylittämään siten normit. Tarina ei tietenkään kerro, oliko tällainen periaate sisäänrakennettu systeemiin ja kuinka ylhäältä se lähti. Muita esimerkkejä ei näiden yleisesti asiaa kuvaavien sanojen lisäksi ole. Joka tapauksessa Ukrainan hallintokoneisto oli täysin maan juutalaisväestön johdossa ja massatuhon kokivat ukrainalaiset. Sovjetisointi oli tietysti luonnollinen jatke NEP-systeemin alasajolle ja merkitsi lopullista irtiottoa menneestä ja edusti kommunismin aatteen täydellistymistä. kollektivisoinnin toteuttaneissa viranomaisissa oli tietysti kautta maan myös venäläisiä ja on kirjailijan mukaan väärin syyttää siitä juutalaisia. Myös Volgan alueella ja Uralilla/Kazahstanissa aiheutettiin pahoja nälkätuhoja. Sonja Margolinan mukaan on kuitenkin vasta kollektivisoinnin myötä syntynyt laajalle levinnyt käsitys juutalaisesta talonpojan pahimpana vihollisena. Eivät niin harvat juutalaiset tuolloin olleet elämästä ja kuolemasta päättäviin asemiin nostettuina ympäri laajaa maata.

    Stalinin kauden GPU ja sittemmin NKVD oli aivan yhtä paljon juutalaisjohtoinen kuin 20-luvun salainen poliisi. Tunnetut terroripäälliköt puhdistuksissa olivat juutalaiset Jagoda ja Jezov juutalaisine esikuntineen. Kummatkin saivat sittemmin itse kokea teloituksen, minkä jälkeen juutalainen Berija astui suuriin saappaisiin NKVD:n ym. päällikkönä. Stalinin aikana gulag-järjestelmä paisui myös ja juutalaiset johtajat hallitsivat sielläkin. Suurin osa valtakunnallisen leirihallinnon (gulag) johtajista oli juutalaisia ja alemmissa portaissa/leiripäällikköinä heitä oli paljon myös. Esim. Vienanmeren ja Suomenlahden kanavan rakennustyömaiden johto seudun gulag-leireineen oli täysin juutalaisten johtama. Kun Soltshenitsyn oli aikaisemmissa teoksissaan (esim. Der Arcipel Gulag) julkaissut kuvat näiden työmaiden ja leirihallintojen johtajista ja Moskova-Volga-kanavaan, hän kohtasi arvosteluryöpyn. Häntä sanottiin antisemitistiksi tai lievimmässä tapauksessa isovenäläiseksi pöyhkeilijäksi, kun hän oli valinnut teokseensa vain juutalaisia roistoja eli Gulag- ja työmaajohtajia. Tosiasia vain sattui olemaan se, että kuvissa ja esittelyssä olivat kaikki johtajat ja kaikki johtajat olivat juutalaisia. 30-luvulla heidän kuviaan oli esitelty yleisesti sanomalehdissä ja he olivat Neuvostoliiton mittapuun mukaan sankareita ja päteviä miehiä. Ns. kaasuvaunut eli ihmisten kaasutukseen käytettävät kuorma-autot on keksitty Neuvostoliitossa, idean isä oli 1937 NKVD:n Moskovan leirien talousjohtaja Isai Davidovitsh Berg (Saksasa sellaisia ei propagandasta huolimatta ole tainnut olla, vaan juttu on keksittyjunanvaunuissa sijainneen desinfioinnin perusteella). Hän sai idean jouduttaa teloituksia, joita oli suoritettu ampumalla. Hän sai suoritettavakseen niin isot ampumiset ja komennuskunta oli pieni, joten hän rakensi autoihin pakokaasunkeräyssysteemin ja sitoi uhrit ryhmittäin rahtitilaan. Joukkohautaan ”valmiit” uhrit voitiin sitten siirtää suoraan autosta. Hänetkin surmattiin, kuten niin moni, 1939. Ei kaasutuksen johdosta, vaan häntä syytettiin salaliitosta. Hänet rehabilitoitiin 1956, kunnes eräs lehtimies huomasi miehen kekseliäisyyden.

    Tässä olemme tulleet jo Stalinin 30-luvun lopun puhdistuksiin, joiden seurauksena myös juutalaisten suhteellinen osuus väheni melko suuresti eri johtoelimissä. Toisaalta puhdistus ei ollut mikään juutalaisvastainen operaatio, vaikka monessa teoksessa on puhuttu Stalinin juutalaisten vastaisesta taistelusta tai juutalaisten vallan lopettamisesta ym. Pikemminkin oli kyse suuresta kommunistipuolueen uudeksi muokkaamisesta ja vanhan puolueen tuhoamisesta. Stalinin lähin mies oli KGB-kenraali Lev Mehlis ja tärkeimpiä apureita olivat myös Kaganovitshin veljekset ja tietysti Berija. Suurin puhdistus tehtiin Jezovin johdolla, mutta hänet tuhottiin myös esikuntineen. Tshekistien joukossa juutalaisten murhattujen lukumäärä olikin erittäin suuri ja NKVD:n suhteellinen juutalaisten työntekijöiden osuus muihin nähden laski huomattavasti. Stalinin 30-luku merkitsi imperiumin yhdenmukaistamista, sillä myös juutalaisten kulttuurin viimeisiä erityislinnakkeita alettiin lakkauttamaan. Juutalaisia kouluja oli suljettu pitkin vuosikymmentä ja juutalaisten kulttuurilaitoksia ja kulttuurielämää ajettiin alas. Jiddishin kielen käyttö oli suoistunut supistumistaan ja viimein kiellettiin jiddishin kielen opetuksen lisäksi kirjallisuus ja radio-ohjelmat ym. Juutalaisten oppilaiden lukumäärä kouluissa kuitenkin vain kasvoi, vaikka heidän suhteellinen osuutensa pieneni. Heidän oli puhuttava venäjää ja oltava kuin venäläiset. Puhdistuksista huolimatta on sanottu, että juutalaisten saavuttama vaikutusvalta tai siis osallistuminen eri hallinnon- ja tieteenalojen ym. toimintaan yhteiskunnassa oli huipussaan 30-luvun lopussa. Heidät oli vain yhdenmukaistettu osaksi systeemiä, sillä Stalinin mielipide oli aina ollut, että juutalaisten olisi assimiloiduttava täysin muuhun väestöön. Stalinin linja vuodelta 1930 oli taistelu chauvinismia vastaan ja ensi linjassa isovenäläistä chauvinismia vastaan. Vasta hieman ennen sotaa alettiin turvautua joihinkin vanhoihin isovenäläisiin nationalistisiin hengennostatuksiin, koska sota oli ovella ja tiedämme Stalinin olleen yksi maailmansodan arkkitehdeistä. Sodan aikana niitä tarvittiin enemmän ja tehtiin paluuta vanhaan. Stalinin militarismi oli kuitenkin siis kommunismin aseistamista ainakin nimellisesti pitkän aikaa.

    Gulagissa

    Kun Alexander Solthenitsyn oli Gulagissa, hän huomasi, että vangit muodostivat usein jengejä samaa kansallisuutta olevien kanssa ja että tietyt kansallisuudet muita useammin suosivat toisiaan. Esim. hengissä pysymisen ja viihtyvyyden kannalta oli ratkaisevaa, pääsikö ns helppoihin tehtäviin eli esim. keittiöön tai erilaisiin erikoiskomennuskuntiin. Raskaan työn tekijät kuolivat helpommin, kun taas hyvien työtehtävien ihmisillä ei juuri ollut vaaraa. Eri leireillä hän huomasi, että eri kansallisuuksien eriarvoinen kohtelu oli säännöllistä. Myös oli suuria eroja siinä, miten paljon eri kansanryhmät pitivät toistensa puolta. Juutalainen vanki, joka oli päässyt määräävään asemaan, suosi aina juutalaisia ja valitsi heidät helppoihin tehtäviin. Juutalaiset vartijat ja johtajat suosivat omankansansa jäseniä puolijulkisesti ja salaa. Juutalaisen johtajan vankileirillä saattoi olla järjestelmällinen erityiskohtelu juutalaisille vangeille. Lisäksi suosittiin ns. puoluelinjalle uskollisia eli niitä, jotka tekivät hyviä palveluksia puolueelle, olivat ryhtyneet ilmiantajiksi tms. Soltshenitsyn huomasi, että juutalaisia kohdeltiin aina parhaiten. Myös suosittiin paljon georgialaisia ja armenialaisia ja myös venäläiset pääsivät sentään helppoihin tehtäviin. Baltit eivät koskaan. Tällaisia käytäntöjä Soltshenitsyn havaitsi tultuaan kuuluisaksi ja saatuaan entisiltä vangeilta paljon kirjeitä, joissa he kertoivat kokemuksistaan. Kyseessä on selvästi juutalaisen kulttuurin ominaisuus, joka istui lujassa (kuten myös juutalainen identiteetti, joka säilyi, vaikka kaikki tavat ja kulttuurin piirteet sekä kielitaito olivat unohtuneet). Tätä ilmiötä kirjailija ei paheksu, vaan kadehtii, vaikka toisaalta sen voi kokea epäoikeudenmukaiseksi. On tietysti selvää, että kaikkien maiden kaikissa vankiloissa eri kansallisuudet usein jengiytyvät ja muodostavat omia kuppikuntia. Oma lukunsa oli se, että vartijat ja muu henkilökunta saattoi suosia toisia vankeja saman periaatteen nojalla. Aina ei kaikki ollut vain kaunista. Solthsenitsyn joutui leirille, jonne tuli pari juutalaista gangsterityyppiä. Vaikka yksi oli saanut saattokirjeen toisesta leiristä: tavanomaiseen työhön, mies tuli korskeana paikalle eikä suostunut tekemään mitään. Kun häneltä kysyttiin nimeä ja tehtävää, hän väitti olevansa leiritarkastaja. Mahtavat suojelijat hänellä oli, sillä pian hän oli todellakin vankien kuningas, oikein natsileirien ja niistä kertovien tarinoiden pahamaineisten kapojen ilmentymä. Hän ei tehnyt mitään ja määräsi muiden elämästä ja kuolemasta. Hän valitsi kauneimman naisvangin ja määräsi tämän seksiorjakseen. Vastaavasti toimi toinen ”kingi”.

    Kun Solthsenitsyn kirjoitti näytelmän, jossa rangaistusvangeista ”kapoksi” noussut gangsteri oli esitelty niin kuin hän oli nähnyt, tapahtui melko tyypillinen episodi. Hänen juutalainen taiteilijaystävien pariskuntansa suuttui tästä ja alkoi vaatia, että roisto ei saa olla juutalainen tai että hänestä pitäisi tehdä erilainen. Muutoin he sanoisivat irti kaiken ystävyyden. Näytelmää ei sillä kertaa esitetty muiden ihmisten päätöksen johdosta. Monet juutalaiset vaikuttajat kantavat huolta siitä, että juutalaisia ei saisi esittää huonossa valossa. Niin herkkähipiäistä tuntuu olevan iso osa tai sitten tästä on tullut tapa. Amerikkalaisissa ohjelmissahan tuntuu esimerkiksi olevan sama sääntö: juutalaisista ei oikein saa tehdä tarinan konnaa eikä juutalaisia saa esittää huonossa valossa. Tällaisia nationalistityyppejä on paljon nykyisin juutalaisten joukossa ja kyseessä on kai vastaava omien suosiminen tai oman heimonpuolta pitäminen. Tämä on jo kielteistä ja vastaavasta syystä Soltshenitsynin kirja on ollut voimakkaan debatin kohteena. Juutalaiset chauvinistit ovat paheksuneet sitä, mitä näissä kirjoissa kerrotaan. He eivät halua totuutta ja ymmärrystä, vaan ilmeisesti jonkinlaista ylivaltaa. Heidän poliittisesti korrektit hännystelijänsä antavat suuren vallan chauvinisteille. Vastaava esimerkki on Soltshenitsynin vankikokemuksista. Hän tapasi monta juutalaista vankia, joista tuli hänen ystäviään. Joukossa oli kaikenlaisia ihmisiä. Kaksi hänen tuntemaansa juutalaista meni oikeisiin töihin, vaikka tarjolla olisi ollut helpompia tehtäviä. Toinen sai ruokaa kotoa ja sen vuoksi katsoi, että voi tehdä ruumiillista työtä. Kummatkin halusivat osoittaa teoillaan, etteivät kaikki juutalaiset ole samanlaisia tai että juutalaisten maine ei tahriintuisi. Juutalaiset chauvinistityypit pilkkasivat näitä jaloja luonteita ja sanoivat, että oikea juutalainen ei tee töitä ei-juutalaiselle tai että ei-juutalainen on luotu tekemään työtä juutalaiselle tms itsensä ylentämispuheita. Vastaavista syistä ei herättänyt pahennusta se, että debyyttikirjassa Ivan Denisovitsh teki töitä juutalaisvangille ja palveli tätä.

    Toinen maailmansota ja Stalinin viimeiset vuodet

    Toisen maailmansodan ajalta Sotshenitsyn esittää raportteja, joiden mukaan juutalaisten evakuointi saksalaisten tieltä oli tärkein asia evakuoinneissa ja heidän evakuoimisensa sivuutti muut asiat tärkeydessä. Näin ilmeisesti olikin, sillä toistettuaan tilastot evakuoiduista juutalaisista, hän toteaa, että todellisuudessa evakuointi on ollut paljon kattavampaa. Lähes 80 % eli sitä mukaa, mitä kauemmas Saksan vastaiselta rajalta tultiin, sitä kattavammin ennätettiin evakuoida koko juutalaisväestö. Kaikki eivät halunneet tulla evakuoiduiksi, vaan muistivat saksalaiset hyvinä miehittäjinä I maailmansodan ajoilta. Soltshenitsyn esittää myös kokijoiden lausuntoja siitä, että juutalaiset haluttiin evakuoida täydellisesti ja että sitä pidettiin erittäin tärkeänä. Maailmansodassa juutalaiset osallistuivat sotaan lähes väestömääränsä suhteessa verrattuna muihin. Toisaalta varsinaisissa rintamataisteluissa keskimääräistä hieman alhaisemmalla osuudella ja sijoittuen korostuneesti lääkintä- ja viihdytysjoukkoihin ym. Partisaaneina juutalaisia oli myös huomattava määrä. Sodassa operoi 270 juutalaista kenraalia ja amiraalia ja huomattavasti juutalaisia oli myös muussa upseeristossa. (Talvisotaan saakka komissaarilaitos oli tärkeä ja näistä puolueen sotilaista todella suuri osuus oli juutalaisia etenkin sodan ensimmäisinä vuosina). Suhteet USA:n ja länsimaiden johtoon olivat luonnollisesti sota-aikana hyvät ja juutalaisia kävi propagandakiertueilla USA:ssa. Sodan jälkeen juutalaiset olivat entistä vihatumpia Ukrainassa ja monessa muussakin paikassa. Tämä johtui siitä, että vahvasti yhä juutalaiseksi mielletty ja juutalaisten miehittämäkin NKVD oli tappanut paljon vankeja 1941 ja sodan aikana partisaanisota oli myrkyttänyt mielet. Samoin neuvostovallan kostotoimet. Kotiin palaavien juutalaisten talot oli poltettu. He eivät uskaltaneet tai voineet liikkua yksin pimeään aikaan kaduilla. Hrustsevin johdolla oltiin jo torjumassa juutalaisten paluuta. Pian alkoi taas kampanja antisemiittejä vastaan ja Ukrainaan tuotiin taas Kaganovitsh johtoon ja muita juutalaisia. Osa oli jo kuitenkin muuttanut uusiin kommunistimaihin, joissa muuten juutalaiset olivat niinikään luotettu ja taattu hallintojoukko ja siten suureksi osaksi vallassa kaikilla avainaloilla. Soltshenitsyn arvelee, että tämä oi yksi tärkeä syy, miksi Unkarin kansannousu ei koskaan saavuttanut minkäänlaista vastakaikua ja tukea lännessä. Kansannousuun liittyi ymmärrettävistä syistä myös juutalaisvastaisuutta.

    Vasta sodan jälkeen juutalaisille koittivat huonoimmat ajat neuvostovallan suhteen. Stalin ei luottanut heihin, koska arveli heidän olevan lojaaleja USA:lle joka tapauksessa enemmän kuin Neuvostoliitolle. Juutalaiset puuhasivat Krimille uudelleen kolonioita, mutta Stalinin mielestä se oli liian arka strategisesti eikä hän luottanut juutalaisiin. Ei myöskään tataareihin, jotka saivat lähteä. Oikeastaan jo 1942 olivat alkaneet valmistelut juutalaisten syrjäyttämiseksi tärkeistä asemista kulttuurivaikuttajina, ulkomaanedustustoissa ja ulkomaankaupassa jne. Stalin ei luottanut juutalaisiin. Sodan jälkeen alkoi voimakas kampanja ”ksomopoliitteja” vastaan. Se oli laiska puhdistus. ja syrjintäkampanja, joka ei kuitenkaan juurikaan suurella luudalla lakaissut. Juutalaiset kuitenkin siis syrjäytettiin avainasemista laajasti. Silti luottomiehet Berija, Molotov (häntä ei S luokittele juutalaiseksi), Kaganovitsh ja Mehlis jatkoivat huipulla. Pelon aika kuitenkin alkoi ja epävarmuuden. Toisaalta Neuvostoliitto alkoi muutenkin jo osalla jäädä vieraaksi ja uusi identiteetti itää, koska Israel perustettiin ja se solmi suhteet USA:n kanssa. USA:n ja N-liiton suhteet alkoivat rakoilla ja kun Stalin epäonnistui Israelin saamisessa liittolaiseksi, alkoi kylmä sota. Israel sai aseita, mutta USA oli sille paljon tärkeämpi ja läheisempi ja suhteet viilenivät. Stalin oli yrittänyt iskeä kiilaa asiassa, koska Englanti ja sionistit olivat konfliktissa Englannin oltua nihkeä itsenäisyysprosessissa. Uhkaavia pilviä alkoi kerääntyä monien juutalaisten mielissä. Viimein Stalin alkoi kampanjan juutalaisia vastaan. Heitä pidätettiin ja aloitettiin suuri lääkäriprosessi, joka suuntautui etupäässä juutalaisia vastaan, vaikka seassa saattoi olla jotain mielisairasta epäluuloa lääkäreitä kohtaan.

    Jo 1949 oli viimeisetkin jiddishinkieliset teatterit suljettu ja jiddishinkieliset ohjelmat lakkautettu. Sanomalehdet myös ja kirjakaupat suljettu. Silti juutalaisia oli vielä kaikista kampanjoista huolimatta vahvasti mukana huomattavassa määrin intelligentsijan jäseninä ja yhteiskunnan eri tehtävissä. Erityisesti tiedemiesten parissa avainaloilla ei juuri puhdistuksia tunnettu. Nyt Stalin alkoi pienin askelin lähestyä suunnittelemiaan juutalaisvainoja (AS sanoo, että ilman ydinasetta hän ei olisi uskaltanut ryhtyä niihin. Pienet askeleet olivat juuri tarpeen siksi, että ulkomailla ja kotimaassa juutalaisilla oli vaikutusvaltaa.) 1952 hän lakkautti antifasistisen komitean, minkä tiesi herättävän laajan kansainvälisen vastalauseiden myrskyn. Lääkäriprosessi oli viimeinen pisara. Stalin oli kai huumaantunut vallastaan ja luuli voivansa vastustaa ”Weltnation” juutalaisten mahtia. Juutalaisten joukossa liikkui pelkoja ja huhuja massakarkotuksista, joita olivat kokeneen niin monet kansat sodan jälkeen. Tai sitten hän ei ollut kyllin varovainen. Yleinen tyytymättömyys ajoi Stalinin lähipiirin murhaamaan hänet. Mitä luultavimmin asialla oli Berija ja hänen kanssaan muutama muu lähipiirin mies. Tämä on lähes varma asia. ”Lääkäriprosessin” kommunikean julkaisun jälkeen Stalin eli vain 51 päivää. 9.2. 1953 oli Tel Avivin N-liiton lähetystössä räjähtänyt pommi. 11.2. NL katkaisi suhteensa Israeliin. Lääkäriprosessi terävöityi. 6.3.1953 Stalin löydettiin kuolleena. D Sturman kertoo, että ”syytteiden kaatuminen ja lääkärien vapauttaminen vankilasta ymmärrettiin yleisesti vanhempien neuvostojuutalaisten keskuudessa Purim-ihmeen toistumisena”. Stalin ”kuoli” juuri samana päivänä, kuin juutalaiset viettävät Purim-juhlaansa (5.3.) sen muistoksi, kun Esther pelasti persialaiset juutalaiset Hamanin vainolta ja Haman sai surmansa. (Tämän vanhan tarinan mukaisena suurvisiirin kuolinpäivän muistopäivänä aloitettiin myös sota Irakia ja Saddamia vastaan vuonna 2003.)

    Kommunismin hylkääminen ja Exodus

    Stalinin kuoltua pidätetyt juutalaiset pääsivät vapaaksi. Monet olivat viruneet vankilassa vuodesta 1949. Työpaikkansa menettäneet saivat työnsä takaisin. Suojasää satoi sionistien laariin. Ensimmäiset sionistiset ryhmät muodostettiin. Suezin kriisi aiheutti N-liiton siirtymisen arabimyönteiseen politiikkaan. Hrustsevin aika oli melko ristiriitainen. Kylmä sota sai aikaan sionismin julkisen vastus

    (2)(0)
  5. Kommunismin hylkääminen ja Exodus

    Stalinin kuoltua pidätetyt juutalaiset pääsivät vapaaksi. Monet olivat viruneet vankilassa vuodesta 1949. Työpaikkansa menettäneet saivat työnsä takaisin. Suojasää satoi sionistien laariin. Ensimmäiset sionistiset ryhmät muodostettiin. Suezin kriisi aiheutti N-liiton siirtymisen arabimyönteiseen politiikkaan. Hrustsevin aika oli melko ristiriitainen. Kylmä sota sai aikaan sionismin julkisen vastustamisen. Toisaalta Hrustsev totesi tapansa mukaan suoraan, että juutalaiset olivat tehneet ukrainalaisille kautta aikojen hyvin paljon pahaa. Toisaalta juutalaisten asema ei huonontunut. Hrustsev valitteli julkisesti juutalaisten kärsimyksiä eli 30-luvun lopun ja 50-luvun puhdistusten uhreja. Toisaalta 1956 Varsovassa ilmestyneessä artikkelissa nimilistat julkaistiin, mutta sanottiin uhrien olleen “kapitalistisia vihollisia” ja “Berija-joukkioita”. Mielenkiintoista on se, kuinka kansainvälinen yhteisö tuolloin reagoi juutalaisten puolesta ja vaati selitystä. Myös vierailevien länsimaisten kommunistipuolueiden edustajat jaksoivat vuodesta toiseen kysellä juutalaisten asemasta ja esittää siihen parannuksia. Hrustsev ei hyväksynyt uudelleen juutalaisille samaa vahvaa asemaa kuin heillä oli ollut ennen sotaa. Huipulla heitä ei ollut enää, mutta taustalta löytyi vielä jokseenkin merkittävistä asemista lukuisia juutalaisia. Heitä oli myös mukana tieteen parissa ja keskiluokassa. Hrustsev salli uskonnonharjoittamista jonkin verran, mutta vaikeutti sitä toisilla toimenpiteillä. Hrustsevin jälkeen politiikka juutalaisia kohtaan lieveni hieman ja uskonnon harjoittamista ei enää vaikeutettu. Sionismia ei kuitenkaan hyväksytty. 1959 vain 21 % ilmoitti äidinkielekseen jiddishin, kun 1927 luku oli ollut 72 %. Koskaan ei neuvostoaikana silti juutalaisten identiteetti täysin kadonnut. Silti maailman juutalaisuuden aikanaan keskeisestä osasta oli tullut maailman epäjuutalaisin.

    Israelin perustaminen ja Stalinin vainon uhka olivat kaksi isoa asiaa, jotka vieraannuttivat juutalaisia kommunismista. Kolmas ja suurin tekijä oli Kuuden päivän sota, joka synnytti uuden identiteetin ja ajattelun samalla tavoin, kuin se innosti lännen juutalaisia. Koska juutalaiset eivät enää olleet Neuvostoliitossa kuin sivuroolissa, he alkoivat vieraantua kommunismista. Samalla Soltshenitsyn on sitä mieltä, että kommunismista hävisi radikaali henki heidän mukanaan ja syntyi pysähtyneisyyden aika venäläisen kommunismin myötä. Kun venäläiset olivat tottuneet kommunismiin ja se ei ollut enää niin kauhistuttavaa, juutalaiset aloittivat sen rapauttamisen keskeisellä vaikutuksellaan maanalaisen kirjallisuuden (Samisadt) tuottamisessa. Toisaalta valtiojohto ei ollut enää niin totalitäärinen, joten se ei onnistunut eikä yrittänytkään kovin tehokkaasti kitkeä pois maanalaista kulttuuria. Juutalaisten uusi ajattelu maan alla oli alkaa sionismin kannattajiksi. Jiddishiä ja hepreaa opiskeltiin ja jo unohtunutta juutalaista kulttuuria. Toisaalta juutalaiset alkoivat arvostella maanalaisen intelligentsijan kautta kommunismia mitä murhaavimmilla tavoilla. Kriittinen tai oikeastaan varsin närkästynyt Soltshenitsyn on siitä valheellisuudesta, miten monet alkoivat syyttää kommunismista venäläistä kulttuuria ja moni samisadt-kirja pursusi silkkaa venäläisvihaa. Täysin valheellisesti bolshevikkivallankumous nähtiin venäläisen kulttuurin alhaisuuden ilmauksena ja ja juutalaiset uhreina, joita muka siellä oli aina vainottu ja pidetty toisen luokan kansalaisina. Tämä oli valheellista ja johti suoranaiseen kokonaisen kulttuurin halveksuntaan ja häpäisemiseen sekä vihaan. Näin teki esim. Arkadi Belinkov kuuluisassa kirjoituksessaan. Toinen esimerkki yksisilmäisyydestä: Soltshenitsyn oli kirjeenvaihdossa GS Pomeranzin ja tämän vaimon A Mirkinan kanssa. Nämä olivat närkästyneet kirjasta Ensimmäinen piiri, jossa olivat näkevinään juutalaisvastaisuutta ja “piittaamattomuutta juutalaisten kärsimyksistä”. Eräs ehdotus oli sellainen, että kenenkään ei koskaan pitäisi mainita koskaan kenenkään kansallisuutta eikä kansallisuuksia tulisi ottaa huomioon. Jotain tällaista mielettömyyttähän monikulttuurisuusintoilu ja kommunismi ym. ovat ja joita juuri juutalaiset ovat vahvasti kaikkina aikoina tarjoamassa. Monet kommunistit sentään eivät pitäneet valittua kansaa minään poikkeustapauksena tällaisista hullutuksista, jotka chauvnistiset juutalaiset usein tarjoavat ei-juutalaisille. Toisaalta pari vaati Soltshenitsyniä muuttamaan romaaninsa henkilön kansallisuuden tai sitten lisäämään toisen sankarin samanlaisine ominaisuuksineen, joka on juutalainen. Muuten he alkaisivat suuren parjauskampanjan Solthenitsyniä vastaan. Tietysti kiristäjä Pomeranz joutui aloittamaan parjauskampanjan ja aloitti, koska S ei tehnyt muutoksia henkilöihin. Asia on sikäli hupaisa, että Grigori P oikeasti oli kirjoittanut ihmiskunnasta yleensä ja että kansallisuuksiin ei saisi kiinnittää huomiota. Kaikkien pitäisi nähdä itsessään suola. Mielestäni on outoa, että tämmöinen julistaja voi närkästyä siitä, miten jonkin kansan jäsen satutaan esittämään. Tässä kaksi kamalaa esimerkeistä, joita S esittää. Hän on tietysti kaivanut myös päinvastaisia esimerkkejä muutamasta viisaammasta juutalaisesta. Asia oli sitä ikävämpi, koska ulkomailla ovat juutalaiset ja muut luoneet vuosikymmeniä propagandistista kuvaa, jossa muka bolshevikit olivat samanlaisia pogromisteja kuin tsaarin hallinto ja pahempia ja kuinka juutalaisia olisi Neuvostoliitossa aina sorrettu ja vainottu. Tämä ei pidä ollenkaan paikkaansa. Myös amerikkalaiset propagandalähetykset 1950- 80-luvuilla antavat sen käsityksen, että juutalaiskysymys olisi ollut kaikkien tärkein Neuvostoliitossa. Monilla suomalaisilla tuntuu olevan myös täysin väärä kuva historiasta. Juuri siksi tämä kirja on erittäin hyvä ja jokaisen pitäisi lukea se, kunhan muistaa, että S on erittäin nöyrä ja alistuvainen pahimmillekin valheille koskien Saksan tekemiksi väitettyjä tekoja juutalaisia kohtaan.

    Kuuden päivän sotaa ennen oli sovittu perheiden yhdistämisestä, mikä 1966 oli iso uutinen. ajoitettu määrä juutalaisia sai siis emigroitua pois Neuvostoliitosta, mikä oli suuri etuoikeus verrattuna muihin maan kansoihin. Tämä sai aikaan hakemusten vyöryn, mikä johti monien hakemusten hylkäämiseen ja sen johdosta nälkälakkoihin, muihin protesteihin ja lentokonekaappausten sarjaan. Juutalaiset synnyttivät dissidenttiliikkeen perässään tai se syntyi heidän liikkeensä rinnalle. Toiset juutalaiset vaikuttajat halusivat toimia vain juutalaisten puolesta. Sikäli ymmärrettävää, että kaikki toisinajattelijat ottivat aina suuren riskin tuohonkin aikaan, jopa vain allekirjoittamalla jonkun vetoomuksen. Tuohon aikaan S ajatteli, että NL on tuhoon tuomittu. Muutamia tuhansia juutalaisia alkoi vuosittain siirtyä lähinnä Israeliin. Kun 1973 USA ja NL neuvottelivat edullisesta kauppasopimuksesta, yhtenä vaatimuksena ja ehtona oli juutalaisten vapaa maastamuutto-oikeus. Jom Kippurin sota ja N-liiton epäröinti sopimuksen suhteen saivat aikaan laajan kansainvälisen myrskyn juutalaisten puolesta. NL oli ajatellut, että sopimus saattaisi estää edulliset suhteet muihin maihin. Läntiset suurvallat alkoivat kuitenkin vastedes järjestää mielenosoituksia ja painostaa Neuvostoliittoa avaamaan rajat juutalaisille. S ihmettelee tätä länsimaiden juutalaisten suunnatonta valtaa: 15 miljoonaa talonpoikaa ja kaikki muut rikokset, epävapaus ym eivät merkinneet koskaan mitään. Mutta kun oltiin saavuttamassa juutalaisille erikoisoikeus päästä muuttamaan länteen kansojen vankilasta, alkoivat vuosikausien massiiviset kampanjat joukkokokouksineen tällaisen puolesta. Jo vuonna 1970 kaikki olivat alkaneet puhua venäjän juutalaisista. Asiaan liittyi tai kiistaa kärjisti Leningradissa käydyt lentokonekaappaus- ja sionistiprosessit. Kv protestointi sai konekaapparien tuomiot muuttumaan elinkautisiksi vankeustuomioiksi. Sionistiprosessit olivat vastaus konekaappauksiin ym. Kun juutalainen intelligentsija jätti maan, se aiheutti menetyksiä valtakunnalle. Kiistaa kärjisti, että NL suunnitteli 1972 maksua maan jättäville korkeasti koulutetuille. Massatapahtumat USA:ssa ym. jatkuivat vuoteen 1987, kunnes juutalaiset saivat jättää maan vapaasti. Jo 70-luvulla muuttajat olivat menneet lähinnä USAan, sillä Israel koettiin köyhäksi, militaristiseksi yhden totuuden maaksi, joka ei innostanut enää. Ilmeisesti Jom Kippurin sota ei vakuuttanut enää ja useimmat lähtijät olivat oikeasti halukkaita vain pakenemaan vapauteen eivätkä olleet niin aatteellisesti juutalaisuuteen sitoutuneita.

    Demokraattinen liike Venäjällä, joka kaatoi Neuvostoliittoa ja joka 90-luvulla Venäjällä vaikutti, oli luonnollisesti vahvasti juutalainen ja eräs israelilainen entinen liikkeen jäsen sanoi tuolloin, että suuri osa sen edustajista ei tajua, että myös yleisö on usein juutalaista alkuperää. Mene ja tiedä. Ehkäpä venäläisten epäluulo demokraatteja kohtaan johtui tästä. Tietysti nationalisti S oli internationalistisia demokraatteja vastaan, jotka olivat hajottaneet Neuvostoliiton. Voihan sitä olla venäläinenkin ja demokraatti ja demokratian kannattaja. Ajatus in ilmeisesti vieras S:lle. Hän tuomitsi myös ulkomaat, jotka tunnustivat Suomen ja muut reunavaltiot. On vaikeaa kirjoittaa tästä kirjasta, koska siinä on niin paljon tietoa ja lukeminen on elämys, josta on vaikea poimia muutamia rivejä. Olen poiminut mielestäni tärkeitä asioita, jotka minusta on syytä tiedostaa. Hieman tämä juttu oli myös rasittava kirjoittaa, koska bloggaus on pitkä. En ole hirveän rautaisesti jaksanut panostaa siihen ja on syytä tähdentää, että kirja kannattaa lukea itse ja saada sitä kautta kuva asioista lukemattomista sitaateista ja pohdinnoista.

    Kommentti molemmista kirjoista 23.8.2011: Jutalaisten kautta pelattiin tsaaria ulos ja siten kansanryhmää käytettiin tavallaan, vaikka tietysti osa saatiin liikkeelle ja muita ryhmiä tietysti myös käytettiin. Vallankumouksellisilla liikkeillä oli suuri kannatus. mutta varmuudella osa siitä oli ihan ulkomaisten tiedustelupalveluiden ja rahaeliitin/illuminaatin kätyrien suorien suhteiden Venäjän joihinkin juutalaisiin tulosta (ja muiden ryhmien jäseniin). Kommunistipuolue tuntuu hyvin oudolta ja lähes uskomattomalta viritykseltä. Se tuntuu jotenkin ylhäältä ohjatulta. Samoin terroristiliikkeet 1800-luvulla. Haiskahtaa vahvasti ulkoapäin ohjaukselta ja globaalin eliitin suurilta resursseilta. Jo 1881 paljastui melkoisia juonikuvioita ja provokaatio oli uskomattoman tasokas-se jäi salaisuudeksi ja oli yllättävä ja kuin mastermind-tyylin kuvio. Saatettaisiinko moiseen yltää ilman ulkomaista tukea? Ei kai moisen maanalaisen vallankumousliikkeen omin voimin. Jo silloin lienee tukea tullut ja koska kyse ei ollut hallituksen toimista, on kyse varmaankin ulkomaisista tiedustelupalveluista, ammattilaisista. Myös bolshevismi tuntuu suunnitellulta paketilta ja eliitin metkulta kuten viisaampien mielestä Marxin filosofia. Marxismi on kätevästi valjastanut alempia luokkia ja toisinajattelijoita ja sen avulla sitten on luotu vallankumous tarvittaessa tai yritetty sitä eri paikkoihin 200 vuotta. Schiff myönsi tukevansa Venäjän vallankumouksellista liikettä (1900-luvun alussa). AS monitoroi tuen alkaneeksi ehkä ainakin n. 1890-luvun alusta. Radikaalin vasemmiston ja vallankumouksen välttämättömyyden suuri suosio juutalaisten keskuudessa ja bolshevismin hulluus ja rikollisuus eivät tunnu alhaalta päin lähtevästä ajattelusta, kansalaisten omasta toiminnasta ja heidän tarpeistaan. Juutalaisten kautta varmistettiin vallankumous ja Trotskin, Parvuksen, Leninin ym. toimet ovat vielä osin hämärän peitossa. Yhteydet eivät rajoittuneet vain Saksaan, vaan Trotskia selvästi tuettiin USA:sta käsin ja hänen bolshevikkivallankumoustaan. Bolshevikkivallankumous oli hyvin juutalainen kumous kuin oli 1905 kumouskin. Yksin he eivät sitä pystyneet saamaan aikaan, mutta heidän toimintansa oli ratkaisevaa 1905 ja 1918. Helmikuun vallankumoukseen ei kirja uppoudu. Juutalaiset olivat siinäkin alusta lähtien kuitenkin mukana, joten melko varmasti siis heidän avullaan ja kauttaan kaikki vallankumoukset mahdollistuivat ja onnistuivat. Neuvostoliittoa hallittiin juutalaisten kautta ja ulkosuhteista päätellen se oli USA:n luomus enemmän kuin on tiedetty. Juutalaisia käytettiin muiden vähemmistöjen ja köyhien ym. kanssa destabilisointiin ja vallankumoukseen, mutta 1917 kumousten jälkeen myös koko Venäjän hallitsemiseen. Sisällissota oli täydellistä juutalaishallintaa kaikkine suunnattomine hirmutekoineen. Kirja ei anna paljon valaisua siihen, millainen oli juutalaisten valta 2. maailmansodan jälkeen ja kuinka paljon Stalin sai sitä heiltä pois. Onko niin, että ei ollut uskottavaa pitemmän päälle, että juutalaiset olivat maan johdossa? Eikö suurta sotaa voitu käydä niin? Vai oliko Stalin myös juutalainen (siis juutalainen ja/tai maailman juutalaiseliitin ja/tai Venäjän juutalaiseliitin ystävä ja myötäilijä. Roosevelt ei ollut juutalainen, mutta täysin salaisen varjohalllituksen mies. Maailmaneliitti on vahvasti sionistinen, muta useimmat heidän politiikkaansa ajaneet presidentit ja johtajat eivät ole eivätkä ole olleet. He ovatkin enemmän renkejä ja vasalleja ja lisäksi maan kansalaiset eivät katso hyvällä juutalaista johtajaa. Tarkoitan, että onko Stalin ollut heidän taskussaan, juutalaisuudesta viis. Stalinilla oli juutalaiset vaimot, mutta se saattaa johtua juutalaisten runsaudesta vasemmistolaisissa ) Loppuiko juutalaisvalta? Selvästi Stalinin venäläistämistoimia puolueen johdossa ja puolueapparaatissa/salaisessa poliisissa on liioiteltu. Onko niin, että juutalaiset eivät saaneet jäädä valtaan, vaan heidän tuli siirtyä pois sodan jälkeen, Israeliin ja länteen? Oliko juutalaisvallan loputtava siksi? Vai loppuiko se kokonaan? Ainakin luulisi niin olevan, että jos juutalaisvalta Venäjällä koittaisi, niin miksi siitä luovuttaisiin? Kävikö lopulta käsky jostain? Monta kysymystä jäi auki. Mutta AS osoittaa meille, että juutalaiset destabilisoivat ratkaisevasti Venäjää ja ottivat vallan 1917. He hallitsivat käytännössä täydellisesti 20-luvulla. Hän sanoo ja tiedän jo aikaisemminkin, että bolshevikit muuallakin maailmassa olivat juutalaisjohdossa. Ja USA:n johto on nykyisin siis entisten trotskilaisten ryhmän hyppysissä, joista tuli neokonservatiiveja ja jotkut jäivät liberaaleiksi. Juutalaisia siis käytettiin bolshevismiin, sen synnyttämiseen ja vaikuttamiseen siinä. Eritoten vallankumousten sarjaan 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Juutalaiset johtivat kommunistipuolueita ja pitivät yhteyttä GPU:n/Tshekan kautta. Kaikki ei ole selitettävissä muilla syillä (kannatusta ja suurvaltojen tukea, tshekan juonet) minusta kuin jollain ohjauksella. Ja onpa meitä aivopesty. Siis ennen sotaa kaikki yhdistivät bolshevismin ja juutalaisuuden ja tunsivat nämä kuviot. Silti muistan, että 90-luvulla oltiin säätämässä vihapuheeksi paitsi juutalaissalaliitoista puhumisen, niin bolshevismin ja juutalaisuuden samaistamisen ja juuri siitä puhumisen juutalaissalaliittona. En tiedä, kriminalisoitiinko tämä jossain maassa ja miten asia tulkitaan uuden vihapuhelain nojalla. Itse en mielestäni ole mitenkään aiheettomasti spekuloinut asialla, vaan esittänyt kahden tutkijan painavat näytöt aiheesta. Siis sodan jälkeen on tehty niin selvää jälkeä, että olen törmännyt keskustelupalstoillakin paljon todella suureen närkästykseen, kun vihjataankin juutalaisuuden ja bolshevismin yhteydestä vähänkin. Se on opetuksen ja median mukaan antisemitismiä ja siis kaikkein pimeintä vihahöpöä. Ja juutalaissalaliittojahan Rothschildien juonet ovat eli ainakin osan maailman rikkaimpien eliittien salaliitoista. Ja kaikki suurvallat varsinkin harrastavat salaliittoja. Ilmeisesti salaliitot eivät saaneet paljastua liian monelle. Nyt nettiaikoina ne spekuloinnit ovat kyllä kiertäneet. Rothschildin nimikin on alkanut vilahdella muiden pankkiirisukujen lisäksi yhä useammin keskusteluissa. Aiemmin uskallettiin mainita vain ei-juutalaiset Rockefeller- ja Morgan-suvut.

    No kyllä se Rockefeller-suku oli ja on sefardijuutalainen. Asia on vain salattu. Myös J.P. Morgan oli Rothschildin luomus ja satelliitti, joten tässäkin tapauksessa haiskahtaa.

    6 vastausta kohteelle “Juutalaiset Neuvostoliitossa”
    nonymous sanoo:
    elokuu 4, 2011 7:55 am | Vastaa muokkaa
    Tästä on ilmeisesti tulossa eng.kielinen käännös jossain vaiheessa.
    http://jewise.wordpress.com/two-hundred-years-together-1795-1916-xxx/

    elokuu 4, 2011 8:15 pm | Vastaa muokkaa
    Toivottavasti en ole ilmoittanut ukrainalaisten tekemiä pogromeja 1918-19 liian paljon juutalaisuhreja vaatineiksi. Tämä on ainoa teos, josta niistä olen lukenut. Venäläisenä nationalistina AS saattaa helposti olla välinpitämätön muiden kansojen mustaamisen ym. suhteen.

    Ensimmäisen kirjan esipuheessa kerrotaan, että paneudutaan nimenomaan juutalaisten ja venäläisten suhteisiin, joten on ymmärrettävää, että holokaustiin AS ei revisionistisesti suhtaudu. Sitäpaitsi em. syystä hän ei saata haluta uhmata tuossa asiassa. Vaikutusmahdollisuudetkin menisivät. Mutta että Saksan väitetyistä toimista Neuvostoliitossa mies myös esittää varsin naurettavan version, niin onhan se tietysti häpeä. Aluksi mainittu syy saattaa olla takana siinäkin: häntä ei ehkä kiinnosta ja myös voi olla halu nähdä muut kansat likaisempina kuin ovatkaan.

    elokuu 5, 2011 1:40 pm | Vastaa muokkaa
    Leninin isoisän juutalaisuuden itse asiassa AS kertoo myös. Jos vaikka Lenin olisikin puhunut jidishiä vain vaimonsa tähden, niin joka tapauksessa kalmukki- ym. verta suonissaan omannut Lenin oli ideologialtaan lähellä trotskilaisia internationalisteja eikä siis juurikaaan venäläistä patriotismia. Hänhän oli maailmanvallankumouksen välittömän toteuttamisen kannattaja. Stalin halusi myös maailmanlaajuisen kommunismin, mutta se oli määrä toteuttaa Puna-armeijan avulla. Hän turvautui nationalismiin vahvasti vasta sodan aikana.

    elokuu 5, 2011 8:51 pm | Vastaa muokkaa
    Suoraan pdf:

    http://holocausthandbooks.com/dl/06-tfh.pdf

    Linkkeinä:

    http://www.vho.org/GB/Books/tfh/

    Suluissa olleet jutut I-maailmansodan ja sen jälkeisen ajan holokaustiuutisista ja rahankeruusta kolonioille Neuvostoliitossa olivat tuosta metkasta opuksesta. Se on syytä lukea, koska se ei ole edes kovin pitkä. Suuri osa siitä on niitä lehtijuttuja.

    elokuu 27, 2011 10:28 am | Vastaa muokkaa
    Stalin on tietysti ollut samaa ryhmää, mutta joko viekkaasti sai vallan tai tarkoituksella annettiin se oikeasti hänelle. AS toteaa, että sodan jälkeenkin hän joutui varovasti etenemään juutalaisvastaisessa politiikassaan, tosin lähinnä ulkomaiden reaktioiden vuoksi. Tietysti joskushan niiden oli tultava. AS sanoo, että vasta atomipommin hallinta mahdollisti kääntymisen juutalaisvainoihin ja juutalaisten sortoon. Mutta juuri se ilman muuta johti hänen murhaamiseensa. Mitään selkeästi juutalaisvastaisat ei politiikka 30-luvun lopullakaan ollut.

    marraskuu 12, 2011 9:24 pm | Vastaa muokkaa
    http://www.counter-currents.com/2011/11/the-end-of-zionism/

    “During Communism’s heyday, when tens of millions of Europeans and Asians were killed or shoved into concentration camps or mental institutions, Jews everywhere were virtually all Communists, fellow travelers, or anti-anti-Communists.

    But, by the 1960s and 1970s, things slowly began to change. Jewish support ebbed away beneath the surface. Aleksandr Solzhenitsyn’s books were published abroad, acclaimed in the West, and the author awarded the Nobel Prize for Literature. Jews swelled the ranks of “Soviet dissidents.”

    R. James Woolsey (D.), the philo-Semitic, neoconservative former CIA director (a Presbyterian from Oklahoma), has written,

    A number of times during the Cold War, I was involved in arms control negotiations with the Soviets. No matter how bad the tension across the negotiating table during the day, Russian and American negotiators would often end up going out for dinner together. Somehow, even in the most difficult periods, the conversation frequently turned to trading jokes. I always thought it remarkable how much Russian humor was suffused with a wry, self-deprecating, ironic tone both quite funny and somehow quite familiar to Americans. Later, finding versions of a number of these jokes and stories in Leo Rosten’s wonderful The Joys of Yiddish, I realized the source of the familiarity.

    Most of the negotiators on both sides were Jews.

    Another Establishment figure, not pro-white, said he knew that Communism was finished when it lost the support of the Jews.

    The fall of Communism occurred as a sudden tectonic shift.”

    Tämän ja monen muun jutun mukaan juutalaisia olisi ollut myös ulkomaan asioissa ja paljon. Tieysti tuossa on kyse eri asiasta kuin lähetystö tai kauppa-asiamiesten toiminta. Silti minusta tuntuu, kuin Stalinin määräys olisi osittain bluffia jälkipolville tai kylmän sodan teatteria Neuvostoliiton sisällä. Juutalaisia on ilmeisesti toiminut ulkomailla, tosin kyseessä voivat olla todelliset luottomiehet. Tähän viittaisi AS:n ilmoitus itäblokin juutalaiseliitistä, mikä on hänen omia esityksiään vastaan myös.”

    Mielenkiintoista on, että saksalaisten hyökättyä juutalaiset olivat tärkein evakuoitava kohde ja siis etusijalla kaikkia muita ja materiaalisia kohteita.

    Leninin juutalaisuus on myönnetty juuri vuonna 2011 Venäjällä. Ei siis vain isoisä. Miksi olisikaan muuten ollut jiddish kotikielenä?

    (1)(0)
  6. KasTässäSontaa:
    Hitler oli itsekin juutalainen, vihasi itseään ja kohdisti vihansa toisiin juutalaisiin, kun he olivat kelvottomia sotilaita? Tai oliko kyseessä juutalaisten ovela suunnitelma, jossa uhraamalla 6 miljoonaa juutalaista saatiin perustettua Juutalaisvaltio Lähi-Itään? Olisiko Hitler tehnyt itsemurhan jo vuonna 1928, jos olisi tiennyt, että keskitysleirien ja ”lopullisen ratkaisun” kautta tulisi uusi Juutalaisvaltio Lähi-Itään? Eikö olekin kamalaa, kun juutalaiset kommunistit, marx ja lenin, ja juutalaiset USA:n kapitalistit hallitsevat maailmaa? Olisiko sharia-laki mielestäsi parempi?

    (0)(4)

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei tulla julkaisemaan.Pakolliset kentät on merkitty *

*