"Toimittajat tuhoavat totuuden, valehtelevat, vääristävät, panettelevat ja polvistuvat rahan vallan edessä. Heidän ammattinsa on pettää heidän isänmaansa ja rotunsa. Olemme valtamediassa kasvottoman eliitin palvelijoita, sätkynukkejä; he vetävät naruista ja me tanssimme."

John Swinton, New York Times

Henry Ford: Kansainvälinen juutalainen, osa 3. 

1 ääni, keskiarvo: 5,00 / 5 tähteä 51 ääni, keskiarvo: 5,00 / 5 tähteä 51 ääni, keskiarvo: 5,00 / 5 tähteä 51 ääni, keskiarvo: 5,00 / 5 tähteä 51 ääni, keskiarvo: 5,00 / 5 tähteä 5 (1 ääntä, keskiarvo: 5,00)
Sinun tulee olla rekisteröitynyt käyttäjä antaaksesi arvostelun.
Ladataan...
Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

Magneettimedia julkaisee ohessa Henry Fordin kirjoittaman teoksen (Kansainvälinen juutalainen)1 kolmannen osan. Juutalaistoimijoiden voimakeskuksena ja heidän ohjelmiensa päälinjat ovat Yhdysvalloissa; juutalaismafian vallan vahvistamiseksi entistäkin suuremmaksi Euroopassa käytettiin rauhankonferenssissa vipuna Yhdysvaltain mahtia, joka otettiin voimakkaan juutalaismafian paineen avuksi. Tämä yhteistoiminta ei päättynyt rauhankonferenssiin. 

Henry Ford:

Kansainvälinen juutalainen

Maailman tärkein kysymys 

Kuten Henry Ford tiivistää: Pöytäkirjain koko menetelmän voi keskittää yhteen sanaan: ”hajotus”

Julkaisemme tässä kolmannessa osiossa ohessa mainitut luvut: 

IX. HALLITSEVATKO JUUTALAISET MAAILMANSANOMALEHDISTÖÄ?  

X. JUUTALAISTEN SUUNNITELMA HAJOITTAA IHMISKUNTAA ”AATTEIDEN” AVULLA  

XI. MITEN JUUTALAISTEN RAHA HALLITSEE  

XII. JÄLKIPOIMINTOA. 

_______________________

IX. HALLITSEVATKO JUUTALAISET MAAILMANSANOMALEHDISTÖÄ?  

Tämän kirjoituksen tarkoitus on kahdenlainen: tarkastella pöytäkirjojen sanomaa sanomalehdistön ja maailmanohjelman suhteen, ja olla johdantona sen valaisemiseksi, mikä vaikutus juutalaisilla on sanomalehdistöön. 

Juutalaisilla on aina ollut selvä käsitys siitä, mitä hyötyä uutisista voi olla. Mielenkiintoisen esimerkin siitä antaa Nathan Mayer Rothschildin  historia. Hän oli rakentanut kaikki suunnitelmansa sille olettamukselle, että silloin Elbaan karkoitettu keisari Napoleon oli lopullisesti syrjäytetty Euroopan poliittiselta näyttämöltä. Napoleon palasi vastoin odotuksia, ja hänen satapäiväisenä hallituskautenaan vuonna 1815 näytti Rothschildin koko finanssirakenne olevan tuomittu luhistumaan. Kuumeisesti tuki rahamies Preussia ja Englantia, ja kun koitti Waterloon taistelu, ei kukaan ollut sen päättymisestä enemmän riippuvainen kuin hän. Hän oli mies, jota veren näkeminen kauhistutti, ja hän oli persoonaltaan oikea pelkuri, jota pieninkin väkivaltaisuuden uhka vapisutti; mutta hänen mielenkiintonsa taisteluun, josta hänen kohtalonsa sekä omaisuutensa riippui, oli niin ylivoimainen, että hän riensi Belgiaan, seurasi Britannian armeijaa ja, kun taistelu alkoi, piiloutui erääseen luodeilta suojattuun tähystyspaikkaan Hougomontin luona, mistä hän koko päivän tarkkasi taistelun vaiheita.  

Juuri kun Napoleon teki viimeisen, ja samalla epätoivoisen hyökkäyksensä, oli Rothschildin arvostelu varma. Hän kertoi myöhemmin tällä hetkellä huudahtaneensa: ”Rothschild on voittanut taistelun!” Hän riensi taistelukentältä pois, ratsasti kiiruusti Brysseliin sanomatta matkallaan tapaamilleen ihmisille sanaakaan. Hän vuokrasi kalliilla hinnalla hevosen ja nelisti Belgian rannikolla sijaitsevaan Oostendeen. Täällä raivosi ankara myrsky eikä kukaan laivuri tahtonut uskaltaa lähteä viemään häntä Englantiin. Mutta Rothschild itse, muutoin vähäistäkin vaaraa varova, unohti oman pelkonsa ajatellessaan suurta rahasuunnitelmaansa. Hän tarjosi 500 800, lopulta 1 000 frangia sille, joka veisi hänet salmen yli. Mutta kukaan ei rohjennut. Vihdoin tarjoutui eräs merimies yrittämään, jos Rothschild maksaisi 2 000 frangia hänen vaimonsa käteen. Puolikuolleina saapuivat molemmat Englannin rantaan, mutta levähtämättä tilasi Rothschild pikapostin ja riensi Lontooseen. Ruoskaa sekä kannuksia ei tällä matkalla säästetty. Siihen aikaan ei ollut sähkölennättimiä, eikä muitakaan mahdollisuuksia pikaviestintään. Englanti oli kiihdyksissä, epäsuotuisia huhuja oli liikkeellä. Aamulla 20. kesäkuuta 1815, kun Nathan Rothschild ilmestyi tavalliselle paikalleen pörssiin, ei Englannissa tiedetty mitään siitä, mitä hän tiesi?  

Hän oli kalpea sekä murtuneen näköinen. Hänen näkönsä sai muut pörssimiehet luulemaan, että hän oli saanut rintamalta huonoja tietoja. Sitten nähtiin kuinka hän levollisesti möi arvopaperinsa. Mitä – Rothschild myy?  

Tuolloin Nathan Rothschild käski asiamiehiääm myymään brittiläisiä obligaatioita, näin muut kauppiaat uskoivat brittien hävinneen sodan, ja aloittivat hurjan brittiläisten obligaatioiden myynnin, minkä johdosta niiden arvo romahti, jolloin Rothschild aloitti mahdollisesti kaikkien obligaatioiden ostamisen agenttiensa välityksellä. 

Yllä esitetty Rothschildin tapaus valaisee erityisesti sitä seikkaa, että juutalaiset ovat hyvin innokkaita tietyn tyyppisen tiedon kerääjiä, mutta he eivät ole välttämättä julkaisijoita. He käyttävät tietoaan itsekkäisiin tarkoituksiin, kuten poliittisen hegemonian ja taloudellisen aseman kohottamiseen itsekkäistä syistä johtuen. 

Henry Ford kirjoittaa, että mikäli heidän vaikutuksestaan olisi riippunut, ei julkista sanomalehtilaitosta lainkaan olisi syntynyt. Ranskan vallankumous mahdollistui, kun siellä ei ollut sanomalehtiä pääkaupungin ulkopuolella. Bastiljin valtausta pidetään nykyisin (2022) siitä alkaneen Ranskan vallankumouksen symbolina. Tästä huolimatta Ranskan vallankumouksen aikana saatiin tieto Pariisissa Bastiljin valtauksesta tai sinne hyökkäyksestä vasta seuraavana päivänä.  Täten missä ei julkista tietojen asiallista medialaitosta ole, saavat vähemmistöt helposti vallan, kuten juutalaisten aikaansaama vallankumous Venäjällä sen todistaa. 

On huomattava, että asiallinen tieto globaalin eliitin vallankaappauksista ei saavuta kansaa vaikka olisi tehokas tiedotusvälineistö käytössä, jos nämä tiedotusvälineet ovat valjastettu tuottamaan valhetta ja propagandaa, minkä tarkoituksena on vain palvella negatiivisen globaalin eliitin intressejä. (Kuten esim. Nykyisin hirvittävän vihan lietsonta länsi valtojen ja Venäjän välille, toim. huoma.). 

Henry Ford kirjoittaa: 

Jo 2. pöytäkirjassa mainitaan sanomalehdistö. Kuvaavaa kyllä on, että se tapahtuu tämä samassa ohjelmassa, jossa 20 vuotta ennen maailmansotaa annettiin tunnuslauseeksi ”ei aluevalloituksia”; jossa selitetään, että ei-juutalaiset ruhtinaat saavat vielä jonkun aikaa näytellä osaansa kansan edessä, sillä välin kun juutalaisten valta järjestäytyy heidän valtaistuintensa takana. Niin ikään samassa pöytäkirjassa luetellaan ehkä eniten demoralisoivien oppien joukkoon kuuluvat  darvinismi, marxismi ja nietscheismi. Näitähän on juutalaisten toimesta kylvetty ahkerasti.  

Tässä 2. pöytäkirjassa sanotaan: 

”Nykyisten hallitusten käsissä on valta, joka synnyttää määrättyjä mielialoja kansassa, sanomalehdistö. Sen tehtävä täytyy olla muka ehdottomien toiveiden ja vaatimusten esittäminen, kansan valitusten julkaiseminen ja tyytymättömyyden synnyttäminen. Puhe-(lörpöttely-) vapauden riemuvoittona kuuluu sanomalehdistölle. Mutta hallitukset eivät oikealla tavalla tätä valtaa pysty käyttämään, ja niin se on joutunut meidän käsiimme. Sen avulla olemme itse pysyneet pimennossa, ja sieltä kätköistä olemme luoneet vaikutusvaltamme. Sen avulla olemme me kasanneet kultavuoria, vaikka tämä on maksanut meille veri- ja kyynelvirtoja.” 

Samassa pöytäkirjassa sanotaan ”sanomalehdistöämme” keinoksi, jonka avulla ”niitä maailmankatsomuksia, joita olemme saattaneet heidät (ei-juutalaiset) omaksumaan tieteen vaatimuksiksi” on levitetty: ”Tätä tarkoitusta varten tulemme edelleenkin sanomalehdistömme välityksellä syövyttämään massoihin sokeaa luottamusta näihin teorioihin.” Sitten seuraa väite, että darvinismi, marxismi ja nietscheismi olisivat osoittautuneet kumouksellisimmiksi teorioiksi luonnontieteen, kansantalouden jo siveysopin aloilla. 

3. pöytäkirjassa väitetään, että sanomalehdistön valtaa käytetään kalvamaan kunnioitusta kaikkea korkeampaa järjestystä kohtaan: ”Röyhkeät journalistit ja häikäilemättömät häväisykirjoittajat hyökkäävät joka päivä hallituksen korkeimpien virkamiesten kimppuun. Tämä kaiken auktoriteetin halventaminen valmistaa kaikkien valtion laitosten lopullista kukistusta, ja hillitsemättömien massojen iskut lyövät kaikki lysyyn.” 

Seitsemännessä pöytäkirjassa kuvataan sanomalehdistön osuutta maailmanohjelman edistämisessä seuraavasti: ”Meidän täytyy pakottaa uskottomien hallitukset hyväksymään toimenpiteitä, jotka ovat omiansa saattamaan laajakatseista suunnitelmaamme voitollista päämääräänsä lähemmäksi; niiden täytyy sietää yllytetyn yleisen mielipiteen painoa, jonka me itse asiassa luomme sanomalehdistön, niin sanotun suurvallan avulla. Muutamia merkityksettömiä poikkeuksia lukuun ottamatta on se jo meidän käsissämme.” Kahteen kertaan väitetään, että sanomalehdistö on juutalaisten vallassa: ”se on joutunut meidän käsiimme”, sanotaan toisessa, ”se on jo meidän käsissämme”, 7. pöytäkirjassa. 

12. pöytäkirja sisältää täydellisen suunnitelman sanomalehdistön vallitsemiseksi nykyajasta aina siihen aikaan .saakka, jolloin juutalainen maailmanhallitus astuu valtaistuimelleen. Lukija seuratkoon tätä syvälle ja laajalle ulottuvaa suunnitelmaa tarkkaavasti ja harkiten. 

”Mitä osaa näyttelee oikeastaan sanomalehdistö? Sen tehtävänä on itsekkäiden apurien intohimojen kiihoittaminen niinkuin meidän etumme vaativat. Se on pintapuolinen, valehteleva ja siivoton; useimmat eivät lainkaan käsitä, mikä sen tarkoituksena on.” 

Vaan siirtykäämme sanomalehdistön hallitsemiseen. 

1. ”Me pidämme suitset kireällä. Samoin menettelemme myöskin painotuotteiden kanssa; sillä mitä hyötyä olisi siitä, että sanomalehdet eivät hyökkää, jos joutuisimme lentokirjasten ja kirjojen arvostelun alaiseksi?” 

2. ”Mitkään tiedot eivät pääse leviämään kansaan, jotka eivät ole käyneet meidän sensuurimme läpi. Nykyään olemme saavuttaneet tämän siihen määrään saakka, että kaikki tiedot kulkevat parin toimiston kautta, jonne ne tulevat maailman kaikista osista.” 

Omituisen valaisun saa ensimmäinen lause seuraavan juutalaisen lausunnon kautta Britannian Palestiinaa koskevasta ohjelmasta: ”Tämän selityksen lähetti ulkoministeriö loordi Walter Rothschildille … Suurille osille Juudan kansaa on se varmaan tullut yllätyksenä; niille, jotka toimivat sionistisissa piireissä, ei se ollut yllätys. Sen sanamuoto oli laadittu ulkoministeriössä, mutta sen sisällys oli tarkastettu sionistitoimistoissa Englannissa ja Amerikassa. Britannian selitys on laadittu siihen muotoon, missä sionistit halusivat sen saada.” 

Nuo ”pari toimistoa”: Reuter, Havas, Agenzia Stefani, Wolff, Associated Press

3. ”Kirjallisuus ja sanomalehdistö ovat kaksi sangen tärkeää kasvatuksellista tekijää, ja niin ollen täytyy hallituksemme hankkia useimmat sanomalehdet sekä aikakauskirjat omaisuudekseen. Jos jätämme kymmenen yksityisiin käsiin, perustamme kolmekymmentä omaa jne. Yleisö ei saa siitä mitään aavistaa; sen vuoksi kaikki meidän vaikutuksemme alaiset lehdet ja aikakauskirjat näennäisesti ovat aina edustava vastakkaisia mielipiteitä ja pyrkimyksiä. Ne herättävät sillä tavoin luottamusta ja houkuttelemaan puolelleen epäluulottomat vastustajamme, jotka siten joutuvat meidän ansaamme ja heidät tehdään vaarattomiksi.” 

Tämä ohjelma on mielenkiintoinen varsinkin siihen puolustussotaan nähden, jota nykyisellään niin monet juutalaiset sanomalehdet käyvät. ”Tarvitsee vain katsoa sanomalehtiä, jotka ovat juutalaisten omistamia tai juutalaisen vaikutuksen alaisia: kuinka erilaisia ja vastakkaisia niiden mielipiteet ovat.” Niin kyllä – ”näennäisesti”, kuten 12. pöytäkirja sanoo; mutta pohjalla tavattavaa yhteisyyttä ei ole koskaan vaikea löytää. 

Eksyttävän näkyrintaman järjestäminen salatarkoituksia varten on ajatus, jonka tapaa näissä pöytäkirjoissa kaikkialla, ei ainoastaan sanomalehdistön, mutta monen muun seikan suhteen. Mutta 12. pöytäkirjassa sovitetaan tätä ajatusta yksinomaan sanomalehdistöön, kuten seuraavat kohdat osoittavat: 

a) Jotta kirjailijat pakotetaan kirjoittamaan niin laajoja teoksia, että kukaan ei niitä lue, säädetään kirjapainovero, jonka pitää olla ”vähemmän kuin 30 sivua käsittävistä kirjoista kaksinkertainen”: lyhyet kirjoitukset ovat enimmän pelättävät. Mitä pitempi kirjoitus, sitä vähemmän sitä luetaan, sanoo pöytäkirja. Mutta: ”Mitä me itse julkaisemme muodostaaksemme yleistä mielipidettä, se on oleva halpaa sekä levitettävä laajalle. Vero hillitsee pelkkää kirjallista kunnianhimoa, toisaalta tekee rangaistuksen pelko kirjailijat mukautuviksi. Vaikkapa olisikin joku, joka tahtoisi kirjoittaa meitä vastaan, niin ei kukaan kuitenkaan painattaisi hänen kirjoituksiaan.» (Moni amerikkalainen kirjailija saattaisi siitä jotakin kertoa!) 

”Ennen kirjoituksen ottamista painettavaksi täytyy kustantajan tai painajan ensin hankkia asianomainen lupa. Siten tulemme ennakolta tietämään, mitä hyökkäyksiä meitä vastaan valmistetaan, ja tekemään ne tyhjiksi julkaisemalla jo ennakolta asianmukaisia vastaselityksiä.” 

Näin on asia nykyään. He tietävät ennakolta, mitä tulossa on, ja koettavat jo etukäteen torjua hyökkäyksen. 

Juutalaista journalismia ei tapaa ainoastaan pöytäkirjoissa, vaan joka päivä ja kaikkialla. 

Näistä ehkä mielenkiintoisin on näennäisesti vastustusluontoiset sanomalehdet. Ainakin yhden täytyy asettua jyrkästi vastustavalle kannalle. Todelliset vastustajamme pitävät tätä näennäistä vastarintaa samaan rintamaan asettumisena sekä paljastavat meille korttinsa. 

Huomatkaa: sanomalehtien joukossa, jotka hyökkäävät meidän kimppuumme, pitää oleman sellaisia, jotka me olemme perustaneet; mutta ne hyökkäävät aina vain sellaisiin kohtiin, joita me itse haluamme muuttaa tai poistaa. 

Meidän sanomalehtemme pääsevät edustamaan sangen erilaatuisia mielipiteitä: ylimysmielisiä, tasavaltalaisia, jopa anarkistisiakin, tietenkin vain niin kauan kuin vielä on olemassa joku valtiomuoto. Narrit, jotka uskovat puhuvansa omien puoluelehtiensä mielipiteitä, matkivat todellisuudessa meidän mielipiteitämme tai sellaisia ajatuksia, joita me haluamme heitä ajamaan. (Tätä nykyiseen aikaan verraten voidaan kysyä, että tuntuuko tutulta? Toim. huom.

Meidän sanomalehdistömme keskittyy vain pintapuolisesti mainitsemaan tai vastustamaan meidän selityksiämme, syventymättä niihin sen enempää. Niissä käymme vain näennäistä taistelua virallisia sanomalehtiä vastaan ja siten antamaan meille tilaisuuden vastineessamme ottamaan laajemmin kantaa kuin ensimmäisissä lausunnoissa. Tämä tapahtuu mikäli se on meille edullista. 

Sellaiset hyökkäykset tulevat kansassa lujittamaan uskoa painovapauteen ja antamaan edustajillemme tilaisuutta selittää ’vastustavat’ lehdet lörpöttelijöiksi, kun eivät kykene esiintuomaan asiallisia syitä meidän järjestelyämme vastaan. 

Tarvittaessa levitämme sanomalehdistömme laajennetun luokan kautta aatteita, joilla torjumme ne sitten perinpohjin puolivirallisessa sanomalehdistössämme. 

Vakavista vastustajista suoriudumme helposti, sillä heillä ei tule olemaan yhtään sanomalehteä käytettävissään. 

Syyksi julkaisun ehkäisemiseen esitämme, että se ilman asiallisia syitä vain villitsee yleistä mielipidettä.” Semmoista on joskus jo yritetty, mutta julkaisujen sensurointiin puuttui sentään vielä valtiovalta. Siitä huolimatta on juutalaisten vaikutuksen Yhdysvalloissa tähän saakka jo onnistunut vaientaa jokseenkin kaikki, mikä heitä ei miellyttänyt. 
 

X. JUUTALAISTEN SUUNNITELMA HAJOTTAA IHMISKUNTAA ”AATTEIDEN” AVULLA 

Lukijalle lienee edellisen jälkeen täysin selvää, miten pöytäkirjat ovat suunnitelleet ihmisten yhteiskuntain murskaamista. Juuri nämä menetelmät täytyy tuntea, jos tahtoo käsittää niitä virtauksia ja vastavirtauksia, jotka tekevät nykyisen aikamme niin toivottoman sekavaksi. 

Kaikki, jotka ovat hämmentyneitä ja masennuksissa päivän monista äänistä ja vastakkaisista teorioista, löytävät avaimen näiden äänien arvioimiseen ja teoriain merkitykseen, kun saavat huomata, että juuri hämmennys ja masennus on ollut se päämäärä, johon on pyritty. Epävarmuus, epäröinti, toivottomuus ja pelko, into, jolla jokaiseen uuteen lupaukseen ja tarjottuun ratkaisuun tartutaan – niitä mielialoja tahdotaan aikaansaada pöytäkirjoissa esitetyillä menetelmillä. 

Yleinen tilanne todistaa tämän ohjelman tehon. 

Tämä menetelmä vaatii aikaa, ja pöytäkirjat sanovat, että siihen on mennyt aikaa – jopa vuosisatoja. Joka syventyy kysymykseen, huomaa saman pöytäkirjain ohjelman, juutalaisten julistamana ja noudattamana, ollen voimassa ensimmäisestä vuosisadasta alkaen. Se on tarvinnut 1900 vuotta aikaansaadakseen Euroopan orjuutuksen nykyisen tilan – muutamissa maissa väkivaltaisen, toisissa valtiollisen, kaikissa taloudellisen orjuutuksen – mutta Amerikassa on sama ohjelma samaan tulokseen tullakseen tarvinnut vain 50 vuotta. Väärinymmärrettyjä aatteita vapaamielisyydestä, sekavia aatteita suvaitsevaisuudesta, kaikki peräisin eurooppalaisista lähteistä, jotka olivat täydellisesti hämmennetyt, tuotiin Amerikkaan, ja täällä toimeenpantiin sokean, luottavaisen, väärän vapaamielisyyden ja samanlaatuisen suvaitsevaisuuden verhon alla ja nykyisen mielipiteenmuodostelun keinoilla kaikkien laitostemme ja julkisen elämämme orjuutus, joka saattaa eurooppalaisen tarkastajan hämmästymään. 

Juutalaisten voimakeskus ja juutalaisten ohjelman päälinjat ovat Amerikassa; juutalaisen vallan vahvistamiseksi entistäkin suuremmaksi Euroopassa käytettiin rauhankonferenssissa vipuna Yhdysvaltain mahtia, joka otettiin voimakkaan juutalaisen paineen avuksi. Tämä yhteistoiminta ei ole päättynyt rauhankonferenssiin. 

 Pöytäkirjain koko menetelmän voi keskittää yhteen sanaan: ”hajotus”. Kuten aikaisemmin hävittäminen pitkän ja toivottoman väliajan aikaansaanti, jonka aikana uudistusyritykset tehdään tyhjäksi, yleisen mielipiteen ja luottamuksen vähitellen tapahtuva väsymys, kunnes ne jotka ovat kaaoksen ulkopuolella, ojentavat levollisen lujan kätensä tarttuakseen valtaan – se on koko menetelmä. 

Jos vertaa ihmisluonnon arvostelua pöytäkirjoissa juutalaisten väitteeseen, että maailmanohjelma on jo hyvin pitkälle toteutettu, niin tulevat muutamat kohdat tästä hävitysohjelmasta jokseenkin selvästi näkyviin, mutta ei vielä kaikki. Käsittelemme niitä lähemmin tässä luvussa. 

Ensimmäinen hyökkäys kohdistuu kollektiivisia mielipiteitä so. aateryhmiä vastaan, jotka pitävät suurempia ihmisryhmiä koossa valtiollisessa, rodullisessa, uskonnollisessa ja sosiaalisessa yhteydessä mielipiteiden yhtäläisyyden nojalla. Niitä sanotaan milloin ”periaatteiksi”, milloin 

”ihanteiksi”. Miksi niitä nimitettäneenkin: ne ovat yhteyden näkymättömät siteet, yhteinen usko ja yhdistävä voima yhtymissä, jotka perustuvat yksimielisyyteen ja uskollisuuteen. 

Pöytäkirjat väittävät, että ei-juutalaiset eivät voi ajatella, että heidän keskuuteensa olisi levitetty houkuttelevia aatteita niin järjestelmällisesti ja yhtämittaisesti, että heidän ajatuskykynsä on melkein hävitetty. Jokainen ei-juutalainen on onneksi tilaisuudessa tutkimaan tämän väitteen oikeutta omassa itsessään. Jos hän tarkoin ajattelee niitä ajatuksia, jotka häntä johtavat, varsinkin niitä, joiden keskipisteenä on ”demokratia”, niin huomaa hän, että hänen henkeänsä hallitsee kokonainen sarja mielipiteitä, joiden alkuperästä ja sisäisestä arvosta hän ei vielä milloinkaan ole tehnyt itselleen selkoa. Jos hän sitten edelleen ajattelee lähemmin näitä aatteita ja huomaa, että ne ovat mahdottomia toteuttaa, niin sanotaan, että ”me emme ole vielä niin pitkälle edistyneitä.” Mutta jos hän sitten näkee, kuinka ne, jotka ovat riittävästi ”edistyneitä”, sovittavat näitä aatteita teoiksi, niin hän huolestuu ja pelästyy; sillä sehän , mitä sanotaan muka ”edistykseksi”, ei ole mitään muuta kuin parannellaan turmeltuneemmaksi – erikoinen hajottamisen muoto. Ja kuitenkin oli joka ainoa noista aatteista sinänsä ”hyvä, järkevä, ihana, inhimillinen”. Syvemmälle tunkeutuessaan huomaa ei-juutalainen, että näitä aatteita tavallisesti julistetaan maailmalle itsepintaisimmin. Ja vihdoin havaitsee hän myöskin, keitä julistajat ovat. 

Kuten pöytäkirjat nimenomaan sanovat, saavutettiin niiden ensimmäinen voitto terveestä yleisestä mielipiteestä niiden aatteiden avulla, jotka keskittyvät käsitteeseen ”demokratia”. 

Aate on siis ase. Ja ollakseen ase täytyy sellaisen aatteen olla elämän luonnollisen suunnan vastaisen, sen täytyy sisältää teorian, joka on elämän todellisuuteen soveltumaton. Ja toiseksi ei sellaisella elämänvastaisella teorialla ole mahdollisuutta juurtua ja vaikuttaa ratkaisevasti, ellei se näytä ihmismielestä järkevältä, innostavalta ja hyvältä. Totuus näyttää usein ensi silmäyksellä järjenvastaiselta, masentavalta, jopa huonolta, mutta sillä on iäinen etu: se on totuus; ja mikä sille rakennetaan, ei milloinkaan voi hämmennykseen hukkua. 

Tämä ensimmäinen askel ei vielä tuota valtaa yleisen mielipiteen yli, mutta johtaa sitä kohti. 

On huomattava, että ”liberalismin myrskyn” kylväminen asetetaan näissä asiakirjoissa ensimmäiselle sijalle. Sitten seuraa pöytäkirjain mukaan: ”yleisen mielipiteen valtiuden saavuttamiseksi täytyy se ensin hämmentää.” Totuus pysyy muuttumattomana ja on sen vuoksi mahdoton hämmentää. Mutta väärä, tunkeileva liberalismi, jota laajalla kylvöllä on levitetty, ja joka juutalaisten huollon alaisena Amerikassa kypsyy nopeammin kuin koskaan Euroopassa, on helppo hämmentää ja helppo sen avulla aikaansaada hämmennystä, koska se ei ole totuus. Se on erhe, ja erheellä on tuhannen muotoa. Otettakoon kansa, puolue, kaupunki, yhdistys, johon ”liberalismin myrkky” on levitetty, ja nämä yksilöt voidaan hajottaa niin moneen osaan kuin niissä on jäseniä; tarvitsee vain heittää heidän joukkoonsa määrättyjä poikkeuksia alkuperäisestä aatteesta. Theodor Herzl, pääjuutalainen, mies, jonka näköala oli laajempi kuin kaikkien valtiomiesten ja jonka ohjelma oli sama kuin pöytäkirjojen, tiesi tämän jo monta vuotta sitten, kun hän sanoi, että sionistivaltio syntyy ennen kuin sosialistivaltio voi syntyä; hän tiesi kuinka lukemattomilla hajaannuksilla ”liberalismi”, jota hän ja hänen edeltäjänsä olivat istuttaneet, kahlehdittaisiin ja runneltaisiin. 

Kehityskulku, jonka uhriksi kaikki ei-juutalaiset ovat joutuneet – mutta eivät koskaan juutalaiset – on seuraava: ensin esitetään ”suurpiirteinen” ihanne. Tämä fraasi ilmenee jokaisessa juutalaisessa vastalauseessa juutalaisten ja heidän maailmanohjelmansa julkista mainitsemista vastaan: ”me pidimme teitä siksi suurpiirteisenä ihmisenä, ettette antautuisi sellaiseen ajatustapaan”. ”Me luulimme, että lehti oli siksi suurpiirteisesti johdettu, ettei se käyttäisi mokomaa aineistoa.” Se on jonkinlainen viittaus siihen, mikä ajatustapa ei-juutalaisilla tulisi olla: 

ylimalkaisen suvaitsevaisuushurmion tila täynnä mielettömiä fraaseja ”vapaudesta”, jotka vaikuttavat henkeen ja mieleen nukuttavasti ja huumaavasti ja antavat verhonsa alla tapahtua kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Fraasi, iskusana, on juutalaisten luotettavimpia aseita. 

”Kaikkina aikoina ovat he pitäneet sanoja tekoina” – 5. pöytäkirja.  

Mutta fraaseilla ja iskusanoilla ei ole mitään todellisuuspohjaa. 

Ei mikään ole niin edistänyt ”suurpiirteisyyden” syntymistä, kuin liberalismin aate, jota juutalaiset alituisesti suosittavat ei-juutalaisille, mutta itse koskaan eivät noudata. Lyhyesti, he kohdistavat kaikki hengenvoimansa ulkonaiseen elämään, kuten pöytäkirjoissa on kirjoitettu: 

”Uskottomien ajatusten ja huomion harhaanjohtamiseksi täytyy heidän mielenkiintonsa kohdistua teollisuuteen ja kauppaan.” 

On kauhistuttavaa, kun näkee ympärillään sen ihmisten määrän, jotka tosiaan on saatettu siihen, että he omistavat koko elämänsä näille toisarvoisille asioille ja katsovat pelokkaina ja torjuvina niitä varsinaisia elämänkysymyksiä, jotka määräävät ihmiskunnan ja joiden ratkaisusta sen kohtalo riippuu. Juuri tämä harhaanjohtaminen aineelliselle puolelle on pöytäkirjain ja samaten juutalaisten asianajajain voimakkain hyökkäyskeino. ”Suurpiirteisyys” merkitsee nykyään täydellistä välinpitämättömyyttä todellisista elämänkysymyksistä ja materialistiseen käsitykseen vajoamista. Tässä alemmassa elämänpiirissä vallitsee eripuraisuus, joka nykyään arveluttavasti uhkaa maailmaa. 

Ensin tulee teollisuuden ja kaupan ylempien kerrosten kukistus: ”Voidaksemme ”vapauden” avulla lopullisesti hajottaa ja hävittää uskottomien yhteiskunnan, täytyy teollisuus asettaa keinotteluperustalle”. Mitä se merkitsee, lienee tuskin tarpeellista sanoa: jokaisen yrityksen alentamista voitontavoitteluksi ja rehellisen työansion katoamista keinottelijain taskuihin. 

Se merkitsee järkiperäisen talouden korkean taidon alentamista ryöstöviljelyksi, yrittäjäin siveellistä hämmentämistä ja vaarallista levottomuutta työväen keskuudessa. Mutta se merkitsee vielä enemmän: ei-juutalaisen yhteiskunnan hajoamista. Ei ainoastaan kapitaalin ja työn hajottamista, vaan ei-juutalaisten hajottamista kaikilla tuotannon aloilla. Ei-juutalaiset yrittäjät ja tehtailijat eivät Yhdysvalloissa ole ”kapitalisteja”. Useimpien heistä täytyy lainata kapitalisteilta ne rahat, joilla he työskentelevät: todellisia kapitalisteja ovat juutalaiset, kansainväliset juutalaiset. 

Yhtäältä juutalainen kapitaali ei-juutalaisen teollisuuden puristimena tehtailijain suhteen ja toisaalta juutalaiset agitaattorit, yllyttäjät ja kumousmiehet työväen kiihottajina: tämä on nykytila, joka mahtaa tuottaa vilpitöntä iloa pöytäkirja-ohjelman maailmanmestareille. ”Me pakotamme palkat nousemaan, mutta siitä ei kuitenkaan ole työmiehille hyötyä, sillä samaan aikaan me aiheutamme kaikkien välttämättömien elintarpeiden hinnan nousun selittäen, että se johtuu maanviljelyksen ja karjanhoidon taantumisesta. Me tulemme keinotekoisesti ja syvältä järkyttämään myöskin tavaratuotannon lähteet levittämällä työmiehiin anarkistisia aatteita.” 

Vihdoin: ”Me tulemme esiintymään työtätekevien luokkien vapauttajina, jotka ovat tulleet vapauttamaan heitä sorrosta, ja saatamme heidät liittymään sosialisti-, anarkisti- ja kommunisti-armeijaamme, jolle me yleisen maailmanveljeyden periaatteen naamion alla annamme apuamme.” 

XI. MITEN JUUTALAISTEN RAHA HALLITSEE 

Sota on kukaties aika ajoin keskeyttänyt New-Yorkin Wall Streetin juutalaisten pankkimiesten yhteyttä näiden merentakaisten liiketuttavien kanssa, mutta on kuitenkin tuntuvasti enentänyt juutalaisten rikkautta Yhdysvalloissa. Juutalaisten lähteiden mukaan on 73 % New-Yorkin sotaan jollain lailla kytkeytyneistä miljoonamiehistä juutalaisia. Yhdysvalloissa suoriutui juutalaisuus entistään mahtavampana; ja koko muussa maailmassa on sen nousu yhtä ilmeinen. 

Kansainliiton presidentti on juutalainen, kansainliiton neuvoston presidentti sionisti; Ranskan presidentti on juutalainen; sotakorvauskomitean esimies oli juutalainen; hänen aikanaan hävisi tärkeitä asiakirjoja. 

 Ranskassa, Saksassa ja Englannissa on heidän rahamahtinsa yhtäältä ja vaikutuksensa kumouspropagandaan toisaalta tuntuvasti lisääntynyt. 

Merkillinen tosiasia on: niitä maita, joita syystä voidaan sanoa antisemiittisiksi, painaa Juudan käsi raskaampana kuin muita. Jota suurempi vastarinta sitä vastaan on, sitä enemmän näyttää juutalainen valtaansa. Saksa on nykyään antisemiittinen. Huolimatta kaikista Saksan kansan ponnistuksista vapautua näkyvästä juutalaisuuden vallasta on tämä valta, kansan tahdon ulottuman ulkopuolella, lujittanut valtaansa entistä tukevammaksi. 

–Ranskassa on antisemitismi kohoamassa; silloin nousee valtakunnan ensimmäiselle sijalle juutalainen presidentti. 

–Venäjä on pohjiaan myöten antisemiittinen – mutta se on kokonaan juutalaisen tyranniuden vallassa. Sinä hetkenä jolloin – kuten juutalaisuuden pääedustajat väittävät – kautta koko maailman käy antisemitismin hyökyaalto – saapuu juutalainen päämieheksi kansainliittoon, joka muodostaisi maailmanhallituksen, jos Amerikka olisi siinä mukana. Ei kukaan tiedä oikein, minkä vuoksi; kukaan ei osaa sitä selittää. Ei hänen kykynsä, eikä kansojen tahto häntä sinne nostanut – mutta siellä hän on! 

Meillä Yhdysvalloissa on takanamme nelivuotinen juutalaisvaltius, melkein yhtä itsevaltainen kuin Venäjällä. Se kuulostaa uskomattomalta, mutta on taatuilla tosiasioilla todettavissa. Nämä tosiasiat eivät ole perusteettomia väittämiä tai puolueellisia olettamuksia; ne ovat laillisten viranomaisten toimittaman tutkimuksen toteuttamia ja Yhdysvaltain virallisiin asiakirjoihin kaikiksi ajoiksi liitetyt. 

Sinä aikana osoittivat juutalaiset, että he hallitsevat Amerikan kansaa ilmankin Wall Streetia. Tosin se mies, joka tämän todistuksen antoi, kuuluu Wall Streetiin. Häntä on sanottu ”Juudan prokonsuliksi Amerikassa”, itse lienee hän sanoneen itseään Yhdysvaltain Disraeliksi. Hän ilmoitti Yhdysvaltain kongressin tutkintovaliokunnalle: ”Minulla oli sodan aikana luultavasti enemmän valtaa, kuin kenelläkään muulla; epäilemättä olikin.” Näillä sanoilla hän ei liioitellut: hänellä oli enemmän valtaa – ei tosin aina laillista, sen hän kyllä itsekin myönsi. Se ulottui joka taloon, kaikkiin liikkeisiin, tehtaisiin, pankkeihin, rautateihin. Se ulottui armeijoihin ja hallituksiin! Rajaton valta ja – vastuuton! Se pakotti ei-juutalaisen väestön riisumaan tämän miehen ja hänen apuriensa edessä paitansakin ja antamaan heille tietoja sekä niiden kautta etuja, joita ei miljardeilla voisi korvata. 

Ennen vuotta 1917 oli tuskin yksi 50 000 amerikkalaisesta kuullut hänestä sanaakaan, eikä arvatenkaan edes nyt moni sen useampi tiedä hänestä mitään tarkempaa. Hän sukelsi esiin pimeydestä, jota eivät minkäänlaiset teot yhteiseksi hyväksi ole valaisseet, asettuakseen sotatilassa olevan kansan hallitsijaksi. Laillisella hallituksella ei hänen rinnallaan ollut sanottavasti muuta tekemistä, kuin myöntää rahoja ja toimeenpanna hänen käskyjään. Hän huomautti tosin, että olisihan voitu hänen välityksellään kääntyä presidentti Wilsonin puoleen, mutta kukaan olojen tuntija ei sitä edes yrittänyt. 

Kuka on tämä mies, jonka eteneminen oli niin tavaton, niin kuvaava Juudan valmiudelle tarttumaan valtikkaan, kun se katsoo ajan siihen koittaneen? 

Hänen nimensä on Bernard M. Baruch

Hän on erään lääkärin poika, syntynyt 1870, kävi New-Yorkin yliopistoa ja erosi sieltä 

19-vuotiaana. Sen jälkeen käytti hän ”useita vuosia” varsinkin ”taloudellisiin opintoihin”. Sen lähempää ei tiedetä. Noin 26-vuotiaana tuli hän osakkaaksi erääseen toiminimeen Housman & C:o. Vuonna 1902 poistui hän siitä saatuaan paikan New-Yorkin pörssissä, jonka jäsenyys maksaa 100 000 dollaria. Liiketoiminnastaan sanoo hän: ”Minä tein kauppoja yksinomaan omaan laskuuni. Minä tutkin määrättyjen tuotteiden ja teollisuuksien laitoksia ja niissä toimivia ihmisiä.” 

Hän kävi kauppaa varsinkin teollisuuslaitoksilla. Hän ei niitä ostanut niitä käyttääkseen, vaan sopivassa tilaisuudessa ne jälleen myydäkseen: hän ei siis ollut yrittäjä, vaan kapitalistinen kauppiastyyppi. Hänen erikoisalaansa olivat tupakkatehtaat, valimot, kautshukki (ehkä jotain raakakumia) ja teräs. 

”Minä kiinnitin huomiotani erikoisesti suuriin yhtymiin.” Pääasiassa kohdistui se kuparin tuotantoon. Tällöin joutui hän kosketuksiin juutalaisten monopolifirmojen Guggenheimin ja Levisohnin kanssa. Tämän liittymän merkitys valkenee tuonnempana. 

Jo nuorena oli hän sangen varakas ilman tiettävää suurta perintöä. Onko sota tehnyt hänet vielä rikkaammaksi, sitä on vaikea sanoa. Ystävien ja lähimpien osakkaiden rikastuminen sodan aikana on todettu. 

Kysymyksiin, mikä hänen varsinainen ja pääasiallinen liiketoimintansa vähän ennen sotaa oli, vastasi hän vältellen: hän oli aikonut vetäytyä vähitellen liiketoiminnastaan syrjään. 

Minkä vuoksi? Suurempaako suunnitellakseen? Hänen aikomuksensa vetäytyä syrjään keskeytyi, ”kun hänet nimitettiin Neuvonantovaliokunnan (Advisory Commissioon) jäseneksi ilman että minulla ennakolta oli siitä aavistustakaan tai että olisin siihen pyrkinyt.” Hänet siis keksittiin. Milloin? Ja kuka keksi? 

Kuinka tapahtui – sillä on huomattava, että vielä ei edes New-Yorkissa, jossa sentään on puolitoista miljoonaa juutalaista so. kymmenes osa maailman kaikista juutalaisista, ja joka on juutalaisuuden voima- ja valtakeskus: katolilaisten Rooma, muhamettilaisten Mekka ja usein mainittukin nimellä ”Uusi Jerusalem”, juutalaisilla ole enemmistöä pörsseissä eikä trusteissa – kuinka tapahtui, että juuri juutalainen oli ainoa mies, joka Yhdysvalloilla oli asettaa tähän mitä suurivaltaisimpaan paikkaan? 

Tämä neuvonantovaliokunta muodostettiin 1915, kun maa piti puolueettomana pysymistään vielä selviönä. Julkinen yritys tai viittauskin siihen, että Yhdysvallat sekaantuisivat sotaan, olisi silloin pyyhkäissyt tekijänsä pois. 

Juuri tällöin, jolloin Amerikan koko kansa tahtoi pysyä sodasta erillään, asetettiin neuvonantokomitea – valmistamaan sotaa, vieläpä Wilsonin johdolla, joka vielä 1916 valittiin uudelleen presidentiksi sen valheen nojalla, että hän aikoo pitää maata sodasta erossa! 

Vastaukset kysymyksiin Baruchin persoonallisista suhteista presidenttiin ja tuttavuudesta tämän kanssa ovat vältteleviä. Hän ei sanonut muistavansa, milloin hän viimeksi oli keskustellut presidentin kanssa nimityksestään sotaneuvonantovaliokuntaan. Se on silmiinpistävää: keskustelu Yhdysvaltain ensimmäisen miehen kanssa ei voi helposti haihtua muistista, etteivät sellaiset keskustelut olleet aivan tavallisia so. ellei niitä tapahtunut usein. – Tässä yhteydessä selitti hän: ”Luonnollisesti täytyi ajatella maan teollisuuden mobilisointia, sillä ihmisethän eivät taistele vain käsillään, heillä täytyy olla aseita.” ”Minä olin vakuutettu, että sota oli alkanut, kauan ennen kuin se oli syttynyt.” 

Tämä tapahtui vuonna 1915! Silloin, kun Amerikan kansa oli ja tahtoi pysyäkin vain sodan katselijana – oli Baruch jo vakuutettu Amerikan sekaantumisesta sotaan, joka puhkesi kaksi vuotta myöhemmin, ja valmisti sitä! Ja Wilsonin hallitus, joka oli sitoutunut pitämään maata sodasta erossa, neuvotteli jo silloin Baruchin kanssa, joka vasta loi sodan ilmakehää! 

Joka muistaa vuoden 1915 ja nyt jälkeenpäin liittää siihen kuvaan ne piirteet, jotka hänelle silloin olivat tuntemattomat, nimittäin Baruchin toiminnan, sen täytyy myöntää, ettei hän tiennyt kaikkein tärkeimmistä tapahtumista mitään, vaikka hän joka päivä tarkkaavasti luki sanomalehtensä. 

Mutta vuonna 1915 tiesi Baruch, että ”me tulisimme sekaantumaan sotaan”. 

Katsottuaan asiain kehittyvän tämmöisiksi, teki hän ”pitkän matkan”. ”Tällä matkalla tunsin, että jotakin täytyi tehdä teollisuuden mobilisoimiseksi, ja suunnittelin sitä varten ohjelman, jota sitten noudatettiin, kun tulin neuvonantovaliokunnan esimieheksi.” Tämän suunnitelmansa esitti hän Wilsonille, joka kuunteli sitä tarkkaavaisesti ja hyväksyi sen. Wilson teki, mitä Baruch tahtoi, ja Baruch tahtoi ottaa haltuunsa koko Amerikan kaiken tuotannon. Se hänelle onnistuikin. 

Se onnistui hänelle jopa täydellisemmin kuin Leninille Venäjällä. Sillä Yhdysvaltain kansa ei nähnyt muuta kuin isänmaallisen puolen asiassa; juutalaista hallitusta yllänsä se ei nähnyt. 

Perustettiin ”kansallispuolustuksen neuvosto” – vuonna 1915! Ei perustuslain mukaista amerikkalaista neuvoskuntaa, vaan mielivaltainen luomus, jonka johdossa oli juutalainen ja kaikissa tärkeimmissä asemissa juutalaisia. Siihen kuului kuusi valtiosihteeriä ja sen toimeenpanevana elimenä oli ”neuvottelukunta”, johon kuului seitsemän henkilöä, niistä kolme juutalaista; näistä yhtenä Baruch. Tällä neuvottelukunnalla oli alaisenaan satoja toimihenkilöitä ja useita toimistoja. Yksi näistä oli ”sotateollisuusneuvosto”. Siinä oli Baruch aluksi jäsen, sitten rajaton valtias. Tämä ”sotateollisuusneuvosto” tunki pian syrjään kaikki muut laitokset, hallitsi Yhdysvaltain koko elämää sen kaikissa muodoissa. Baruch oli siinä se, joka ”määräsi kaikki”. 

Miksikä oli se juuri juutalainen, joka tahtoi ja käytti tätä ehdotonta käskyvaltaa yli 100-miljoonaisen kansan suhteen? 

Kaikilla juutalaisten luomilla laitoksilla oli ehdottoman autokraattinen luonne, tietenkin demokraattisen lipun alla. Jokaisella juutalaisella, joka oli jonkun sotajärjestön – suuren tai pienen – johdossa, oli siten tilaisuus harjaantua ehdottoman käskijän toimeen. 

Mikä sitten oli ”sotateollisuusneuvoston” valta? Edusmies Jefferis’in kysymykseen: ”Määräsittekö siis te, mitä kunkin tuli saada?” vastasi Baruch: ”Niin oli asia, epäilemättä. Minä otin hartioilleni vastuunalaisuuden ja minä lopullisesti ratkaisin, mitä ja minkä verran armeija tai laivasto saisi, mitä annettaisiin rautateille, saisivatko liittolaiset sitä tai tätä, annettaisiinko vetureita kenraali Allenbylle, vai lähetettäisiinkö ne Venäjälle tai Ranskaan.” 

Tämä tuskin kuviteltavissa oleva valta oli yhden miehen käsissä! ”Niinpä siis kaikki vallan langat keskittyivät teidän käteenne?” kysyi Jefferis. ”Niin kyllä, minulla oli sodassa luultavasti enemmän valtaa kuin ehkä kenelläkään muulla epäilemättä olikin.” Ja toisella kohtaa: ”Lopullinen ratkaisu oli minun vallassani.” 

Yleisesti levinnyt väite presidentti Wilsonin omavaltaisuudesta on erheellinen; se ei ota huomioon juutalaishallitusta, joka alituisesti neuvoi presidenttiä kaikissa asioissa. Joka sanoo häntä itsevaltiaaksi, unohtaa sen tavattoman määräysvallan, jonka hän antoi juutalaisen sotahallituksen jäsenille. Hän ei välittänyt perustuslaista eikä kongressista, hän sivuutti senaatin ja jopa ministeristön jäsenetkin. Mutta ei ole totta, ettei hän noudattanut kenenkään neuvoja. Hän ei toiminut omin päin sodankäynnissä eikä rauhanneuvotteluissa. Ajatus Amerikan sekaantumisesta sotaan ei ollut hänen ajatuksensa enempää kuin sodankäynnin tai rauhanteon laatukaan. Hänen takanaan, hänen yläpuolellaan oli Baruch; tämä saattoi häntä Pariisiin ja lähti Euroopasta vasta hänen kanssaan ”George Washingtonilla” – kun kaikki oli suoritettu niin kuin Baruch ja hänen miehensä, jotka olivat muodostaneet lujan renkaan presidentin ympärille, olivat tahtoneet. Ainoa sanomalehtimies, joka sodan aikana aina pääsi presidentin puheille ja oli hänen virallinen puhetorvensa, oli juutalainen David Laurence

Baruchin vallantäyteyttä kuvaa parhaiten sana diktatuuri. Hän on itse lausunut, että se olisi Yhdysvalloille paras hallitusmuoto rauhankin aikana, mutta että se oli helpompi panna toimeen sota-aikana – yleisen isänmaallisen innostuksen vuoksi. 

Puhutaan innokkaasti kirpun kokoisista asioista ja kansa ei huomaa, mitä samaan aikaan tehdään suurille asioille. Sellaiseksi aiheeksi voi kelvata vaikkapa keskustelu presidentin omavaltaisuudesta.  

Kolmekymmentä miljardia dollaria on sota maksanut Yhdysvalloille; kymmenen miljardia niistä meni liittolaisille. Niiden koko käyttö oli Baruchin harkinnan varassa. Hänellä oli ratkaisuvalta: 1. Pääomien käyttämisestä talouselämässä. 2. Kaikista tarveaineista. 3. Koko teollisuudesta, sen supistamisesta, lakkauttamisesta, laajentamisesta, uusista haaroista. 4. Ihmisten käyttämisestä välilliseen tai välittömään sotapalvelukseen. 5. Työmiesten toimilaadusta, palkoista, ja tavarain hinnoista. 

Pääomien käyttämisen järjestely oli nimellisesti ”kapitaalin käyttämisvaliokunnan” hallussa; sen johtajana oli juutalainen Eugene Meyer Jr. Myöskin ihan tuntematon, kunnes hänet keksittiin tähän lähes tärkeimpään toimeen. 

Jokaisen, joka sodan aikana tarvitsi rahaa taloudellisiin yrityksiin, täytyi levittää korttinsa Meyerin ja Baruchin eteen. Tämä järjestely muutamien juutalaisten käsissä oli täydellisin vakoilujärjestelmä, mitä liike-elämässä milloinkaan on ollut. Eräs 8 miljoonan dollarin summa, jota New-Yorkin kaupunki vaati koulutarkoituksiin, kiellettiin. Eräs juutalainen teatteriyrittäjä sai rahoja uuden jättiläisteatterin rakentamiseen. Ei-juutalaisilta yrittäjiltä kiellettiin varat tuotantotarkoituksiin; vähää jälkeen annettiin juutalaiselle lupa samaan yritykseen. 

Se oli kaamea valta, jota ei koskaan olisi pitänyt uskoa yhden miehen, saatikka sitten juutalaiskoplan haltuun. 

Ainesalalla kuten esimerkiksi raaka-aineet, puolivalmisteet sekä valmiit tavarat oli Baruchilla itsellään laaja asiantuntemus. Kuinka hän sitä käytti, millä teollisuudenaloilla hän sodan aikana itse kohdastaan oli osallisena, ei käynyt selvästi ilmi. Missä hän itse ei ollut asiantuntija, käytti hän neuvonantajia. 

Sellainen oli J. Rosenwald elintarpeiden ja vaatetavarain suhteen; tämän edustaja oli Eisenmann

Hänen huolenaan oli univormujen hankkiminen, hän määräsi kankaiden laadun ja hinnat tehtailijoille, joista useimmat olivat juutalaisia. Kuparin käytön ratkaisi eräs juutalainen Guggenheimin henkilöistä, jolla oli monopoli kuparin markkinoilla ja tämä toiminimi, sai suurimmat sotatilaukset kuparin hankintaan nähden. Ilman ”sotateollisuusneuvoston”, so. Baruchin lupaa ei kukaan voinut rakentaa 2 500 dollaria kalliimpaa taloa, ei kukaan saanut sementtitynnyriä tai vähintäkään määrää sinkkiä. 

Baruch totesi, että hänen valvontansa alaisena oli noin 350 teollisuudenhaaraa ja että tämä valvonta koski jokseenkin kaikkia maailman raaka-aineksia. ”Minä olin viran puolesta joka valiokunnassa; minun tehtäväni oli valvoa kaikkea ja pysyä kosketuksissa kaiken kanssa.” Hän määräsi, mihin hiiliä lähetetään, kenelle myydään terästä, missä teollisuus pannaan käyntiin, missä lakkautetaan. Tarvittavien pääomien valvonnan avulla oli hänellä myöskin kaikki raaka-aineet kädessään. Tämä valvonta verhottiin ”prioriteettien” tekonimeen, mutta edusti Baruchin omien sanojen mukaan ”suurinta valtaa sodassa”. 

Mutta Baruchin valta oli vieläkin suurempi. Teollisuuden ytimenä on ihmisvoima. Sitäkin hän hallitsi. Ihmisvoimatrustin pahan unen toteutti ensimmäistä kertaa tämä yksi mies: ”Me sääsimme prioriteetin myöskin ihmisvoimaan nähden”. ”Me” merkitsee aina joko Baruch tai ”me juutalaiset”, ei koskaan ketään muuta. 

Hän ilmoitti Amerikan sotaministeriölle, mitkä ihmisluokat voitiin ottaa armeijaan. ”Me määräsimme vähemmän tärkeät teollisuudenhaarat seisautettaviksi, ja näin vapautuneet ihmisvoimat siirrettiin armeijaan.” Kokonaisten teollisuuksien ja yli sadantuhannen amerikkalaisen työmiehen elämästä ja kuolemasta päätti tämä yksi mies – juutalainen. 

Hän määräsi tavarain hinnat ja palkat, kaikkien elintarpeiden, puuvillan, villan ja muiden raaka-aineiden hinnat, ns. yhdenmukaisuushinnat n. 350 teollisuuden-laadun alalla. 

Hän matkusti Wilsonin kanssa Pariisiin ”rauhanlähetyskunnan taloudellisena asiantuntijana”. 

Edusmies Grahamin kysymykseen: ”Neuvottelitteko siellä usein presidentin kanssa?” vastasi hän: ”niin usein kuin hän kysyi neuvoani, annoin sen. Minulla oli tekemistä myös sotakorvauskysymysten kanssa. Minä olin virallisena edustajana ns. taloudellisessa osastossa samoin kuin ylimmässä raaka-aineiden talousneuvostossa.” Graham: ”Otitteko osaa istuntoihin rauhasta neuvottelevien herrojen kanssa?” ”Silloin tällöin.” Graham: ”Ehkäpä kaikkiin muihin, viidennesneuvostoa (ylintä neuvottelukuntaa) lukuun ottamatta?” Baruch: ”Usein myöskin siihen.” 

Juutalainen maailmanohjelma oli ainoa, joka Versailles’ssa hyväksyttiin muuttumattomana. 

Ranskalaiset, jotka hämmästyksekseen näkivät tuhansia juutalaisia kaikista maanääristä tulevan yhteen ja toimivan valtionpäämiesten valittuina neuvonantajina, sanoivat rauhankonferenssia ”juutalaisneuvostoksi”.  

Varsinkin amerikkalaisessa rauhanlähetyskunnassa oli juutalaisten lukumäärä niin silmiinpistävä, että se herätti yleistä huomiota. Englantilainen Dillon kirjoittaa kirjassaan ”Rauhankonferenssin sisällinen historia”: ”Niin oudolta kuin monesta lukijasta saattaakin tuntua, on kuitenkin tosiasia, että todellinen vaikutusvalta anglosaksilaisten kansojen takana oli seemiläistä.” Hän kertoo, että Wilsonin ehdotukset niin sanotuista ”vähemmistöjen oikeuksista” olivat yksinomaan juutalaisten vaatimusten mukaisia, että nämä oikeudet koskivat syvältä asianomaisten valtioiden suvereniteettioikeuksiin ja olivat juutalaisten muodostamat, ”jotka olivat kokoontuneet Pariisiin toimeenpannakseen huolellisesti harkitun ohjelmansa, mikä heille täydellisesti onnistuikin.” Juutalaisten vaatimusten uhriksi joutuneiden valtioiden edustajat sanoivat: ”Nyttemmin hallitsevat maailmaa anglosaksiset ( Englanti ja Amerikka ); niitä taas hallitsevat niiden juutalaiset ainekset.” 

Baruch oli omien sanojensa mukaan erikoisesti harrastanut ”kuparikauppoja”. Guggenheim ja Lewisohn ovat maapallon ”kuparikuninkaita”. Ennen sodan puhkeamista sanoi Baruch ”käyneensä näiden herrojen luona”. Sodan aikana jakoivat he toiminnan: kilpailu poistettiin; herra Baruch pyysi heiltä sitä hallituksen edustajana! Lewisohnit saivat Amerikan markkinat ja Guggenheimit ulkomaat. Yhdysvaltain hallitus yksistään osti sodan aikana 300 miljoonaa kg kuparia. Hallitus, so. Baruch, päätti ostaa kuparia ainoastaan Lewisohnilta. Pienempien kupariyhtiöiden täytyi siis, saadakseen kuparinsa myydyksi, kääntyä suurkilpailijansa Lewisohnin puoleen – hallituksen käskystä. 

Juutalainen kuparimonopoli oli Atlantinmeren molemmilla rannoilla täydellinen. Sitä ruvettiin nurkumaan. Täytyi siis tehdä jotakin mielten rauhoittamiseksi. Lewisohnit ilmoittivat olevansa valmiit hankkimaan hallitukselle niin paljon kuparia, kuin se vain tarvitsi ja mihin hintaan vain hallitus itse katsoi kohtuulliseksi. ”Saadaksemme määrähinnan, otettiin siksi viimeisten kymmenen vuoden keskihinta – 33,33 senttiä kilo… Kun tämä tapahtui, oli kuparin käypänä hintana 64-70 senttiä kilo.” Saiko hallitus kuparinsa siis puolesta hinnasta? Niin ainakin maailmalle julistettiin, ja tämä oli liikutettu. Baruch lausui tämän näin: ”Tarjous osoitti, että oli luovuttu kaikesta itsekkyydestä hallituksen tarpeita ajatellen. Maksakaa, mitä tahdotte – se oli tuottajain kanta.” Hallitus sai siis kuparia niin paljon kuin tahtoi; hinta jätettiin aluksi lopullisesti määräämättä. 

Sitten neuvoteltiin edelleen, mitä yksityisten oli maksettava kuparista, ja määrättiin hinnaksi 54 senttiä. Mutta kun Baruch oli ylimmäksi laiksi asettanut yhtenäisen hinnan, olkoon ostaja yksityinen tai hallitus, niin täytyi periaatteen vuoksi hallituksen niinikään maksaa – 54 senttiä! 

Tästä pienestä muutoksesta ei sanomalehdissä mainittu mitään. 

Sodan päättyessä oli hallituksella jäljellä 8 ¼ miljoonaa kg kuparia. Lewisohn oli jalomielinen: se osti kuparin, jonka se oli myynyt 54 sentillä takaisin – 30 sentillä kilo! 

Baruch on vain yksi esimerkki juutalaisten rahamiesten toiminnasta sodassa. Toisia suurnimiä juutalais-amerikkalaisessa finanssimaailmassa ovat Belmont, Schiff, Warburg ja Kahn

Ottakaamme esimerkiksi Paul Warburg. Hän kuuluu mahtavaan saksalaisjuutalaiseen pankkiirisukuun, jonka kansainvälisestä merkityksestä ennen sotaa maailmalla ei ollut aavistusta ja joka sodankin aikana olisi jäänyt tuntemattomaksi, ellei se olisi esiintynyt niin julkisesti. 

On sangen mielenkiintoinen näytelmä nähdä Warburgin veljeksiä suuren taistelurintaman molemmilla puolilla tärkeimpinä neuvonantajina. 

Paul Warburgin toimintaa arvostelee professori E. Seligmann, Columbia-yliopistosta: 

”Vain harvat tietävät, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa Yhdysvallat ovat herra Warburgille. 

Liitto-reservilaki on historiassa liittyvä nimeen Paul Warburg.” Tämä laki loi keskuspankin – Federal Reserve Board – jommoinen Englannissa, Ranskassa ja Saksassa jo oli. Tämän laitoksen seurauksena ovat Yhdysvallat nyt suuressa taloudellisessa ahdinkotilassa oleva maa, jolla on kaikkia tarvetavaroitaan yllin kyllin, mutta ei voi niitä käyttää eikä jakaa, kun finanssikanava on tukossa

Kun herra Warburgin toiminta oli senaatin valiokunnassa tutkittavana, tuli puheeksi myöskin herra Warburgin ja muiden Kuhn, Loeb & C:on, mitkä ovat Yhdysvaltain voimakkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat juutalaisten pankin. Tämä on päämiesten valtiollinen kanta. Hänen lausunnostaan käy ilmi, että juutalaiseen – ehkä yleensä suurten finanssilaitosten – politiikkaan kuuluu kaikkien puolueiden kannattaminen, joten heidän etunsa ovat joka tapauksessa suojatut, pääsköön voitolle mikä puolue tahansa. Tästä tutkimuksesta kävi ilmi: 1. Herra Paul Warburg oli aluksi republikaani, mutta kannatti sitten Wilsonia, mistä pitänee päättää, että hän oli muuttunut demokraatiksi. 2. Hänen firmansa kannatti republikaanipuoluetta. 3. Herra Schiff henkilökohtaisesti antoi rahoja demokraattiseen vaalitaisteluun Wilsonin hyväksi. 4. Herra Felix Warburg, Paulin veli, kannatti taas persoonallisesti republikaanien ehdokasta Taftia. 5. Kysymykseen, eikö siis kukaan Kuhn, Loeb & C:on omistajista tukenut rahallisesti kolmatta ehdokasta, Rooseveltia, vastasi Paul Warburg: ”Sitä en tahtonut sanoa.” Niinpä on esimerkiksi herra Kahn tukenut Rooseveltia. 

Tämän monipuolisen valtiollisen harrastuksen tuloksena oli, että voitolle päässeen Wilsonin kannattajista yksi firman jäseniä, Paul Warburg, sai aseman, joka antoi hänelle ratkaisevan vaikutusvallan Yhdysvaltain finansseihin. 

Näiden neuvottelujen aikana, 1. elokuuta 1914, maailmansodan alkaessa, oli Paul Warburg Amerikan keskuspankin esimies ja amerikkalais-juutalaisen pankin Kuhn, Loeb & C:on sekä Hampurissa olevan saksalais-juutalaisen pankin M. M. Warburg & C:on päämiehiä. 

Paul Warburgin Federal Reserve Board-suunnitelma toteutui juuri parhaiksi ehtiäkseen palvella sodan tarpeita. Paul Warburg halusi alkuaan vain yhtä keskuspankkia ja tietenkin New Yorkiin. Hänen täytyi mukautua siihen, että sen sijaan perustettiin 12 piiripankkia, mutta lohdutti itseään ajatuksella,  että tämän erheen voi korjata ”hallintotietä” – so. vastoin lakia. 

Tämä onkin käytännössä onnistunut. New-Yorkissa ei ole rahanpuutetta. Filmiyrityksiin on annettu miljoonia. Bernhard M. Baruchin johdolla voitiin perustaa viljanmyyntiyhtiö 100 miljoonan dollarin pääomalla. Loew, juutalainen teatterikuningas, saattoi yhdessä vuodessa rakentaa kaksikymmentä uutta teatteria. Mutta maanviljelysvaltiossa, missä maan todellinen rikkaus on, ei maamies saa rahaa eikä luottoa. 

Tätä tilaa ei kukaan voi kieltää, mutta vain harvat tietävät syyn siihen. Herra Warburgin finanssipolitiikka määräsi korkokannan erilaiseksi eri valtioissa. Minkä vuoksi, sen hän lienee selittänyt pankkiireille, mutta kansa puolestaan halusi tietää, minkä vuoksi näin on ja minkä vuoksi ihmisluokka, joka ei kuulu arvoja luoviin, saa yrityksiinsä luottoa, mutta arvoja luovat ihmisluokat eivät. Vaan tämä ei kuulu herra Warburgin suunnitelmiin. Hän kirjoittaa: 

”Nämä keskuspankit ovat lain mukaan yksityisiä yhtiöitä, ja puolinaisia hallituselimiä vain sikäli, että niillä on oikeus antaa seteleitä ja että ne tallettavat maan metalliarvoja ja hoitavat hallituksen rahoja. Mutta pankkipolitiikkaan nähden on hallituksen luottaminen näiden keskuselinten lojaalisuuteen.” Siihen ei hallituksen anneta sekaantua. ”Meidän maassamme (ts. Yhdysvalloissa), missä kuka valmistamaton diletantti tahansa voi saada minkä valtionviran hyvänsä, missä persoonallinen ystävyys, tai kannatus – poliittinen tai rahallinen – presidentinvaalissa aina tuottaa poliittista etuoikeutusta – olisi hallituksen päästäminen vaikuttamaan keskuspankkien kansalliseen politiikkaan suorastaan turmiollista.” 

Entäpä kansainväliseen. Warburgien veljeksiä on kolme. Felix on toinen Amerikassa, kuten jo mainittiin. Max Warburg edustaa sukua Saksassa. Hänellä oli Saksan sotahallituksessa aivan yhtä mahtava asema kuin hänen veljillään Amerikan sotahallituksessa. Kuten koko maailman sanomalehdistö on kertonut, tapasivat amerikkalainen ja saksalainen veli toisensa 1919 Pariisissa hallituksenedustajina ja rauhanneuvottelijoina. Tunkematta syvemmälle tähän taidokkaaseen järjestelmään riittää edellä sanottu osoittamaan kuinka yksi ainoa pankki voi melkein viran puolesta sekaantua kaikkiin valtiollisiin tapahtumiin, kansallisiin sekä kansainvälisiin, Warburgit ylinnä kahden, lisäksi keskenään sodassa olevan maan finanssimaailmassa. Sama perhe molempien puolien edustajana maailmanrauhaa ja kansainliittoa koskevissa neuvotteluissa. 

Warburgien kansainvälistä luonnetta ei voi kieltää. Sodan aikana toimitti Kuhn, Loeb & C:o Pariisin kaupungille erään lainan. Tämä aiheutti Saksan sanomalehdistössä erinäisiä huomautuksia. Kannattaa mainita, että Max Warburgin asuinkaupungissa Hampurissa poliisipäällikkö ilmoitti sanomalehdille: ”Sanomalehtikirjoitukset ja epäedulliset lausunnot toiminimi Kuhn, Loeb & C:on Pariisin kaupungille myönnetystä lainasta ovat kielletyt.”  

Max Warburg oli näköjään kylliksi voimakas estääkseen kotimaassaan arvostelua Amerikassa olevien veljiensä toiminnasta. Niin mahtavia eivät sentään hänen veljensä ole Yhdysvalloissa. 

XII. JÄLKIPOIMINTOA 

Teatteri on vanhastaan yleisen mielipiteen ja maun tärkeimpiä muodostajia. Se on väsymätön liittolainen joka päivä levittämään kaikkia niitä kertomuksia, joita kulissien takana olevat miehet tahtovat ihmisiin levittää. Ei ole mikään sattuma, että Venäjällä, missä melkein kaikki muu on lopussa, bolševikit kannattavat heidän hengessään johdettua teatteria; he tietävät, että sen kyky muovailla ja muodostaa yleistä mielipidettä on yhtä suuri ja syvälle ulottuva kuin sanomalehdistön. Voi liioittelematta sanoa, että näyttämö on nykyään ainakin kaupunkien väestön toisen puolen pääsivistyspaikka. Mitä tavallinen nuori mies näkee ja kuulee näyttämöltä, sen hän tietämättään omaksuu sivistysaineksena: käytös- ja puhetavan, jopa pukumuodit; toisten kansojen tottumukset ja tavat, jopa käsityksensä oikeudesta ja uskonnosta. Teatterin rinnalle on, vaikutukseltaan täysin yhtä valtavana, ellei vieläkin voimakkaampana asetettava elävien kuvien (elokuvat) esitykset – Yhdysvaltain nykyään viidenneksi suurin teollisuudenhaara! Teatteri ja elävät kuvat muodostavat massojen käsityksen rikkaiden elämästä ja oloista ja tuhannesta muusta seikasta.  

Ja teatteri ja elävät kuvat ovat Amerikassa kokonaan juutalaisten vallassa. Ja niissä esitettävien näytösten taso on huolestuttava. Kuka osaa arvioida, mitä kaikkia vääriä käsityksiä ja ennakkoluuloja juutalaiset näiltä näyttämöiltä tarkoituksella levittävät kansaan? Kummastellaan usein nuoremman sukupolven villiintymistä ja sekapäistä käsitystä oloista ja elämästä. Tässä on vastaus. Joka ilta uhraavat sadat tuhannet aikaa ja rahaa teatteriin. Miljoonia virtaa eläviin kuviin. Se merkitsee, että joka päivä on miljoonia amerikkalaisia jännityksellä seuraamassa juutalaisten käsitystä elämästä, rakkaudesta, työnteosta, itseensä imemässä juutalaisten usein melkein naamioimatonta propagandaa tarkoitustensa hyväksi. Sillä teatteri ja elävät kuvat eivät ole ainoastaan rahallisesti juutalaisten johdossa; niissä esitettävien näytösten henki ja esitystapa on nyttemmin niinikään juutalaisten määräämä. Todistuksia on tuhansia. 

Kaikki säädyttömät kabaretit ja öiset huvittelut ovat pelkkää juutalaista tuontitavaraa. Pariisin bulevardeilla ja Montmartrella ei ole tarjottavana sitä säädyttömyyttä, jota ei New Yorkissa jäljiteltäisi. Mutta Pariisissa on vielä edes Comedie Francaise tämän loan vastapainona; New Yorkissa ei ole edes sitä. 

(Comédie-Française on ainoa Ranskan valtion omistama teatteri sekä yksi harvoista laitoksista, joilla on vakituisilla sopimuksilla palkattu henkilökunta. Tämä asiantila lienee vielä nyt kolmannen vuosituhannen alkupuolella voimassa. Toim. Huom.) 

Mutta tämähän on sentään ulko- ja viihde-elämää: kodit ovat säilyneet koskemattomina. Onkohan näin? Moni ihmettelee, mistä se ala-arvoinen musikaalinen muoti on kotoisin, joka nykyisin tunkeutuu vakaviinkin koteihin ja saa parhaidenkin perheiden nuorison rytkyttämään bush-neekerien loilotusta sekä aistillisesti vääntelemään ruumistaan sen tahdissa, muka tanssina. Nythän käy ”jazz”-kuume kulkutautina kautta maailman.  

Eipä tätä tarvitse ihmetellä. Nimittäin Jazz on juutalaista liiketoimintaa. Eräässä oikeudenkäynnissä New Yorkissa todettiin, että 80 % näistä niin suosituista tanssilauluista oli seitsemän juutalaisen musiikkifirman omaisuutta, jotka muodostivat jonkinlaisen musiikkitrustin. Muut 20 % olivat toisten omistajain, jotka kumma kyllä eivät olleet trustin jäseniä, vaikka hekin olivat – juutalaisia. 

Yhä huomautamme, että lukija joka rivillä pitäköön mielessään Siionin viisaiden pöytäkirjoja. 

Mutta vaikka hän sen unohtaisi, eikö väkisinkin anna ajattelemisen aihetta, että missä ikinä vahingollisia virtauksia elämässämme seurataan alkulähteeseen asti, aina tavataan juutalainen joukko? Missä yleistä mielipidettä ja makua voimakkaimmilla propagandakeinoilla ( teatterit, elävät kuvat, sanomalehdet, huvitteleva yöelämä ja jazz ) muokkaillaan – keitä on takana? Juutalaisia. Ketkä Yhdysvalloissa johtavat kieltolain kiertämistä? Juutalaiset. Kenen käsissä oli Amerikan sotapolitiikka? Juutalaisten. 

Kansainväliset juutalaiset pankkiirit, joilla ei ole isänmaata, vaan usuttavat kaikki maat toisiaan vastaan ja kansainvälinen juutalainen proletariaatti, joka kulkee maasta maahan etsien itselleen otollisempia taloudellisia edellytyksiä, ovat tavattavissa kaikkien ongelmien takana, jotka maailmaa nykyään huolestuttavat. 

Juutalainen tunnustaa itse kaikkialla kansainvälisyytensä. Eräs Saksan pankkiiri sanoi: ”Me olemme kansainvälisiä pankkiireja. Saksa hävisi sodan – mitä se tekee? Se on armeijan asia. Me olemme kansainvälisiä pankkiireja.” Samoin on katsonut jokainen kansainvälinen juutalainen pankkiiri sodan aikana. Kansat taistelevat toisiaan vastaan – mitä se tekee? Se on taistelevien asia – ”me olemme kansainvälisiä pankkiireja”. 

Yhtä kansaa vahingoitetaan keinotekoisella rahan kurssin alentamisella, toista sillä, että sen taloudellisesta verenkierrosta ehtyy rahansaanti. Mitä se merkitsee kansainväliselle pankkiirille? Hänellä on omat puuhansa ja surunsa. Myrskyisinä aikoina putoaa puista enemmän luumuja kuin muulloin kansainvälisten pankkiirien esillä pitämiin vasuihin. Sota ja hätäajat antavat heille runsaamman sadon. 

Kansainvälisille juutalaisille pankkiireille ovat kansat – kundeja (eli asiakkaita toim. huom.), juutalaiselta kannalta katsoen. Jos armeija häviää tai voittaa – he voittavat joka tapauksessa; hävitköön sitten kuka hyvänsä. 

Heille ei sota ole lopussa. Kansojen varsinaiset ilmi vihollisuudet ja ahdingot olivat vain alkuvalmistelua. Kaikki käteinen raha koko maailmasta haravoitiin pois. Hiukan täytyi jättää vielä liikkeelle sotapalkintoihin ja osinkoihin; se koottiin sitten hinnankorotuksilla, keinotekoisilla tavarain puutteella ja nautinnonhimon kiihottelulla. Sitten katosi viimeinen kulta. 

Ilkeältä ivalta tuntuu tahallisesti levitetty väite: ”Yhdysvalloilla on enemmän kultaa kuin millään muulla maalla.” Missä se on? Milloin olet viimeksi nähnyt kädessäsi kultarahan? Missä piilee kaikki kulta – ehkäpä valtiorahaston holveissa? Ei, sillä hallitus on korviaan myöten velkaantunut, koettaa epätoivoisesti säästää, eikä kykene maksamaan eläkettä sotarammoille, kun maan raha-asiat eivät sitä salli. Ei, se on kyllä Amerikassa, mutta se ei ole Amerikan omaa. 

Amerikkalainen maanviljelijä ja teollisuudenharjoittaja, jotka eivät näitä kansainvälisten pankkiirien temppuja keksineet ja jotka luoton puutteessa ovat tukehtumassa, ihmettelevät, missä rahat mahtaa olla. Eurooppa on kaiken puutteessa ja katsoo apua etsien meihin. Seuraava, eräästä Lontoon lehdestä otettu kauppauutinen luo hiukan valoa tähän pimeyteen:  

”Tänään lähetettiin Kuhn, Loeb & C:olle huomattava määrä kultaa, 2 800 000 dollarin arvosta, mikä entisten lähetysten kanssa yhteensä tekee 129 miljoonaa dollaria. Asiantuntevissa pankkiiripiireissä ollaan sitä mieltä, että osa Saksan kultaa, jonka toiminimi tuottaa maahan, on peruisin Venäjältä, eikä Saksasta, kuten yleensä luullaan.” 

Niin suuri kuin Amerikan kultavarasto lieneekin, sen tavararikkaus on vielä suurempi, se on suurempi kuin koko maailman kulta yhteensä; jo maataloustuotteiden vuotuinen arvo on sitä suurempi. 

Mutta nykyisen järjestelmän aikana täytyy kansan tavaramäärien runsaan rikkauden kulkea luoton kapeaa kanavaa myöten; luotto taas on riippuvainen kullasta. Kenen hallussa on kulta, se hallitsee maailmaa. Joka istuu kanavan sulunhoitajana, määrää kaikkien elintarpeiden liikunnan. Siitä riippuu maailman menestys. Jos tarvetavarain liikunta seisahtuu, pysähtyy maailman taloustoiminta, maailma sairastuu taloudellisesti. 

Ja kuitenkaan ei juutalaiskysymys ole yksinomaan taloudellista laatua: se on vielä suuremmassa määrässä muuta, kuten jo näistä muutamista kirjoituksista lienee selvinnyt. 

Näitä kirjoituksia (Siionin viisaiden pöytäkirjoja, toim. huom.) on runsas sarja. Tekijä käsittelee niissä yksityiskohtaisesti monia asioita, joihin edellisessä on viitattu. Hän kuvaa juutalaisuuden historiaa Yhdysvalloissa; kertoo kuinka voimallisesti maailmankuulu sanomalehti ”New York Herald” ollessaan Gordon Bennettin hallussa säilytti itsenäisyytensä juutalaisia vastaan, mutta heti Bennettin kuoltua joutui juutalaisten käsiin; kuinka presidentti Taft ensin jyrkästi vastusti juutalaisten vaatimusta, että Yhdysvaltain oli irtisanottava kauppasopimuksensa Venäjän kanssa, mutta siten pakotettiin se tekemään ja sai nolona vastaanottaa – juutalaisten kunniamerkin siitä, että hän sinä vuonna oli kaikista amerikkalaisista enimmin edistänyt juutalaisten asiaa. Tästä näemme sen kuinka valtava on B’nai B’rithin vaikutus, mikä on siis juutalaisten maailmanjärjestö.  

Niin ikään edellä esitetyn kappaleen perusteella ymmärrämme sen kuinka raudanlujasti New York on juutalaisen kagaalin vallassa, ja lisäksi, mitä ovat ”kehillah”, ”Tammany Hall” – jne. Ja tuon tuostakin koskettelee hän aina kysymyksen kansainvälistä, yleismaailmallista puolta, luoden siihen yhä uusilta puolilta noiden merkillisten ”Siionin viisasten pöytäkirjain ” valonheittäjän. 

Niin masentavalta kuin maailmantila näyttääkin, lausuu tekijä kuitenkin lopuksi: 

Juutalaiskysymyksen ratkaisu on ensi sijassa juutalaisten asia; elleivät he sitä tee, niin tulee muu maailma sen ratkaisemaan. 

Henry Ford 

Lähde: 

  1. Ford, Henry (1924). Kansainvälinen juutalainen, maailman tärkein kysymys. WSOY. 
Tulosta Artikkeli Tulosta Artikkeli

Tietoa Markku Juutinen

2 Kommentit

  1. `Israel oli rehevä (oikeammin בקק = baqaq = epäonnistunut, tyhjä) viiniköynnös (גפן = gephen = viiniköynnös), joka teki hedelmiä` (Hoo 10:1).

    Viiniköynnös:
    https://www.versoileva.fi/wp-content/uploads/2018/09/216A2238.jpg

    Henry Ford oudoksuu siionstien taitoa ja voimaa kuinka valtakeskus nousee aina sinne minne `juutalaiset` menevät. Näinhän asiat näyttäisivät olevan esimerkiksi Espanjasta karkotuksen jälkeen jolloin Espanja menetti asemansa.

    Mutta todellisuudessa asia ei ole näin.

    Kansa jonka symbolinen vertauskuva on viiniköynnös ei pysty synnyttämään lasta eikä paskaa ilman isäntäkasvia. Kun isäntäkasvi kaadetaan kaatuu myös viiniköynnös koska se ei pysty muodostamaan itsestään tukevaa vartta.

    Maista joista siionistit on karkotettu he saavat hatkat yleensä täysin pers`aukeisina (omaisuuksien takavarikot) jolloin kaikki on aloitettava alusta. Yleensä nämä pakanoista pahimmat joita jopa juutalaisiksi nimitetään ovat varautuneet jo ennakkoon liikeyhteyksiin ulkomailla ja jonkinlaisella starttirahalla.

    Mitä muuta viiniköynnös tekee kuin kieputtuu isäntäkasviensa ympärille (valloittaa ajan kanssa). Mikäli sen annetaan kasvaa estoitta se tukahduttaa ajan myötä isäntäkasvinsa niin kuin on käymässä esimerkiksi Amerikan Yhdysvalloille jossa se on ylettänyt lonkeronsa kaikkialle – juuresta latvaan.

    Haitallinen viiniköynnös tuhotaan siten että sen alkulähteet katkaistaan (syy) jolloin sen punomat lonkerot (seuraus) kuivettuvat.

    Tämän takia Venäjä on saatava kaadettua koska se kannattaa moninapaista maailmaa. Ja silloin kun moninapainen maailmanjärjestys manifestoituu tuhoavat he yksissä tuumin khazaarimafian (syy). Moninapaisen maailmanjärjestyksen syntyä ei voi estää joten khazaarimafialla on vain vähän aikaa.

    Silloin kun poliittinen valta ottaa sille kuuluvan oikeuden katkeaa khazaarimafian ote ihmiskunnasta. Lännen asettamat pakotteet Venäjälle ovat näyttävä merkki kaikille kansoille siitä ettei johtavien poliitikkojen päätäntävalta ole itsenäistä.

    Henry Ford näyttää oudoksuvan myöskin toista seikkaa eli `juutalaisen` läpimenokykyä. Hän ihmettelee tavan takaa kuinka tämä kansa on varustettu kyvyllä lyödä itsensä läpi.

    Tämänkaltaista kykyä ei ole olemassa ilman vetoapua – ei ainakaan `viiniköynnöksellä`. Kansainvälinen ja voimakas rikollissyndikaatti – khazaarimefia – bankstersit – pitävät kyllä huolen lobbauksesta ja lahjonnasta.

    Tämä on ikivanha kikka joka toimii aina. Sen takia kriisipesäkkeisiin milloin missäkin historiavaiheessa ilmaantuu kuin tyhjästä kaiken maailman zelens(kyitä) jotka sitten ajavat vain ja ainoastaan isäntiensä etuja. He ovat yleensä eräänlaisia frontmaneja – edunvalvojia.

    Eikö tämä ole jo nähtävissä tänäkin päivänä mikrotasossa esimerkiksi Euroviisuvoittajassa tai nobelin palkinnon saajissa. Mitään erityislahjakkuutta ei ole. On vain kansainvälinen valuutta jolla voi tehdä ihmeitä.

    (1)(0)
    • Virallinen Suomi on valinnut osan lännen rappeutuvien juutalaispesäkkeiden aisankannattajana. Kytkös vahvistuu sekä EU:n että USA:n syvävaltion kautta, joille virallinen Suomi on 110% totaalisen alamainen. Vain baltit, puolalaiset ja Ukrainan ”natsit” menevät hulluudessaan Suomen ohi. Maailmalla on meneillään prosessi, jossa lännen läpeensä korruptoituneet rakenteet kaadetaan. On surkeaa katsella suomalaisten jälkijättöistä roolia tässä. Onneksi meillä on osa porukasta jo hereillä, ettei pohjoisen kansan maine mene leikissä lopullisesti. Jatkuvasti saa kuitenkin hävetä suomalaisten typeryyttä tässä maailmanhistoriallisessa ajassa. Historia tarjoamalla tarjosi meille osan aitona itsenäisenä ja oikeudentuntoisena ei-juutalaisena valtiona ja maanpetturit menivät ja tuhosivat tämän osan pois. Nyt he ovat levottomia, vaistoavat olevansa häviöllä ja käyvät siten raivolla kaikkia toisinajattelijoita vastaan. Tähän typeryyteen osallistuu myös suomalainen ryssävihalla kyllästetty kadunmies ja -nainen, joiden pinttynyt asennevamma estää havaitsemasta uudistuvia asetelmia maailmanpolitiikassa.

      (1)(0)

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei tulla julkaisemaan.Pakolliset kentät on merkitty *

*